Sievä hiekkaluoto keskellä Saimaata: tällainen on piskuinen Hiekkapakka

?Paikka kartalla

Teksti ja kuvat: Anssi Tuhkanen

Moni näppäimistönkuluttaja on varmasti tillistellyt netistä sääennusteita kotikulmilleen. Mie kans. Imatraa lähinnä olevan säähavaintoaseman mittaustietoja tarkastellessa silmille hyppää väkisinkin havaintopaikan nimi, Lappeenranta Hiekkapakka. Hmm… Kukaanhan ei tietenkään ole uhrannut ajatusta sille, missä tuo mystinen pakka oikein sijaitsee? Ehei! Ei kiinnosta. Mutta koska jonkun on aina kiinnostuttava tylsistä asioista, otin tuon pikku kysymyksen käsittelyyni jo useampi vuosi sitten. Alustavat tiedustelut tuottivat silloin tulokseksi pienen hiekkaluodon keskellä Saimaata – ja homma karahti silloiseen maakrapu-asteeseeni, joka oli 100%.

Mesta on silti säilynyt minulla tallessa ”Paikkoja joissa pitää päästä käymään, älkääkä kysykö miksi” -listalla. Kesäloman viime päivinä (vuonna 2014 toim. huom.) taivaankappaleet sattuivat lopulta retken kannalta suotuisaan asemaan, kun vanha inkkarikanoottini löysi viimein tiensä pihan perältä rantaan ja liikkumisvalmius kasvoi kohisten. Tämähän nyt ei minusta mitään merikapteenia tee, mutta vahvat adventuurilliset tendenssit se kyllä aiheuttaa!

Siispä mars. Eväät rinkkaan, runsaasti vettä ja vaihtovaatteita mukaan ja aurinkorasvaa hipiään. Kilometrejä piti tuleman 16-18 suuntaansa riippuen reittivalinnoista, jotka tehdään perinteisesti ajossa eikä ajoissa… Aiemmin kesällä olin jo käväissyt puolimatkassa ottamassa tuntumaa inkkarin ja kajakkimelan kombinaatioon, joka ei muuten ole ollenkaan pöllömpi asia minun tapauksessani, jossa kanootin etupenkki möllöttää muutenkin tyhjillään. Mukana matkassa oli hiljattain hankkimani pieni aurinkopaneeli. Se latasi GPS:n akkua joka muuten olisi onnettomana sipannut heti-kohta kotiselän jäätyä taakse, jättäen minulle paljon vähemmän reittitietoja jälkikäteen märehdittäviksi.

Sää suosi. Aamun vaihduttua keskipäivään hiki virtasi, vieden lopulta aurinkorasvat mukanaan ties minne. Kesäisenä päivänä vesiliikennettäkin tuntui olevan kovasti riittämiin, onneksi tällä kertaa säästyn rahtilaivojen väistelyltä väylien kohdalla. Raikas tuulenvire viilensi ja hämäsi ihoa auringonpaisteen suhteen. Rinkan kaivelu muuan tauolla tuotti tuskaa lisäävän tiedon – aurinkorasva oli ainakin hyvässä tallessa! Keittiön pöydällä.

Mietinsaaren jälkeen oli edessä kaksi pahinta selän ylitystä: loput Mullikoinselästä sekä Hetonselkä. Leutun eteläkärjessä huilatessa alkoi käydä selväksi, että viimeistään nyt kajakkimelan kaikki hyvät ominaisuudet pantaisiin puntariin kapteenin tasapainoaistia ja käsivoimia unohtamatta. Muutama aalto innostui jo vaahtopääksi siellä-täällä. Leutun jälkeen tähtäimeen pääsi Ylä-Lyly, joka ei vastatuulen ja sivuaallokon tuoksinnassa tuntunut lähestyvän ei sitten millään! Kanootin puupenkistä reklamoivaa ahteria lukuunottamatta moottorin olotila oli sentään vielä vireä.

Eli eespäin, vaikkei pääsisikään!

Pikku reissun pikku lakipiste, siinä se on!

Harmaa tupa ja tuulimittari. Modernisoitu suomalainen unelma.

