Sammatin Luolamäen unohdettu luola, Lohja

Samaan aikaan kun toiset luolat paistattelevat maineessa ja pienimuotoisina turistikohteina – tai ainakin seudun väen retkikohteina, on toisten luolien osana unohdus ja yksinäisyys. Näin siitäkin huolimatta, että joskus valtaosa niistäkin on ollut tunnettuja paikkoja. Nykyisin tuo vanha tieto saattaa elää vain niminä kartoilla.

Vihje tällaisesta luolasta löytyi vaihteeksi karttaa tutkimalla. Entisen Sammatin pitäjän alueelta, nykyisen Lohjan länsireunasta kun löytyi Luolamäki. Seudulta tunnettiin entuudestaan muutama luola, mutta tästä paikasta ei yksikään lähde maininnut sanalla. Koska paikka oli sopivan lähellä ja aikaa pieneen reissuun sattui olemaan, ajattelin tarkastaa asian pois mieltä vaivaamasta.

Tuntia myöhemmin olin metsätien päässä kääntösilmukan laidalla ja katsoin karttaa. Luolamäki ei kartalla tarkasteltuna vaikuttanut sellaiselta kohteelta, että sieltä olisi mitään mainittavaa odottanut löytävänsä. Korkeuskäyrät kohosivat tasaisesti ja jyrkänteen merkkejä tai lohkareita ei karttaan oltu merkattu. Etelä-lounaisreunalla mäkeä kohti kurotti pari uurremaista muodostelmaa. Arvelin ne tai niiden jatkot ehkä todennäköisimmäksi sijanniksi ja jalkauduin maastoon kiertämään mäkeä myötäpäivään kohti uurteita.

Valitsin reittini kulkemaan muutaman rinteen lakea lähempänä olleen kalliopaljastuman kautta. Niitä lähestyessäni matalalta paistanut aurinko kurkisti esiin.

Talvinen aurinko antoi nuorelle männikölle pitkät varjot ja kurkki runkojen takaa iloisesti. Sen lämmön saattoi tuntea kasvoilla. Ja maan se kultasi loistamaan kauniisti kanssaan. Siellä täällä kimmelsi vesipisaroista sironnut valo. Keskellä tuota männikköä erottui jo loitompaa kivi.

Likemmäs päästyäni huomasin sen päällä pystyyn asettuneen kiven, joka jätti pohtimaan. Olisiko se asettunut siihen luontaisesti, vai oliko ihminen joskus sitä auttanut.

Kotvan päässä vastaan tuli toinen, isompi lohkare, joka vahvisti jälkimmäisen arvelun syntytavasta todennköisemmäksi. Suuremman lohkareen päälle oli pystytetty kuin kruunuksi sen kyljistä joskus irtilohjenneet kappaleet. Kauanko ne olivat olleet siinä ja miksi ne siihen oli laitettu – siihen maisema ei antanut mitään vastausta? Merkki jostain, leikkiä vai mitä lie?

Seuraavaksi yhytin kurumaisen muodostelman. Se oli jäätikön tekosia. Pohjalla nuori taimikko puski juuriaan tasaiseen maastoon, mutta reunamilla oli siellä täällä paljastuneena osin ruhjoutunutta, jyrkähköäkin kalliota.

Kurun toisella reunalla odotti vanha metsä. Hetken reittiä puntaroituani päätin kiertää yläkautta taimikon lävitse puskemisen sijaan. Yläpäästä löytyi jälkiä jäätikön työstä. Rakoja ja lohjenneita kallionkappaleita, joita jää ei ollut jaksanut enää uurtaa irti ja kuljettaa pitkin laakson pohjaa jonnekin loitommas.

Syvemmälle vanhaan metsään, mäen lounaskulmalle päästyäni maasto muuttui. Metsätaloudesta ei näkynyt merkkejä. Vanhat puut kurkottivät ylväinä korkeuksiin ja heiluvat tasaiseen tahtiin tuulevan niitä tanssittaessa.

Niiden juurella puolestaan olivat vieläkin näkyvillä jäljet taistelusta, jossa kallio oli onnistuntu pitämään kurun luola ollutta paremmin pintansa. Siitä huolimatta maanjäristys oli irrotellut ja siirrelly lohkareita mielensä mukaan.

Ajoittain niiden väliin jäi metrin-pari syviä rakoja. Reunamilla oli pieniä lippamaisia muodostelmia. Mutta luolaa ei missään. Ja mitä pidemmälle pohjoiseen kiersin, sitä vähemmäksi kävivät nuokin muodot. Metsässäkin näki taas ihmisen jäljet.

Hieman harmistuneenakin suunnittelin reitin takaisin metsätielle ja autolle. Suunnitelman toteuttaminen tosin jäi puolitiehen, kun huomasin ylempänä rinteessä pienen lippamaisen muodostelman, jonka ajattelin käydä kuvaamassa.

Ei sitä luolaksi saattanut sanoa, mutta siellä täällä olivat moisetkin saaneet turhankin imartelevan nimen. Liki päästyäni huomasin pienessä jyrkänteessä jotain kiinnostavaa. Alempaa tarkastellessa se jäi sopivasti kuusten taakse katveeseen, mutta kallion tyvellä seistessä huomasi, että siinä oli pystyrako, jonka taakse jäi kuljettava tila. Pohjoisen suuntaan se oli umpikujaan päättyvä avorako.

Etelään päin se sukelsi pian kolon kiven sisään. Tässäkö se olisi?

Kumarruin ja ryömin peremmälle.

Aivan pieni umpiperä tämä ei ollutkaan, vaan jatkui aina vaan eteenpäin!

Jonkun metrin päässä käytävä muuttui avarammaksi. Konttaamisen sijaan siinä saattoi edetä kyyryssä kulkien. Ja totisesti, ei ollut epäselvyyttä siitä, mistä tämä mäki oli nimensä saanut.

Siinä se oli liki 10 metriä pitkä, 1,5-2 metriä korkea ja 1-1,5 metriä leveä luola, joka piti suuaukkonsa hyvin suojassa satunnaisilta kulkijoilta. Ihmekös tuo, että oli unohdukseen saanut vaipua. Maassa muutama hiiltynyt puun pala kertoi, etten ollut ensimmäinen kulkija paikalla. Mutta toisaalta kaikki kertoi myös siitä, ettei ihminen ollut niillä sijoilla myöskään aikoihin istahtanut. Suljin silmäni hetkeksi ja tunnustelin tunnelmaa. Silmillä, käsillä.

Siellä ei tuuli tuntunut, maan povessa. Viimein avasin silmäni, otin luolasta mitat ja ihmettelin kattoon tiivistynyttä väriä, mitä lie. Nyt passasi lähteä kotiin.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6697422 E 321629