Pyhätunturin Isokuru, Pelkosenniemi

Matalaan ja tasaiseen keskisuomalaiseen horisonttiin tottuneelle tekee joskus hyvää nähdä vähän jyrkkäpiirteisempääkin maastoa. Syyskuun puolivälissä 2013 tähän tarjoutui taas kerran tilaisuus, kun olin joukon jatkona Kemijärven ja Pelkosenniemen seudulle tehdyllä ekskursiolla.

Edellisenä päivänä oli körötelty Rovaniemeltä Kemijokivartta pitkin Pyhätunturin maisemiin ja haukoteltu harmaata tihkusateista päivää ja Lapin pitkiä taipaleita. Korkean tunturinketjun kohoaminen tumman metsänrajan yläpuolelle oli kuitenkin piristänyt kummasti mielialaa.

540 metriä merenpinnasta nousevan Pyhätunturin korkeimmat huiput Noitatunturin ja Kultakeron laella kohoavat peräti 350–375 metriä soistunutta ympäristöään ylemmäksi, ja ne ovatkin eteläisimmät todellisiin tunturi- tai ylhiömaan mittoihin yltävät muodostumat Suomessa.

Tunturin rinteitä tähyillessä katse kohdistui nopeasti niitä leikkaaviin syviin kuruihin. Tunturin ja kurujen mittasuhteet näyttivät ensin ihan maltillisilta, mutta lähemmäs ajettaessa massiiviset muodostumat kasvoivat jatkuvasti kokoa, eikä niitä enää tunturin juurelle saavuttua pystynyt hahmottamaan.

Illansuussa ehdittiin vielä käydä pikaisesti katsastamassa Kultakeron pohjoisreunalla oleva mainio Aittakuru ja sen pohjalla oleva kesäteatteri. Varsinaisia suurkuruja pienempi, ”vain” 40–70 metriä syvä ja puolisen kilometriä pitkä Aittakuru olikin huikean kivikkoisine jyrkkine rinteineen melkoinen ruokahalun herättäjä: mitähän olisikaan näkyvissä huomisella retkellä Isokuruun?

Aamu valkeni valitettavasti varsin sumuisena, eikä tunturin rinteeseen rakennetun hotellin ikkunoista näkynyt kelomäntyjen takaa kuin maitomaista valkeutta. Myöhemmin iltapäivällä sumu olisi tietysti jo haihtunut, mutta aikataulusyistä retki piti tehdä jo aamupäivällä.

Pikku porukkamme lähti joka tapauksessa saapastelemaan kohti Isokurua, ja kävelysää oli ainakin sopivan vilpoisa ja ilma raikas. Kun sitten saavuttiin Kultakeron juurelle Pyhä-Luoston kansallispuiston puolella kasvavaan komeaan männikköön, ei sumuisesta säästä enää ollut niin väliksikään. Jokseenkin luonnontilainen, harvahko mäntykangas ja sen soraisen alustan jäkäläpintaiset uomat ja harjanteet olivat alkusyksyn asussaan oikein miellyttävää katseltavaa.

Retkeläisiä Isokurun pohjalla kulkevalla lankkupolulla.

Retkeläisiä Isokurun pohjalla kulkevalla lankkupolulla.

Isokurun reuna saavutettiin jo vajaan kilometrin kävelyn jälkeen. Tasainen kangas päättyi yhtäkkiä noin 30 metriä syvään jyrkkään rinteeseen, jonka pohjalle johtivat pitkät portaat. Portaiden juurella käännyttiin oikealle ja lähdettiin nousemaan loivaa lankkupolkua pitkin kurua ylöspäin.

Metsä kurun rinteillä väheni rinteiden muuttuessa kivikkoisemmiksi ja korkeammiksi, kunnes ympärillä oli lopulta lähes pelkkää paljasta lohkarepeltoa ja ylös sumuun kohoavat rinteet. V-kirjaimen muotoisen kurun rinteillä olisi ollut korkeutta komeat 220 metriä, mutta eipä niistä nyt hahmottanut oikeastaan kuin sen ensimmäisen satametrisen. Mutta ennätyspaikassa oltiin kuitenkin, sillä Isokurua syvempää kurua ei Suomesta löydy.

Kurun kapealla pohjalla oli muutamia pieniä kirkasvetisiä lampareita, joista yhtä oli käytetty ilmeisesti toivomuslähteenä. Taisipa joku meistäkin nakata oman pikku roposensa lammikkoon.

Kirkasvetinen lammikko Isokurun pohjalla

Kirkasvetinen lammikko Isokurun pohjalla

Kurun pohjukan lähestyessä rinteistä alkoi erottua korkeita ja rosoisia kallioseiniä, ja viimeistään tässä vaiheessa muodostuman geologia alkoi puskea silmille.

