Sompasen luontopolku, Ylitornio

Aloitetaan juonipaljastuksella: Ylitorniolla, viehättävällä Miekojärven seudulla sijaitseva Sompasen vaara todella yllätti minut. Se pysäytti hiljaisella, ikiaikaisuudesta kumpuavalla kauneudellaan. Etukäteistietojen perusteella en ollut mitenkään aavistanut, kuinka ainutlaatuisen paikan löytäisin.

Vaaralla kulkeva 5 kilometriä pitkä luontopolku kulkee rinnettä ylös alas, ja esittelee muinaisrantoja ja kalottimetsän, joka on lähes koskematonta ikimetsää, sekä tarjoaa kurkistuksen kauniiseen vaaramaisemaan. Joissain lähteissä polkua kutsutaan myös riista- tai eräpoluksi, ja sen varrella pääseekin tutustumaan luonnon ohessa vanhaan eränkäyntiin.

Etelärinteiltä avautuvaa vaaramaisemaa

Luontopolun lähtöpiste on kapean metsäautotien varrella. Perille oli lopulta helppo löytää, sillä polulle on opasteet Raanujärventieltä.

Nappaan repun selkään, kameran kaulalle ja lähden kulkemaan melko ripein askelin nuoressa metsässä kiemurtelevaa polkua pitkin. Jäljistä päätellen samaa polkua ovat viime aikoina tallanneet vain porojen koparat.

Luontopolun lähtöpiste

Hetken kuljettuani metsä ympärillä vanhenee ja askeleeni hidastuvat. On suuria kilpikaarnaisia mäntyjä, keloja, koivupökkelöitä ja vanhoja kuusia, joiden paksut, kuorettomat alaoksat kurottavat metsän pohjaa kohti. Siellä täällä roikkuu korpiluppoa suurina vaaleina tuppoina ja sammaleet ovat löytäneet asuinsijan pehmeäksi lahonneilta maapuilta.

Kaksi koivusukupolvea

Vaihdan makro-objektiivin kameraan ja pysähdyn kuvaamaan jäkäliä ja sammalia. Ei olisi ehkä kannattanut: saan hetkessä silmäni ja korvani täyteen mäkäräisiä ja hyttyset iskevät kiinni kämmenselkiin. Ei auta kuin vetää huppu päähän ja kiristysnarut niin tiukalle kuin mahdollista, venyttää hihoja käsien suojaksi sekä lopettaa hikoilu ja hengittäminen.

Vanhaa metsää

Hetken kuvattuani jatkan matkaa, ensin nopeasti askeltaen karkottaakseni matkaseuran, sitten hiljakseen kulkien, pysähdellen ja poiketen polulta sinne sun tänne. Silitän ikivanhan kelon kylkeä ja nuuhkin varvikon tuoksua, joka on näissä pohjoisen metsissä aivan erityinen. Sitä minä pullottaisin.

Kolo kelossa

Pian puiden lomasta pilkottaa aukeaa. Astun metsästä kalliolle, jota ovat aikanaan huuhtoneet muinaisen Itämeren, silloisen Ancylusjärven, aallot. Harmaaseen kiveen, sinne tänne, jäkälien, sammalten, kanervien ja katajien seuraksi on juurtunut mäntyjä. Niiden käppyräiset muodot ja kallioille sironneet erikoiset, laakeat kivenlohkareet saavat mielikuvituksen laukkaamaan.

Kallioita

Näkyä on vaikea kuvailla sanoin, eivätkä valokuvatkaan tunnu ihan vangitsevan sitä erityislaatuisuutta, minkä näillä kallioilla kohtaan. Tämä paikka on koettava itse.

Muinaisrantaa

Hätkähdän, kun alempaa metsästä kuuluu ihmisten ääniä. Kulkee täällä näköjään muitakin kuin poroja. Jatkan ylöspäin kiipeämistä seuraten kallioon maalattuja reittimerkkejä.

Pikkutervakot (Silene suecica)

Maisema ympärillä alkaa hahmottua puiden välistä pieninä pilkahduksina. Pikkutervakot erottuvat räikeästä väristään huolimatta kalliosta vasta juuri, kun olen jo astumassa niiden päälle. Ehkä olisin huomannut ne aiemmin, jos en olisi niin pöllämystyneenä tähyillyt yhtä aikaa vähän joka suuntaan.

Muinaisrantaa

En todellakaan ollut tänne lähtiessäni aavistanut, kuinka upean paikan löytäisin. Saati sitä, että reitin sykähdyttävin osa oli tässä vaiheessa vielä näkemättä.

Suopainauma

Kallioilta polku puskee suoraan ikimetsän syliin. Sompanen on niin kutsuttu kalottivaara, eli sen laki on joskus pilkistänyt piskuisena saarena valtavalla Ancylusjärvellä. Ylitorniolla näitä kalottivaaroja on useita. Tunnetuin niistä on Aavasaksa, mutta väittäisin, että Sompanen kalpenee sille vain mittasuhteissa.

Maapuut

Aaltojen yläpuolelle jääneessä metsässä ikivanhoja puita kuorruttavat naavat ja lupot.

Kalottimetsä

Kelot ovat valtavia, kierteisiä ja ojentelevat paksuja oksiaan kulkijaa kohti vielä metsän pohjalla maatessaankin.

Opastaulu kalottimetsässä

Kelot

Harmittelen räkän takia lyhyiksi jääviä valokuvaus- ja lajihavainnointitaukoja, ja suunnittelen jo mielessäni syksyistä tutkimusretkeä vaaralle. Pian polku alkaa taas viettää alaspäin, ja maa muuttuu kallioisemmaksi. Tuulen tuivertama kuusi ei ole oikein osannut päättää kasvaisiko ylöspäin vai rinteenmyötäisesti, ja on päätynyt kasvattamaan kaksi toisiaan pakenevaa latvaa.

