Sereeninen talviretki Dorgarnissa, Kirkkonummi

Tapahtui 12.1.2013. Lauantain auettua upean aurinkoisena ja kirkkaan kirpeänä pakkaspäivänä, päätin lähteä taas tallustelemaan lumikengillä Meikon erämaihin. Koska olin laittanut vaatteita ja muita kamoja hiukan jo valmiiksi perjantai-iltana, niin pääsin lähtemään taipaleelle pumppuaseman parkkipaikalta noin kymmeneltä aamupäivällä.

Matkani kulki ensin lumikengät kainalossa ylös Korsolammelle ja polkua pitkin Immerlammen pohjoisreunalle, mistä lähdin sitten tarpomaan noin suoraan pohjoiseen. Minulla ei ollut mitään sen eksaktimpaa suunnitelmaa, kuin talsia halki Dorgarnin kallioylängön hienojen maastojen, mennä uusiin paikkoihin, missä en ole vielä ehkä käynyt ja sitä myöten oppia tuntemaan aluetta taas vähän lisää.

Silloin 2013 tammikuussa oli etelärannikollakin muhkea lumitalvi.

Täydellinen keli! Kävely oli nyt niin hienoa kuin se ylipäätään voi lumikengillä olla! Pakkanen oli korputtanut pitkien suojakelien pudottamien hankien pinnan, jonka päälle oli satanut nelisen senttiä pöllyävän kuivaa pakkaslunta. Pakkasta oli noin 11 astetta ja hanget loistivat kirkkaina joka puolella.

Uusi lumi oli nätisti peittänyt plussakelien paljastamat kalliot, joten maisemat olivat taas sellaiset kuin sydäntalvella kuuluu. Lumikengät ”upposivat” käytännössä vain siihen pulverikerrokseen, joten kävely oli niin helppoa ja hauskaa, että naama oli luultavasti jossain typerässä virneessä koko ajan. Jota ei onneksi kukaan siellä ollut näkemässä.

Luonto oli aivan rikkumaton, ainoastaan eläinten jälkiä näkyi siellä täällä lumen pinnalla. Hirvien, peurojen, jänisten ja ties minkä hiirulaisten jälkiä tunnistin. Etenkin suu- ja sorkkaeläinten jälkiä oli yllättävänkin paljon. Yhdet tuoreet lumikenkien jäljet ylitin kyllä aivan alkumatkasta ja ajatukset menivät vähän sitä rataa, että voi hitto kun täällä liikkuu joku muukin. Erämaa ei olekaan kokonaan minun. Sitten liennyin kuitenkin tuumaamaan niin, että voi ja saa kai sitä olla joku muukin, joka tällaisesta osaa nauttia. Mutta toivottavasti niitä ei nyt sitten vaan tämän enempää tule!

Tränuhals-lammen lounaisrannalla, erämaiden sydämessä.

Talsin ensin Tränuhalsin lammelle, joka tuntui tällä kelillä olevan suorastaan yllättävän lähellä. Siellä katsoin ekan kerran karttaa, todeten aivan Dorgarnin ylängön keskellä sijaitsevan Kommelpottinkin olevan sitten lähellä.

Tällä kartanlukutauolla, yhden kalliokummun päällä, huomasin olevani sattumalta juuri jonkunlaisella linjalla, joka on joskus hakattu kulkemaan Kaakko-Luode–suunnassa Dorgarnin halki. Hyvin kapeana, mutta satelliittikuvissa silti yhä selvästi erottuvana. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun minä tämän maastossa havaitsin, vaikka olen ylittänyt sen kesäaikaan monilla keikoilla. Meikon alueen historiaa tuntevat tahot ovat kertoneet sen olevan entinen tilan rajalinja.

Vanha rajalinja näkyy selkeästi tässä Tränuhalsin lounaispuolella.

Lähdettyäni taas liikkeelle, marssin muutaman sata metriä tahallani tuota linjaa pitkin, vaikka muualla metsässä olisi kulkenut paljon parempia ja helpompia reittejä. Tämän seurauksena piti myös mennä yli jostain kohdasta, missä oli monta lammikkoa aivan sulaa vettä, pakkaskelistä huolimatta.

Ja minähän sitten tietysti marssin siitä suoraan yli, yhä vissiin sen typerän euforian vallassa ja muistaen, miten olin suojakeleillä juuri lumikengillä pystynyt ylittämään mitä hurjimpia vesipaikkoja. Seurauksena tietenkin se, että seuraavilla askelilla lumikenkiin jäätyi kiinni suuret määrät lunta. Ja niistä tuli kilon pari painavammat.

Seuraavan kallion laella otin sitten lumikengät pois jaloista ja hakkasin ne puhtaiksi jäästä kelopuun runkoa vasten. Tämäkin piti siis mennä oppimaan aivan kirjaimellisesti kantapään kautta. Mutta näinhän kaikki opit menevät pysyväisesti muistiin, paremmin kuin millään muulla tavalla. Ainakin minulla.