Sisu riitti ja Ylä-Lylyn jälkeen edessä alkoi häämöttää pieni, siis ihan älyttömän pieni, järveen kasvanut puska. Puskassa tökötti selvästikin ihmisen pystyttämä keppi, joten kalkkiviivoilla oltiin! Päätin rantautua koilisrannalle tuulelta suojaan, vaikka mitäpä suojaa kymmenen metrin maakaistale nyt tarjoaisi. Enää ei ollut laisinkaan epäselvää, miksi tutkimissani maasto- ja peruskartoissa ei ollut edes nimetty mokomaa puolen pikselin kokoista paikkaa.

Rantakukat tervehtivät rantautujaa (Höh, en kyllä keksi parempaakaan nimeä)

Kanootti olisi mielellään lähtenyt yksinään takaisin selälle seilaamaan. Minulla taas ei ollut pienintäkään halua uida sitä kiinni puolta kilometriä, joten raahasin koko hoidon tukevasti kiville. Ja sitten syömään! Sääaseman mittalaitemökki tarjosi suojaisan pikku ”kuistin” eväshetkeä varten. Reissun jonkinasteisesta fyysisyydestä huolimatta tunnelma oli toki juhlava, mutta myös yllättävän leppoisa. Jälkikäteen ajateltuna olisi kai pitänyt ottaa mukaan vähän fiinimpiä eväitä: nyt oli iso satsi lihaisaa hernekeittoa, ruisleipää, banaania ja vettä. Onneksi sentään pakolliset kahvit löytyivät jälkkäriksi. Suklaa olisi kyllä tehnyt kauppansa!

Tauon jälkeen saatoin torkahtaa hetkeksi, kesätuulen suhinan ja aaltojen kohinan kisaillessa keskenään tärykalvojen suosiosta.

”Kaakkois-Suomen Seikkailijat”

Sään tarkkailusta ja havaintotekniikasta kiinnostuneena tekniikan ihmislapsena tarkastelin tietysti myös paikan sääaseman laitteistoa sillä silmällä. Antureista päätellen asemalla mitataan lämpötilaa, ilmankosteutta ja -painetta sekä tuulen suuntaa ja nopeutta. Jälkimmäiset varmasti tärkeimpinä suureina näin järviympäristössä. Asema saa sähkönsä omista aurinkopaneeleista ja tuulihyrrästä.

Aseman lämpötila mitataan tämän tötterön sisällä!

Saaren läntinen pääty

Kanssaromantikoille uskoteltakoon vaikka mökissä asuvan lämpömittaria lukevan tontun!

Sitten vain takaisin, mikä olikin taas sutjakammin sanottu kuin toteutettu. Maakrapuna jätän toki aallokon korkeuden arvioimisen osaavammille, mutta sen verran sanon, että nyt puhuttiin pari kertaa kanootin laidan korkuisesta sivuaallokosta. Olo oli kuin huvipuistolaitteessa. Itse huvista en tosin tiennyt, sillä tuuli painoi minua sivuun kurssista ja kanootin tyynemmältä puolelta uhkasi loppua mela kesken. Keula jymähteli märkiin seiniin joiden yli oli sen jälkeen kavuttava etuviistossa.

Ylä-Lylyn kohdalla luulin jo pääseväni helpommalla, kunnes aloin ikävöidä vettä kenttäpullosta. Joka oli missä? Ei kai puteli tehnyt minulle ”aurinkorasvoja”?

Materiaalivastuuttomuuden pikavoitosta suivaantuneena lätkytin pari kilometriä takaisin Pakkaan – todetakseni, ettei muuten ollut sielläkään. Olisiko pullo sittenkin jäänyt Leutun kärkeen? Päätin sompailla kaikessa rauhassa takaisin sille korkeudelle ja katsoa asiaa uusin silmin, vaikkakin vähemmillä voimilla. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ollut reissun ainut vesiastia, ja itse juotavaa löytyi muutenkin laidan märältä puolelta kättä ojentamalla.

Mikä ei tapa, se (voi) oksettaa!

Tätä ilmiötä piti oikein pysähtyä tsiigaamaan. Kuva ei missään tapauksessa tee oikeutta itse näylle, jossa valonsäteet ”tanssivat” hiljaa pilvien siirtyessä.