Isokurun kvartsiittikalliot muodostuvat lukemattomista ohuista kerroksista, jotka ovat jyrkästi kallellaan kohti pohjoista. Pakkanen on rikkonut aikojen kuluessa kallioita, ja irtonaiset kivilaatat ovat kasautuneet rinteisiin ja rinteiden juurelle teräväsärmäiseksi rakka- ja taluskivikoksi.

Paikoitellen näkyy hyvin havainnollisesti, ikään kuin oppikirjan kuvassa, miten ehjä ja sileä kalliopinta alkaa halkeilla, muuttuu lohkeilleeksi portaikoksi ja hajoaa lopulta sekavaksi kiviröykkiöksi.

Pakkasrapautuminen pirstoo kalliota louhikoksi.

Pakkasrapautuminen pirstoo kalliota louhikoksi.

Oman mukavan mausteensa kivikkoon tuovat kivistä löytyvät aallonmerkit, jotka ovat muistoja lähes parin miljardin vuoden takaisesta merestä. Pienimpiä sirpaleita kelpasi noukkia matkamuistoiksikin.

Kahden miljardin vuoden ikäisiä aallonmerkkejä.

Kahden miljardin vuoden ikäisiä aallonmerkkejä.

Parhaimmillaan Isokurun harmaan kiven hallitsema maisema ei paljon muuta Suomea muistuta, vaan vie ajatukset jonnekin alppivuoristojen tunnelmiin – ja vanhan vuoriston jäännehän Pyhätunturi oikeastaan onkin.

Karmea jyrkänne ja sen juurelle kerrostuneita taluskeiloja Lampiokurussa.

Karmea jyrkänne ja sen juurelle kerrostuneita taluskeiloja Lampiokurussa.

Pyhätunturin kurut ovat syntyneet alun perin rapautumalla kallioperän heikkousvyöhykkeiden kohdalle, mutta jääkauden aikana niitä ovat kuluttaneet myös jäätikköeroosio ja jäätiköiden sulamisvedet. Kurujen kautta viimeksi virranneet sulamisvedet ovat lisäksi kerrostaneet kurujen suulle Pyhätunturin etelärinteeseen laajoja, mukavasti kumpuilevia kivisiä ja soraisia purkauskerrostumia noin 10 500 vuotta sitten.

Isokurun päässä odotti kuitenkin vielä kenties retken hienoin elämys: Pyhänkasteenlampi ja siihen laskeva pieni Pyhänkasteenputous. Lammen rannalla on tilava istuskelulava. On hyvä muistaa, että koko Isokuru on rajoitusaluetta, eli merkityltä reiteiltä ei tule poiketa.

Jylhää ympäristöä panoroidessaan saattoi hyvin ymmärtää paikan merkityksen ikivanhana palvontapaikkana – ja jos sitten saamelaisia piti kerran alkaa 1600-luvulla kastamaan kristinuskoon, niin mikäs sen röyhkeämpää kuin antaa joukkokaste juuri Pyhäkasteenputouksen alla. Miljöö on Suomessa koko lailla ainutlaatuinen.

Otin ja kipaisin vielä pitkät portaat Uhriharjulle, noin 50 metriä Pyhänkasteenlammen yläpuolelle kohoavalle kapealle kallioharjanteelle.

Näkymä kuruun laajeni moninkertaiseksi, ja oikeastaan vasta tässä vaiheessa Isokurun rinteiden korkeus saavutti kunnolla tajunnan. Tunturin läpi leikkautunut ”viilto” on todella iso!

Näköala Uhriharjun päältä itään Isokurun pohjalle.

Näköala Uhriharjun päältä itään Isokurun pohjalle.

Nyt tietysti harmitti hieman sään sumuisuus, sillä kirkkaalla säällä olisi avautunut näköala Kultakeron laelle saakka, mutta toisaalta piti olla tyytyväinen, että pääsi näkemään näinkin paljon. Alhaalla kurun pohjalla muurahaisen kokoisena häämöttävien retkeläisten vaimeat äänet huutelivat jo paluumatkalle, ja olihan sinnekin sitten lopulta lähdettävä.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 7433720 E 508421

Kirjallisuutta: Pyhä-Luosto. Geologinen retkeilykartta ja opaskirja (2007). Geologian tutkimuskeskus ja Metsähallitus.

Juttua muokattu 9.2.2017. Tarkennus: koko Isokuru on rajoitusaluetta, eikä siellä saa puiston järjestyssääntöjen mukaan poiketa merkatulta reitiltä. Näin ollen on tärkeä muistaa, että esimerkiksi Pyhäkasteenputoukselle ei saa mennä.

3 replies
  1. Hannu Rönty
    Hannu Rönty says:

    Saattaapa ollakin. Putouksen alla oleva tasanne taisi olla koko Isokurun kulunein paikka.

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.