Someron alppiniityillä: Häntälän notkot

Häntälän kylässä Somerolla vain parisataa metriä erottaa varsinaissuomalaisen maalaismaiseman alppiniityistä.

Siltä ainakin tuntuu, kun kulkee Häntälän notkojen jyrkillä rinteillä kirjavan kukkaisena lainehtivan niittykasvillisuuden keskellä.

Häntälän notkot ovat osa Rekijokilaakson Natura-aluetta, jossa sykähdyttävän kaunis, vuosisatoja kestäneen laidunnuksen ja niiton muokkaama maisema tarjoaa kodin lukuisille harvinaisille kasvi- ja eläinlajeille.

Häntälässä tähän erikoiseen maisemaan ja monimuotoisuuden kirjoon pääsee tutustumaan kolmen kilometrin pituisella luontopolulla. Reitti lähtee sympaattisen ja ilmeisen eläväisen maalaiskylän kylätalon pihalta.

Parhaita ajankohtia Häntälän notkoissa vierailulle lienee kesäkuu, kun kukkaloisto on koreimmillaan ja niityillä voi päästä näkemään alueen kuuluisimman asukkaan, pikkuapollon. Laji on lähes hävinnyt Manner-Suomesta, koska sen elinympäristöt ovat laidunnuksen loputtua kasvaneet umpeen. Lounais-Suomessa ja juuri Rekijokilaakson niityillä pikkuapollon toukkia voi kuitenkin vielä nähdä varhain keväällä nakertamassa pystykiurunkannuksia ja myöhemmin kesällä lentämässä kukkivilla niityillä. Myös Porvooseen, lajin vanhalle tunnetulle esiintymissalueelle, on saatu siirtoistutusten avulla vakiintumaan oma kantansa. Kuriositeettina mainittakoon, että lajista on Suomessa kolme eri muotoa, joista Rekijokilaakson kanta edustaa f. perkelettä.

Pikkuapollo (Parnassius mnemosyne) apilankukalla. Yksilön tunnistaa naaraaksi takaruumiin keltaisista täplistä. 35 mm objektiivilla ei kummoisia perhos- tai maisemakuvia otettu, mutta tänne tulee varmaan palattua ensi kesänä kuvausretkelle.

Me olimme ihan sattumoisin liikkeellä pikkapollon lentoaikaan. Päätös lähteä retkelle Häntälään oli syntynyt samana aamuna, kun koitin löytää korkeintaan tunnin ajomatkan päästä mahdollisimman kiinnostavaa paikkaa, jossa emme olisi ennen käyneet. Valinta osoittautui harvinaisen onnistuneeksi.

Perhosten lentokausi näytti tosin olevan lopuillaan, sen verran repaleisin siivin ne jo lepattelivat niittymaisemassa. Lapsiin tämä, kieltämättä vaatimattoman näköinen, tummilla siipisuonilla koristeltu valkoinen perhonen ei tehnyt varsinaisesti aivan lähtemätöntä vaikutusta (”Ai tuollainen…luulin että se olisi sellainen suuri ja sateenkaarenkirjava”). No löytyi niityiltä toki värikkäämpiäkin perhosia, vaikka sateenkaarenkirjavat lajit jäivät näkemättä.

Pikkuapollo

Ketokultasiipi (?)

Lapsiperheretkeily tarjosi sinä päivänä ylipäätään muutakin kuin riemunkiljahduksia ja iloista säntäilyä. ”Täällä on kuuma. Milloin ollaan metsässä?”, oli 7-vuotiaan tuomio parin sadan metrin kävelyn jälkeen. ”LÄHTETÄÄN KOTTIIN!”, säesti 2-vuotias. ”Joko syödään keksejä?”

Minä taisin huokaista syvään. Niinhän se on, että lasten kanssa retkeily voi olla hurjan hauskaa, elämyksellistä polkujen koluamista, aarteiden äärelle pysähtymistä, evästaukoja ja luonnontutkimista, tai sitten tosi hyvää harjoitusta hermojen hallinnalle ja kekseliäälle motivoinnille. Yleensä molempia. Tällä reissulla se taisi olla enemmän jälkimmäistä, mutta onneksi aika kultaa nopeasti retkimuistotkin ja kuvia katsellessa mietin, että olipas taas hauska reissu.

Kuljimme jokilaakson halki pysähdellen maisema-, perhos-, ja kepinuittotauoille (joki-sanan käyttö tuntuu tosin vähän liioittelulta notkoissa kapeana liruna mutkittelevasta uomasta).

Polusta erkanee alueen lounaiskulmasta erillinen, noin kilometrin pituinen reitti, Peurapolku, joka sukeltaa avoimesta niittymaisemasta vanhan metsän uumeniin. Tämä metsäpolku jäi kuitenkin meiltä vielä tällä kertaa näkemättä. Jatkoimme luontopolkua laavulle eväitä syömään, ja tauon jälkeisen tilannearvion perusteella ylimääräiset lenkit jätettiin seuraavaan kertaan.

Luontopolun varrella sijaitseva laavu oli hyvin huollettu ja viihtyisä. Puiden lomasta pilkotti niittymaisema, ja taas mieli vaelsi jonnekin vuoristoniityille.

Laavulta palasimme samaa reittiä takaisin, sillä loppuosa luontopolusta olisi kulkenut teitä pitkin lähtöpaikalle ja pikkupolkua pitkin kirmaaminen houkutteli enemmän. 2-vuotias tosin kirmaamisen sijaan simahti hetkessä kantorinkkaan ja heräsi sieltä, kun saavuimme takaisin kylätalon pihalle.

Jos lapsilta kysytään, niin kylätalon keinut ja kiipeilytelineet taisivat olla tämän retken kohokohta.

Kartta polun lähtöpisteeseen (Kylätalo). ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6721569.023, E=300915.702.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Saappaat sammalessa -blogissa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.