Seuraavaksi olinkin tuota pikaa Kommelpott-lammen kallioisella itärannalla, missä tunnistin paikkoja tutuiksi muutamilta kesävaelluksilta. Ja jatkoin matkaani länteen päin, tarkoituksena kääntyä sitten kohtapuoleen etelään ja tehdä lenkki Dorgarnin ydinalueiden läpi vastapäivään. Mutta sitten keksin ja muistin viime kesän 18 järven patikasta, että matka sähkölinjalta tänne Kommelpottille ei ollut pitkäkään. Ja tällä kelillä se olisi siis vieläkin lyhyempi.

Niinpä muutin välittömästi kurssin pohjoiseen ja suunnistin sinne päin. Suuntien tietäminen ja pitäminen oli siis tällä kelillä maailman helpointa, kun aurinko paistoi koko ajan noin etelän suunnalta. Täälläkin näkyi eläinten jälkiä joka puolella ja joissain paikoin oli sellaisia aivan syviä juntuja, ”valtateitä”, joita pitkin olivat vähintään kymmenet sorkat kulkeneet.

Tauko erämaiden huipulla

Ihan uusilta näyttävien paikkojen ja reittien läpi tulinkin hyvin pian aukkohakkuualueelle, jonka pohjoisreunassa kulkee Meikon erämaat jakava tai rajoittava iso sähkölinja. Siitä tallustin ”tämän maailman laelle”, eli kallioalueelle nimeltä Dorgarbergen. Sen korkeimmat kohdat yltävät peruskartan käyrien mukaan aina yli 72 metriin merenpinnasta, ollen ainakin minun ymmärrykseni mukaan koko ylänköalueen ja samalla Meikonkin korkein kohta.

Mitään erityisiä korkeuserojen tuomia pitkiä näkymiä tai muuta sellaista huumaa siellä ei kyllä pääse kokemaan, koska kaikki ympäröivät maastot ovat korkealla, 60 metrin tietämissä ja yli.

Meikon maailman katolla, yli seitentonnisella huipulla!

Etsin sieltä taukopaikan korkeimman kohdan lounaispuolelta, pikkuisen suojassa koillisesta pölähteleviltä pakkastuulilta. Paikka oli hienon hieno ja kirpeän pakkasilman happipitoisuus niin suuri, ettei henkeä ahdistanut edes tuolla seitentonnisella huipulla.

Tein eväsleirin kaatuneen kelomännyn latvan päälle, jonka ympäristö oli täynnä mitä ilmeisimmin ketun jälkiä. Aurinko paistoi siihen suoraan etelästä, tosin matalalta eikä oikeastaan ollenkaan lämmittäen. Heti aluksi laitoin kännykkäni (eli karttani, kompassini ja navigaattorini) reppuun latautumaan mukanani olevasta akkupaketista. Vain varmis­tamaan, että minulla olisi varmasti virtaa jäljellä loppumatkasta, jos haluaisin tai tarvitsisin navigointiapua.

Eväsleiriin tulo.

Eväsleiriä tuosta ei sitten kuitenkaan oikeasti tullutkaan, koska huomasin unohtaneeni valmiiksi tehdyt eväsleivät keittiön pöydälle aamun lähtemisen innossani. Join kuitenkin muutaman kulauksen jääkylmää mehua, sekä pari termarin kupillista kuumaa teetä, mikä tuntuikin ihanalta siellä kylmän luonnon keskellä! Jopa ilman niitä voileipiä.

Jo viiden minuutin päästä pysähtymisestä tajusin, että täällähän on aika hitsin kylmä. Kun kehon melkoinen lämmöntuotanto väheni, niin pakkanen alkoi heti hiipiä lähelle. Vaihdoin sen vuoksi päähäni kuivan, paksun pipon sekä käsiin tukevammat (ja kuivat) sormikkaat. Ylimääräistä repussa olevaa fleecepuseroa en laittanut päälleni, koska vajaan 20 minuutin tauon jälkeen taival kutsui taas.

Kiva leiripaikka kelopuulla, vaikkakin ilman eväitä.

Suunnistusta tuntuman mukaan

Nyt otin suunnan ihan vaan auringon perusteella suoraan etelään. Kuljin läpi hienojen soiden, kallioiden ja metsien, joista kaikki olivat aivan uusia maisemia minulle. Vaikka monissa kohdin matkani ristesikin erilaisia kesäretkien reittejä, niin mitään paikkaa en silti tunnistanut. Enkä usko, että syynä oli edes kesän ja talven ero, vaan pelkästään näiden vaihtelevien seutujen moninaisuus, joka ei anna aivoille helppoja, täysin muista paikoista poikkeavia muistijälkiä.