Kaksilatvainen kuusi

Tällä puolella vaaraa aallot ovat kerran hioneet lohkareet särmättömiksi pirunpelloiksi. Kuivilla kivillä hyppelee kepeästi lenkkareissa, mutta märällä säällä tukevammat kengät ja varovaisempi askellus lienevät tällä reitillä tarpeen.

Pirunpelto

Rinteen juurella, suon laidassa on taukopaikka, josta löytyy kota, tulipaikka ja huussi. Puitteet huilihetkeen ovat siis hyvät, mutten viivähdä kauaa. Pistäydyn kotaan raapustamaan nimeni vieraskirjaan ja käyn täyttämässä vesipullon suolähteestä, jonne pääsee kulkemaan pitkospuita pitkin.

Kota

Kodan luona luontopolun kanssa risteää myös pidempien patikkareittien polkuja, mutta ne saavat jäädä toiseen kertaan.

Pitkospuut

Jatkan matkaa nyt hieman nuoremmassa metsässä kulkevaa luontopolkua pitkin ja pysähdyn lukemaan opastauluja. Kyltit on kuvitettu kauniisti ja suurin osa niistä tarjoaa mielenkiintoista luettavaa. Luontopolulla esitellään alueen luonnon ja geologisen historian lisäksi vanhaa eräkulttuuria ja siihen liittyviä pyyntimenetelmiä.

Erityisesti myöhemmin reitillä vastaantulevaa karhunpyyntiin tarkoitettua loukkua tutkaillessa sekä jalkarautoja ja muita, nykyisin kiellettyjä menetelmiä miettiessä, puistattaa. Loukkuun jäänyttä saalista kyllä kunnioitettiin, mutta usein se joutui kuolemaan kituen.

Karhunloukku

Polun varrella ilahduttavat metsänpohjaa koristavat hennot vanamonkukat. Niiden tuoksu on voimakkaimmillaan öisin, ja näin päiväsaikaan sen haistaa vain kumartumalla (tai pikemminkin sukeltamalla) aivan pikkuruisten kukkien tasolle.

Vanamo

Äkkiä vaaleanpunainen vanamokudelma vaihtuu harmaaksi kivipelloksi, jonka keskellä seisoo kilpikaarnainen mänty. Näky on pysäyttävä. Se ei ole vaaran paksuin tai korkein puu, ja käppyräisyydessäkin moni täällä pesee sen, mutta sellaisesta, joka on kasvanut vuosisatoja tuollaisessa paikassa, huokuu aivan erityistä jykevää arvokkuutta ja periksiantamattomuutta.

Kilpikaarnamänty

Muinaisrannalta polku nousee taas kalottimetsän siimekseen. Ihastelen vanhoja raitoja ja tunnelmoin neulaset jäkäliin vaihtaneiden kuusien keskellä. Yritän kuulostella kuukkeleita, mutta ne eivät tällä kertaa näyttäydy.

Kuusi

Kalottimetsä ei ole pinta-alaltaan järin suuri. Tiedän, että kohta polku vie taas kallioille, mutten haluaisi jättää metsää taakseni. En ihan vielä.

Lopulta on pakko pysähtyä, kiristää hupun narut huolellisesti, laskea reppu mättäälle ja istua kaatuneen kelon kainaloon. Sillä juuri tällaiset puut – puut, jotka ovat seisseet täällä vuosisadasta toiseen, pakkasessa, paahteessa ja lukemattomissa myrskyissä, nähneet metsäpalon, useitakin, ja jatkaneet kasvuaan hiiltyneessä maassa. Puut, jotka ovat huojuneet tuulessa viimeisen kerran ja antaneet periksi. Eivät enää kasvata vuosirenkaita, mutta ovat silti täällä. Juuri tällaiset puut, ne menevät luihin ja ytimiin.

Kelot

Lopulta hyvästelen kalottimetsän ja kuljen alaspäin viettävää polkua kallioille. Edessäni on paluureitin se osuus, johon kannattaa säästää mieluisin mukaan pakattu eväs ja termarin pohjalle tilkka juotavaa. Juuri tästä vaaran eteläsivun muinaiselta merenpohjalta löytyy nimittäin useampikin kohta, jossa puiden välistä avautuu huikea erämaamaisema sinisen ja vihreän eri sävyissä.

Maisema kallioilta

Tuuli leuhuttaa hiuksia ja hellii aiemmin hupussa hikiseksi hautoutunutta päätä. En ensin oikein malta istua, vaan hyppelen suklaapala kädessä ristiin rastiin kallioilla sen kaikkein kuvauksellisimman maiseman perässä.

Lopulta kuitenkin jään paikoilleni, istun alas, hengitän vähän liioitellun syvään ja annan katseeni vaeltaa näkymässä. Vaarojen, järvien, avosoiden ja eri-ikäisten metsien mosaiikki jatkuu loputtomiin. Jossain kullankeltainen viivasuora hiekkatie halkoo metsiä. Täällä päin tiehen tehdään mutka vasta sitten, kun on aivan pakko.

Tie

Muinaisrannoilta askeleet vievät taas metsän puolelle. Kuljen polkua tässä vaiheessa jo hieman haikeana. Lyhyt loppupätkä reitistä seuraa tylsästi metsäautotien laitaa, mutta sitä talsiessa mieli samoilee yhä jossain aarniometsän kätköissä. Tai vielä kauempana, 10 000 vuotta sitten täällä velloneilla aalloilla, jotka rakensivat taakseni jääneen maiseman.

Vanhaa metsää

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N7385881 E391816

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.