Pöllömpi päivä

Reipas ja kepeä oli tänään askeleeni ja miksipä ei olisi ollut, kun sadeasun sai jättää auton peräkonttiin ja päällystakista uskalsi aukaista ylimmät napit. Aurinko lähetti säteitään puiden latvojen tasalta ja lämmitti mukavasti kasvoja. Sään suosiessa ja hirvikärpästen pysytellessä loitolla työnteko tuntui melkeinpä jopa mukavalta.

Vaan saavuinpa kulkiessani rantaan ja tuoreen metsätalousinsinöörin vaistoni heräsivät. Mitä silmäni näkivätkään, hirmuinen ryteikkö! Pitkin poikin makasi lahonneita puunrunkoja ja harvalukuisten näreitten seassa kasvoi hieskoivua, haapaa, leppää ja muita taloudellisesti hyvinkin tärkeitä puulajeja. Oikea metsämiehen painajainen.

Mietiskellessäni että hakataanko metsikkö vuoden vai kahden päästä, sattui näkökenttäni kulmaan jokin outo vaalea möykky istumassa läheisen pihlajan oksalla. Siinä samassa havaintoni kohde alkoi liikkua. Päätään se käänsi puolikierrosta kuin riivattu konsanaan ja pian tuon vaalean möykyn silmät tuijottaa napittivat suoraan minuun. Niin pistävä oli katse, että tuntui kuin sitruunamehua olisi puristettu silmiini.

Eipä siinä pitkään katseita vaihdettu, kun möykky otti tilanteen haltuunsa. Tuntui kuin varjo olisi langennut ylleni tuon olion avatessa valtavat siipensä ja noustessaan lentoon. –Karkuun lähtee! Eipä ollut tuostakaan luojan luomasta vastusta tälle miekkoselle, ajattelin mielessäni. Mutta mitä vielä. Liekkö möykky lukenut ajatukseni, kun se silmänräpäyksessä kääntyi ympäri, porasi taas sen kirvelevän katseensa minuun ja alkoi lähestymään minua varmoin siiveniskuin.

Ajatus parin sentin pituisista ja Nikkei-veitsen terävistä kynsistä päänahassa ei järin kiehtonut minua. Pienen pakokauhun vallassa nostin käteni korvieni suojaksi ja säntäsin lepikön läpi väljemmille vesille. Parinkymmenen juoksuaskeleen jälkeen uskalsin pysähtyä ja nostaa katseeni maasta. Korvani kuullostelivat vielä hetken mahdollisia siiveniskuja, mutta hiljaista oli. Rohkenin jo varovasti kurkistaa olkapääni yli. Mitään ei näkynyt. Tipotiessään oli möykky. Pelastuin!

Mutta mikä se oli tuo vaaleahko möykky, joka oli saanut aikuisen miehen paniikissa karkuun. Melko iso se oli, vaaleanvärinen ja tummia juovia tai pisteitä sen höyhenpeitteessä oli myös. Niin, ja äkäinen tunkeilijoita kohtaan. Siellä 3G-verkon rajamailla lajitunnistus ottaa hetkensä. Melkoisen tovin älykästä puhelintani selailtuani löysin sopivan syyllisen, Strix uralensis, viirupöllö.

Vai viirupöllö se oli se metsän kummitus. Kaikkea sitä näkee, kun pitää silmät auki ja muutkin aistit valppaina. Niin tosiaan, entä se metsikkökuvio. Siitä kirjasin muistiinpanoihini seuraavanlaisesti: Viirupöllön elinympäristö. Lahopuuta paljon. Kuvion voisi jättää hakkuiden ulkopuolelle ja säästää luonnontilaisena rantametsikkönä.

Siellä jossain se ”möykky” lymyää.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.