Reilun kilometrin taivalluksen jälkeen käänsin kurssini tietoisesti hiukan enemmän vasemmalle, eli kaakon suuntaan, jotta saisin todella tehdä koko vaellukseni Dorgarnin ylängöllä, enkä törmäisi Meikon halkaisevaan metsäautotiehen.

Läpäistyäni melkoisen tiheän metsäalueen, missä piti ylittää muutaman puro tai oja, oli edessä hiukan avoimempi paikka jonka itäpuolelta nousi ylös iso kallio. Siinä pidin pienen kartanlukutauon, ottaen samalla kännykkäni pois repusta ja latauksesta. Ja aivan niin kuin olin paikasta arvellutkin, olin todellakin enää vain yhden aukeamman metsäalueen päässä siitä metsäautotiestä.

Olin tästä paikannuksen varmistumisesta jopa tavallaan hiukan ylpeäkin, koska se oli tapahtunut pelkästään suuntavaiston, sekä paikkavalokuvamuistin toimesta. Ja vielä niin, että olin nähnyt tämän paikan/alueen vain toisesta suunnasta, siltä metsäautotieltä. Tosin tavattoman monta kertaa ja usein miettien, että minkähän laisia metsiä ja kallioita tuollakin on. No nytpä tiedän.

Retken reitti Google Earth -satelliittikartalla. 9,0 km ja 3 t 20 min, taukoineen.

Taasko ruuhkaa metsässä?

Siitä otin suuntiman itään päin, tarkoituksenani edetä ylänköalueen eteläreunoja seuraillen takaisin lähtöpaikalle. Ensin nousin jyrkästi ylös tuolle reunakalliolle ja sitten suunnistin vain hakemalla reittejä, jotka pitivät minut ylhäällä kallioilla.

Hienoja ja aivan upouusia alueita ne olivat minulle. Yhdet vähän vanhemmat suksenjäljet siellä havaitsin, lukemattomien eläinten jälkien lisäksi. Ja sitten näin uljaan kolmen hirven porukan menevän poikittain reittini kanssa 100 metriä edessäni. Oli jotenkin juhlallista nähdä, miten he siellä etenivät kevyen näköisesti ainakin kolminkertaisella vauhdilla ihmisen kykyihin verrattuna.

Tosi monenlaisten kallioalueiden läpi etenin minäkin. Sitten törmäsin taas hyvin tuoreen näköisiin lumikenkien jälkiin, ajatusten lähtiessä heti niille laduille, että hitsiäkö täälläkin jo joku kulkee minun lisäkseni. Ja katos vaan kun on vielä varsin samanlaiset lumikengätkin ollut hepulla kuin itselläni. Eikun aivan samanlaiset, hitto vie. Silloin vasta herätyskello soi ja aloin katsella ympärilleni eri suuntiin, tajuten niiden todellakin olevan minun omat jälkeni! Elikkä olin pelkästään kalliojonoja seuratessani (ja karttaa katsomattani) ajautunut kulkemaan suoraan idän suuntaan.

Liikennettä piisaa siellä sydänmaillakin.

Mutta eipä tuo tietenkään mikään ongelma eikä edes harmin aihe ollut. Muuta kuin ehkä korkeintaan siltä kantilta, ettei tämä koko ylänköalue nyt niin valtavan suuri olekaan, miksi sen olen vielä tähänkin asti ajatellut. Koska näinkin nopeasti tuolta ”länsireunoilta” tänne keskelle olin tullut. Mutta näinhän aina tapahtuu, kun opit tuntemaan alueita paremmin ja paremmin, ne tavallaan pienenevät.

Samanlaisen lievän pettymyksen tunteenhan olen kokenut pari kolme vuotta sitten, sen jälkeen, kun olin intohimoisesti kolunnut kaikki mahdolliset reitit Meikon alueelle maastopyörällä. Joka ainoalta suunnalta ja -paikasta, niin Kirkko­nummen kuin Siuntionkin puolelta. Ja niiden perusteella tunsin ja tiesin, miten ja mihin kaikki päättyy.

Sekä tunsin vielä syvemmällekin paikkoja itse erämaa-alueen sisällä. Sama tapahtuu nyt koko ajan tarkem­malla syynillä, kävellen alueen sisällä. Minä en vieläkään tiedä, korvaako aina vaan uusien ja hienojen paikkojen oppimaan tuntemisen riemu kiehtovan tunteen siitä, että tuolla on ”suuria” vielä tuntemattomia alueita, joissa voi olla mitä vaan.

Jollei tämä ole jo aiemmasta selvinnyt, niin juuri tänään, näillä keleillä ja varusteilla, matkanteko tosiaan taittui aika hämmästyttävällä vauhdilla.

Se on vaan niin hienoa olla siellä rauhassa!

