Ruoppaköngäs, Kittilä

Kittilästä Muonioon johtavan tien varrella muuan mutkassa ruskeavalkoinen viitta osoittaa Ruoppakönkäälle. Minua on pitkään mietityttänyt mitä siellä mahtaa olla, mutta suurin osa noista mietinnöistä on osunut talvikaudelle, jolloin kohteeseen ei ole menemistä. Ruoppakönkään kohdalla oleva P-paikka kun on talvisin lumen peitossa eikä poluista ole tietoakaan. Uskokaa pois, olen kyllä yrittänyt: kahlasimme parhaan ystäväni kanssa viime talvena puolitoista tuntia Ruoppakönkään alueella, metrin korkuisen hangen syövereissä.

No nyt olivat lumet sulaneet ja pääsin lopultakin lähestymään Ruoppaköngästä ilman painimatsia hangen kanssa.

Kurvasimme mieheni kanssa auton parkkiin Ruoppakönkään kohdalla olevalle tiensilmukalle. P-paikalla on infotaulu joka kertoo Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta sekä paikallisten yritysten palveluista, mutta ei itse Ruoppakönkäästä. Vieressä on sentään kyltti, joka viitoittaa tien oikealle polulle. Kyltin mukaan matkaa kohteeseen on pyöreät nolla. Paikkaa, josta merkitty polku alkaa, ei maastokartalle ole jostain syystä merkitty laisinkaan.

Astelimme polulle.

Heti ensimmäisenä metsä otti ihanasti syleilyynsä. Värit ja talven jälkeen heräävän maan tuoksut olivat parasta. Etäisesti kuulimme jostain kohinaa ja tyytyväisenä ajattelin, että taitaa köngäs näin kesän korvalla olla oikein voimissaan.

Polku oli merkitty maassa olevin, puoli metriä korkein puutapein. Se oli ihan hyvä, sillä paikoin polku oli niin lutakkoinen tai kivikkoinen, että sitä olisi voinut olla vaikea seurata. Huonojalkaisille tämä polku ei sovellukaan, sen verran epätasainen sen pohja on. Toisaalta mitään pitkiä uuvuttavia nousuja ja laskuja polulla ei ole, mutta ketteryyttä etenemisessä kyllä vaaditaan ja kiipeämisissä toisinaan myös neliraajataktiikkaa.

Vain pienen matkaa asteltuamme tulimme järvelle.

Kartta paljasti, että järven nimi on Pahikkojärvi. Sen reunamilla levittäytyi suurilohkareista kivikkoa, joten järven nimi oli helppo ymmärtää. Vielä toukokuun puolivälin jälkeen oli Pahikkojärvellä ainakin jonkinlainen jääkansi.

Maasto oli tallautunutta, eli kovin epäsuosittu paikka ei ole kyseessä. Siitä huolimatta Ruoppakönkäästä on kovin vaikeaa löytää tietoa. Se mainitaan Kittilän kunnan sivuilla muutamalla sanalla. Siellä kerrotaan Ruoppakönkään muodostuvan ”luonnonkauniista kalliomuodostelmasta, kalliokivestä ja joenkönkäästä.”

Pahikkojärven rantaa.

Polku hävisi jonnekin yhä jyrkemmäksi ja lohkareisemmaksi nousevan kallion sekaan. Tämä oli varmasti se luonnonkaunis kalliomuodostelma ja kalliokivikko josta kuvauksessa mainittiin, mutta köngäs ei ollut täällä.

Köngäs on eteläsuomalaisille herkästi vieras sana. Köngäs tarkoittaa jyrkästi laskeutuvaa koskea tai vesiputousta. Sellaista, josta ei voi venheellä tulla alas. Olen huomannut, että könkään titteliä ei ole aikojen saatossa tainnut olla kovin vaikea saada. Vain harva köngäs on niin suuri ja mahtava kuin vaikkapa Ravadasköngäs Inarissa tai Komulanköngäs Hyrynsalmella – no nehän nyt ovatkin suoranaisia vesiputouksia. Hyvin mitättömälta näyttävääkin kohisevaa jokea voidaan usein könkääksi kutsua.

Maisema Pahikkojärveä rajaavalta kalliolta kosken kohinan suuntaan. Kuvassa lompolo eli pieni järvi, jonka läpi virtaa joki. Kuvanottopaikka kartalla.

Kiipeilimme hetken aikaa edestakaisin korkealla kalliokannaksella, jonka toisella puolella oli Pahikkojärvi ja toisella puolella jonkin sortin lompolo (kartta). Lopulta päätimme lähteä lompolon vastarannalle katsomaan, mistä veden kohina korviimme kantautui. Siellä könkään tietenkin oli oltava, mutta ihmettelimme, miksi Köngäs-viitan osoittama polku oli johdattanut meidät järven rantaan kalliolle.