Leutun kautta käynti jäi kuitenkin haaveeksi tähdätessäni vahingossa Satamosaaren eteläkärkeen, mikä kai suodaan ensikertalaiselle. Nyt oltiin kuitenkin jo niin pitkällä paluumatkassa, ettei yhden pullon vuoksi auttanut loppuja voimiaan polttaa. Jääköön, jos nyt joku kenttäpulloni löytää niin pitäköön tyytyväisenä ja kokekoon mahdollisimman suureksi riesaksi retkillään.

Muutenkin oli jo aika rientää takaisin, sillä hipiällä ja suoritukseen leipiintyneellä ahterilla alkoi totisesti olla sanottavaa matkustusoloihin. Iho punotti ärtyneenä, kertoen jälleen uudesta virheestä kirjoittajan historiassa. Ja seuraavalle reissulle laitetaan sitten pehmustetta penkkiin! Jooko?

Lämpimänä iltana saarissa ja rantamökeillä alkoi olla porukkaa, ikään kuin ennakoiden kasvavaa tarvettani päästä maihin pikaisille asioille. Kolmen (!) pikkusaaren edustalla jouduin kääntämään aluksen vielä takaisin selälle, kunnes tärppäsi ja pääsin loikkimaan puskan suojiin kintut ristissä.

Ja sitten Suomi on muka harvaväkinen maa!

Vipelenvirta: lähes kotirannassa taas, vaikkei toki ensinkää. Taustalla Masteensaari

Lammassaaren tasalle saapuessani aloin olla valmista kauraa allekirjoittamaan vanhan sanonnan tyhjästä takista. Tai pelastusliiveistä… Onneksi aurinko teki jo laskuaan ja tuuli oli laantunut leppeäksi hyväilyksi, mikä tuntui lähinnä palaneelle olkapäälle taputtelulta. Vaati kotvasen aikaa muistella, milloin viimeksi olisi ollut näin voipunut olo. Ehkä alkukeväällä, kun putosin eteisen rappusille Myllykosken läskipyöräreissun päätteeksi. Tuolloin ei tosin ollut kyseessä niinkään retkeilyn idyllin tai uuden paikan löytämisen juhla, vaan ihan omaan ja luoja ties vähän toiseenkin elämään solmitun umpisolmun repiminen rikki.

Viimeiset kilometrit sain meloa jo iltaruskossa, keskittyen vain ja ainoastaan siihen, että kaukainen rantaviiva saataisiin hitaasti lähemmäs. Raahatessani lopulta kanoottia kotirantaan hyttyset eivät antaneet armoa – etenkään, kun tarjolla oli hartaasti kypsytettyä niskaa ja olkapäitä. Jokainen pisto tuntui. Vaikka olin yrittänyt muistaa juoda runsaasti ja usein, vihlaisee rinkan nostaminen selkään ikävästi päässä. Oi oppirahat, tervemenoa.

Kotona suihkun haalea vesi poltti vaikka muutoin palelin. Froteepyyhe oli niskalle ja käsivarsille yhtä helvettiä. Aloe Vera -geeli sentään auttoi hipiän avunhuutoihin Porvoon mitalla rötvättynä – seuraava avunhuuto uhkasi kuulua suusta, sillä geeli oli nähnyt viimeisen käyttöpäivänsä vuonna 2010. Kroppa oli siten balsamoitu pilaantuvan kalan hajuisella möhnällä. Joskohan inventoitaisiin itsesuojeluvaiston lisäksi myös lääkekaappi?

***

Omin voimin taitetun matkan jälkeinen voitonriemu puski kuitenkin läpi palaneen ihon, mistä päättelen retken onnistuneen. Reissun monista funktioista nostettakoon esiin vaikkapa se, että sain rautaisannoksen tietoa peruskartan sinisen alueen todellisesta olemuksesta: monttuja, tuulta, hikeä, epätoivoa ja vaahtopäitä. Hiekkapakka saattoi olla tänään niiden takana – mutta mites sitten seuraavalla kerralla, ajastaikojen vieriessä? Talvella?

Jäämme odottamaan!

Juttu julkaistu alunperin Rinnakkaisohjelma-blogissa.

Hiekkapakan sijainti: N=6785760.666, E=579152.267 (ETRS-TM35FIN)