Reunakallioilla hirvien kanssa

Omiin jälkiini törmättyäni tiesin melko tarkalleen missäpäin erämaata olin ja sen perusteella lähdin kutakuinkin suoraan lounaan suuntaan, tavoitteenani suunnistaa ylänköalueen eteläreunalle jonnekin Korsolammesta länteen päin ja etsiä sieltä reitti alas.

Nyt törmäsin jo useampiinkin jotenkin hieman tutulta vaikuttaviin paikkoihin, sekä myös vanhoihin lumikenkien jälkiin, joista ei sen paremmin selvää saanut. Hyvin nopeasti minulle kuitenkin valaistui niiden olevan minun omia jälkiäni yhdeltä aikaisemmalta suojakelin vaellukseltani. Ja muistikuvat paikoista kolahtivat vaikka kuinka monessa kohtaa heti kohdalleen, kun käänsin pääni toiseen suuntaan, niin kuin silloin olin maisemia katsellut.

Jätin vanhat jälkeni, koska ne veivät takaisin Korsolammen rantaan ja minä halusin nyt mennä alas ylängöltä vielä lännempää. Siellä pääsin seikkailemaan yli aikamoisten kaakko-luode–suuntaisten kalliojonojen ja kurujen, joiden ylittäminen ei ollut ollenkaan helppoa monin paikoin. Juttu ei ollut minulle kuitenkaan yllätys vaan muistin tämän alueen piirteet (ja jopa jokusen paikankin) joltain sulan kelin vaellukselta muun muassa Jonen kanssa.

Yhdellä kalliolla juomataukoa pitäessäni näin taas ensin vilauksen tummasta liikkeestä alempana ja sitten saman kolmen hirven seurueen jolkottelevan siellä. Nyt pääsin näkemään, että seurueessa oli kaksi täysikasvuista hirveä ja yksi aika iso vasa. He olivat näköjään edenneet myös tänne, vaikka viimeksi kohdatessamme suunta oli ollut aivan toinen.

No, minun reittini tänne oli ollut kaikkea muuta kuin suora sekin.

Kenen jäljet? Ketuksi tuon itse arvelin.

Aikamoisen reitinetsinnän ja mutkittelun jälkeen olin sitten lopulta Dorgarnin ylänköalueen eteläisellä tai lounaisella reunalla. Ja heti siellä ollessani näin ja muistin, ettei tämä nyt ollutkaan mikään paras reitti alas takaisin ”ihmisten ilmoille”. Koska koko tämä ylänköalueen eteläreuna, samoin kuin muuten itäreunakin, on aivan uskomattoman jyrkkä. Pystysuoria kalliopudotuksia yhteensä noin 30–50 metriä alaspäin!

Vasta nyt tuli mieleeni, että juuri tällä alueella on kaksi paikkaa, missä kalliokiipeilijätkin käyvät harjoittelemassa. Mutten halunnut antaa periksikään, joko suunnistamalla takaisin Korsolammelle taikka reilusti länteen, ylängölle nousseelle metsäautotielle.  Niinpä päädyin etsimään reittejä pikkuhiljaa alemmas, kiertäen jyrkänteitä, päätyen kaikenmaailman hankaliin paikkoihin, ryteiköihin, jyrkkiin kuruihin ja niin edelleen.

Lopulta huomasin seuraavani hirvien jälkiä, jotka sitten johdattivat minut ei helppoa, mutta ihan kelvollista reittiä alaspäin. Heikäläiset olivat tulleet tätä reittiä ylös, mutta samapa tuo. Niin pääsin lopulta alas tutulle Meikon halkaisevalle metsäautotielle. Viimeisen jyrkänteen menin varmuuden vuoksi alas ilman lumi­kenkiä.

Vielä yksi kuva sieltä Tränuhalsin rannoilta.

Sitten ei ollut jäljellä kuin kilometrin tallustaminen takaisin parkkipaikalle, lumikengät ja sauvat kainalossa. Aika väsyneeksi tunsin oloni siinä vaiheessa. Tajuten selvästi, ettei ollut täysin järkevää vetää tuollaista kolmen ja puolen tunnin, yli kymmenen kilometrin korpitaivallusta ilman mitään energiatankkausta. Mutta aivan upeasti se meni näinkin. Ja jäi historiaan minun tähän asti hienoimpana lumikenkävaelluksenani yksin.

Olihan minulla toki repussani sellainen hätävarapakkaus suklaapatukoita ja muuta pikaenergiaa, mutta kun sellaista ei nyt välttämättä tarvittu, niin ilman mentiin. Mikä on kyllä kerrassaan typerää. Luonnon ja retken hienoudet vaan veivät miehen niin mukanaan tällä kertaa.

–Kari

Juttu julkaistu alun perin Lähierä-blogissa.

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6672312, E 353631.