Laskeuduttuamme takaisin metsään saimme huomata, että polkuja vilisi vähän joka puolella. Virallisia ne eivät varmasti olleet, mutta kielivät siitä, että virtaava vesi ja kohiseva koski vetää ihmisiä puoleensa. Niin kaunis kuin Pahikkojärvi kallioineen ja kivikkoineen olikin, halusimme nähdä könkään. Tallautuneista poluista päätellen niin oli halunnut moni muukin, mutta virallista reittiä perille emme me ainakaan tietääksemme löytäneet.

Kaikki polut tuntuivat johtavan kohinan suuntaan. Me koitimme säästää luontoa ja valita sen jo valmiiksi eniten tallautuneen vaihtoehdon. Metsää halkonut pieni puro katkaisi polun, mutta se oli helppo ylittää.

Sitten kohinan lähde löytyi.

Se oli melko tavallinen, toki oikein kaunis pieni joki. Tai siis köngäs.

Joen vesi oli peräisin läheisestä Ruoppajärvestä. Sieltä se laski kahtakin eri uomaa pitkin kohisten kohti Pahikkojärveä, tätä kuitenkaan koskaan tavoittamatta. Kallio, jolla hetkeä aiemmin olimme seisseet, erotti koskesta laskeneen veden muodostaman lompolon Pahikkojärvestä. Joki kurvasi Pahikkojärven edestä jatkaakseen matkaansa kohti kauempana sijaitsevaa Pöntsön kylää.

Olin aiemmin kuullut Ruoppakönkään olevan Levillä käyvien matkailijoiden suosiossa. Uskonkin hyvin, että varsinkin Etelä-Suomen maisemiin tottuneelle paikka tarjoaa yllin kyllin Metsä-Lapin tunnelmaa ja eksotiikkaa. Se on hieno luonnonrauhaisa alue, jossa riittää paljon tutkittavaa.

Erityisen huomionarvoisena pidän sitä, että vaikka suuri Kittilä–Muonio-tie on aivan lähellä, on Ruoppakönkään tunnelma ihanan erämainen. Komeat kalliomuodostelmat yhdistettynä erämaajärveen ja kosken kohinaan kyllä aiheuttavat ihastuksen väristyksiä ainakin minulle. Minusta Ruoppaköngäs olisi ansainnut parkkipaikalleen pienen infotaulun jossa siitä kerrotaan hieman jotakin.

Kuvaillessani joen kuohuja saimme kokea kesän 2016 ensimmäiset hyttyshepulit. Hyttyset olivat valtavia, mutta eivät vielä jostain syystä kovin verenhimoisia. Tuntui että ne ahdistelivat meitä ihan muuten vain, ilman että saimme montakaan pistoa.

Keväisen metsän värit ja tunnelma olivat hurmaavat. Lapissa on kahdeksan vuodenaikaa, joista ainoastaan kesä on yleensä lämmin. Kesää edeltää kevätkesä ja sen jälkeen tulee syyskesä, jotka onneksi ovat usein viileitä. Nyt meneillään on ilman muuta kevätkesä. Myös Ruoppakönkäällä monissa koivuissa oli jo pienet hiirenkorvat ja lämpöä oli iltapäivällä ehkä 15 astetta. Kevätkesä on ihana vuodenaika, koska luonnon vehreys jo hehkuu mutta liika lämpö ja hurja hyttyspaljous eivät vielä ole vallassa.

Lappilaisen joenvarsimetsän väreissä ja maisemissa riitti paljon ihailtavaa ja kuvattavaa.

Jokea ympäröivässä peikkometsässä möllötti suuri kalakasvoinen kivi.

Polut kävivät yhä pienemmiksi ja epäselvemmiksi, kunnes kadotimme ne kokonaan metsän ja kivikon uumeniin. Maassa oli valtavasti suuria ja sammaleisia kiviä, joiden juurilla tyhjät mustat onkalot odottivat varomattoman ihmiskulkijan harha-askelta suut ammollaan. Jokaisen askeleen kanssa sai olla tarkkana.

Autolle palatessamme saimme vielä naureskella metsästä pöllähtäneille poroille. Poroja on teillä nyt paljon. Minusta se on mukavaa, nautin porojen seurasta.

Ruoppaköngäs on hieno retkipaikka etenkin jos kaipaa taukoa pitkästä ajomatkasta tai levähdystä Levin elämästä. Koska Ruoppaköngäs on varsin lähellä tietä, siinä on helppo poiketa, mutta samalla pääsee kuitenkin vetäytymään aitoon luonnonrauhaan aivan kuin olisi syvemmälläkin erämaassa.

Niin virallinen reitti kuin epävirallisetkin polut alueella ovat kapeita ja epätasaisia. Jokainen askel on syytä katsoa tarkkaan ja välillä voi päästä kiipeilyhommiinkin, jos haluaa kavuta korkeammille kallioille. Kunnon kengät on syytä valita jalkaansa joka tapauksessa.

Viitoitetun polun alkupää kartalla.

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7536201, E 391750.