Riitakallio, Reposaari, Pori

Tämänkertainen retkemme johdatteli meidät Satakunnan maisemiin Poriin ja Reposaareen. Muutaman vuoden takainen vierailuni Reposaaren linnakepuistossa jäi nimittäin vajaaksi. Vasta kotona, perehtyessäni tarkemmin alueen linnoituksiin, tuli vastaan tieto, että kaikki linnoiterakenteet eivät ole sijainneet linnakepuiston alueella, vaan lähistöllä on myös sijainnut valoheitinasema. Myös 1800-luvun puolivälin tykkipohjat Riitakalliolla.

Uusi tilaisuus avautui, kun ilmoittauduimme mukaan syyskuun alussa Satakunnan museon järjestämään päiväretkeen. Reissulla tutustuttiin mm. Selkämeren kansallispuistoon, alueen arkeologisiin kohteisiin, sekä historiaan. Samalla kertaa olin päättänyt käydä katsomassa nuo puuttuvat linnoiterakenteet.

Opastettu osio vastasi tarkoitustaan enemmän kuin hyvin. Hienon ja antoisan päiväretken jälkeen sitten jatkoimme omatoimista seikkailua ja otimme suunnaksi Reposaaren. Sen alkuperäinen nimi on Refzöö eli Riuttasaari; nimi juontuu ajalta, jolloin alue koostui lähinnä erikokoisista riutoista. Lisäksi ohjelmaamme kuului Takarant, joka on mielestäni eräs komeimpia tietämiäni kohteita, jossa voi kuvata myrskyä, merta ja muutenkin hienoa rantakivikkoa.Tuulisuutensa takia alue onkin aikanaan jäänyt miltei kokonaan vaille asutusta.

Takarannan maasto koostuu erikokoisista kivistä hienoista hiekanjyvistä lohkareisiin. Aikoinaan sitä hallitsivat sorasta muodostuneet dyynimäiset muodostelmat, jotka 1950-luvulla kaivettiin Reposaaren pengertien perustuksiin. Nyt päätimme vain nopeasti piipahtaa rannassa ottamassa muutaman kuvan.

Tuon jälkeen olikin aika siirtyä tämänkertaiseen pääkohteeseen eli Riitakalliolle. Päiväretken aikana paikallinen rouva neuvoi auliisti meille, että aluetta kannattaisi lähestyä leirinätalueen suunnalta, ellei halunnut kävellä koko rantaa Takarannasta Riitakalliolle asti.

Siikarannan Riitakalliolla on aikaan ratkottu nuottapaikat. Ennen leirintäaluetta rannalla on myös toiminut sahalaisten pyykinpesupaikka. Onpa alueen kallioilta tiirailtu kevään tuloakin ja odoteltu ensimmäisiä mastohavaintoja horisontista. Purjelaivakaudella talvi kun tiesi satamatyöläisten tilikauden loppua ja kevät taas palkkakauden alkua. Ensimmäisenä laivaa vastaan veneellä ehtinyt laivuri sai yleensä purku- ja lastaustehtävät itselleen.

Muistelevatpa aikalaiset vielä seuraavaankin:

”Myrskyisinä aikoina pojat kävivät urheilemassa Siikarannan kallioilla. Tämä oli vaativaa, koska seitsenmetriset tyrskyt vetivät paetessaan helposti ihmisen mukaansa mereen. Oli myös tärkeää tietää koska kello ehti neljään ja äiti pääsi töistä, että ennätti lähteä kielletyistä leikeistä ja istuutua ennen hänen kotiin saapumistaan tuvan rappusille. Tätä varten valonheitinkalliolle pystytettiin aurinkokello siltä varalta, ettei sahan pilli kuulunut tyrskyjen yli rantaan saakka.”

Valoheitinkalliolla pitäisi olla jäljellä yhä valonheittäjänhuone, jonka ovi olisi turvallisuussyistä hitsattu umpeen. Huoneessa sisällä käyneet saarelaiset muistelevat huoneen olleen kaakeloitu lattiasta kattoon ja yhdessä sen nurkassa seisseen hienon kakluunin. Silokallioihin olivat puheiden mukaan aikojen saatossa lukuisat merenkävijät hakanneet nimikirjaimensa tai tehneet kalliopiirroksia. Näistä vanhimmat olivat yli satavuotiaita. Siinäpä sitä oli syytä poiketa Siikarannan leirintäalueen tuntumaan ja tutustua lähemmin rannan kallioihin.

Leirintäalueen parkkipaikalta ei ollut rantaan kuin parinsataa metriä. Siellä aallot löivät komeasti vasten rantakiviä. Koska emme tarkemmin tienneet, mistä löytäisimme nuo kalliohakkauksesti, piti päättää, että lähteäkö vasempaan vai oikeaan.

Oikea tuntui paremmalta, koska siellä siinsi edessä outo taideteos tai jonkinlainen muisto menneestä. Pystyyn nostettu ontto puupaasi oli kuin suunnaton jätkänkynttilä, joka odotti vain tulen loimua itseensä. Samalla se kuitenkin oli jotenkin rosoisen ja aikaa nähneen kaunis, samoin kuin edessä siintävät meren muotoilemat kalliotkin.

Suuntasimme matkamme kohti silokallioita. Kalliomerkit alkoivat kieliä, että nyt ollaan jonkin paljon elämää nähneen kohteen juurella. Kallioita peittivät kauttaaltaan toinen toistaan erikoisemmat hakkaukset. Oli päivämääriä, nimikirjaimia, rakkaudentunnustuksia, symboleja ja varsin runsaasti mereen liittyvää kuvastoa.

Oma ajantajuni tuntui katoavan täysin ihastelun syövereihin. Kamera takoi kuvia liki jokaisesta uudesta kalliosta löytyneestä teoksesta, kunnes tajusin kaikkien dokumentoinnin olevan yhdellä kertaa aivan liian työläs tehtävä. Merkillepantavaa oli myös se, miten aika on muuttanut kuvien sisältöä ja muotoa.

Uudemmat kuvat ovat lähinnä ”sutaisten” hakattuja, kun taas vanhemmat kuvat ovat taidolla kirjoitettuja tai hakattuja pienine nyansseineen. Muutama neuvostohenkinen oman aikakautensa tuotoskin kalliolla tuntui loistavan varsin suureleisesti.

Milloin tämänkaltainen kiveen hakattu taiteilu muuttuu sotkemisesta osaksi kulttuurihistoriaamme? Vaaditaanko siihen tuo maaginen 100 vuoden ikä vai jokin muu asia?

Vaan niin kävi tälläkin kertaa, että ilta alkoi tehdä tuloaan. Kotimatkaa oli vielä edessä pitkälti. Aika oli kadonnut kalliohakkauksia ja silokallioita ihastellessa, ja totestin että alkuperäinen tarkoituksemme saapumiseemme oli täysin unohtunut. Sotahistoria ja linnoitteet saivat jäädä toiseen kertaan ja antaapa se samalla hyvä syyn palata uudestaan ihastelemaan kallioiden kuvagalleriaa.

Riitakallio on retkikohteena helposti lähestyttävä ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Muita vastaavia alueita, joissa on runsaasti kalliomerkintöjä voi bongata mm. seuraavista kohteista: Hauensuoli Hangossa, Kruunu- ja valtionhotellinpuisto Imatralla, Varissaari Kotkassa, Ispoinen Turussa ja Suomenlinna Helsingin edustalla.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6844520 E 204175