Petraa etsimässä – kohtaamiseni metsäpeuran kanssa Salamajärven kansallispuistossa

Astun hiekkatieltä kivikoiselle polulle. Alussa rinkka painaa selkää. Hengitän syvään, haistan metsäpölyä ja metsän tuoksuja. Rinkka kevenee ja mieleni rauhoittuu, mutta hiki nousee. Ilta on lämmin ja aurinkoinen. Vasemmalla puolella on Koirajärvi, edessä ja oikealla mäntykangas. Olen Salamajärven kansallispuistossa, missä vaellan kolme päivää etsimässä petraa eli metsäpeuraa eli suomenpeuraa, omaksi Finglishikseni ”The Peura”. Toivo nähdä ja saada kuva metsäpeurasta on korkealla, mutta odotukseni ovat nolla. Olen suunnitellut kulkevani merkittyjä polkuja pitkin kansallispuiston läpi, lisätäkseni mahdollisuuksiani löytää metsäpeura.

Teksti ja kuvat: Paul Stevens @Finnpaulphoto

Metsäpeuran tarina on kiehtonut minua pitkään. Sen tieteellinen nimi, Rangifer tarandus fennicus viitaa sen tärkeyteen Suomen historiassa. Metsäpeura eli Suomessa ennen viimeisintä jääkautta, mutta vetäytyi, kun jäätiköt kasvoivat. Kun jäätiköt jälleen sulivat viimeisimmän jääkauden lopussa, metsäpeura seurasi vetäytyvää jäänreunaa. Ihminen ehkä seurasi metsäpeuraa Suomeen. Sen serkku, tunturipeura, on nykyisin paremmin tunnettu puolivillinä porona. Metsäpeuran tärkeys ja yleisyys menneisyydessä on tallentunut moniin paikannimiin Suomessa.

Metsäpeura metsästettiin sukupuuttoon Suomessa 1800–1900-lukujen taitteessa. Onneksi se ei ollut lopullista. 1950-luvulla metsäpeuroja vaelsi Venäjän Karjalasta Kuhmoon. Sittemmin populaatio kasvoi Kuhmossa. 1970–1980-luvun taitteessa kahdeksan vaadinta ja kaksi hirvasta siirrettiin Kuhmosta Salamanperään. Niistä on lähtöisin Suomenselän nykyinen, 2000 yksilön kokoinen populaatio. Suomen peura on hyvä esimerkki siitä, kuinka sitkeä jokin laji voi olla, sekä siitä, miten ihminen voi korjata aikaisemmat virheet.

Polku mutkittelee metsässä, suolla ja pirunpeltojen yli Pyydyskoskelle, missä yövyn. Teltan pystyttämisen ja eväiden syömisen jälkeen käyn katsomassa suon, jonka yli kävelin matkalla leirintäpaikkaan. Pikku männyt kasvavat suolla, ja mahdollisuus nähdä metsäpeura on pieni. En nähnyt muuta kuin paljon suonkultaa eli hillaa. Päätän tulla takaisin aamulla saadakseni tuoretta marjaa puuroon.

Aamiaista syötyäni lähden kävelemään Sysilammelle. Tänään toivo on korkealla. Polku kulkee Salamajärven kansallispuiston ison suon vieressä. Suon reunalla on luontotorni, josta toivon näkeväni metsäpeuran. Kesällä metsäpeura viihtyy suolla, missä on paljon syötävää, mistä se huomaa pedot helpommin ja missä se saa helpotusta purevista itikoista. Kävelen hitaasti metsän läpi Heikinjärven lepopaikkaan. Aurinko paistaa kirkkaalla taivaalla, ja lämpötila nousee nopeasti. Selkäni on ihan hikinen, joten on kiva ottaa rinkka pois ja antaa paidan kuivua. Juon kahvia ja syön välipalaa.

Jatkan matkaani luontotornille. Tornista avautuu hieno, iso aapasuo, Heikinjärvenneva. Etsin suolta metsäpeuraa, mutta en näe muuta kuin muutaman lokin ja pari laulujoutsenta. Kokeilen teleputkella. Suolla ei ole muuta isompaa kuin laulujoutsen. Istun alas ja syön eväitäni. Välillä tuuli puhaltaa. Sen viileys tuntuu kivalta selällä. Yli puolen tunnin levon jälkeen jatkan matkaani Sysilammelle ilman edes vilahdusta metsäpeurasta.

Polku kiemurtelee metsän läpi ohi vanhan niittysaunan, kohti Pakosuota. Pakosuolla on toinen mahdollisuuteni nähdä metsäpeura. Päästääkseni Pakosuolle yritän tarkistaa suota ilman, että tipun pitkospuilta suolle. Horjun pari kertaa, mutta en kaadu, enkä näe metsäpeuraa. Luulen, että ne ovat piilossa kuumuudelta.

Illalla, kun ilma on viilentynyt jonkin verran, lähden kiertämään neljä kilometriä pitkän Pakosuon luontopolun. Kiinnitän kameralleni 70–200 mm:n putken 2-kertaisella telejatkeella valmiiksi. Se on kiva reitti, ja matkalla näen monta eläintä. Metsäkirvinen pysähtyy hetkeksi pienessä koivussa, riittävän pitkään saadakseni kuvan. Aina, kun polku ylittää suon, katson tarkasti joka suuntaan. Näen pari laulujoutsenta, mutta en yhtään metsäpeuraa.

Pitkospuulle juoksee pikkuruinen sisilisko. Se on todella pieni ja tumma. Jostain syystä se pysähtyy pitkospuulla. Otan kuvan ja hiivin lähemmäksi ja alemmaksi. Lyhyin tarkennusetäsyys putkella on 1 m, ja se riittää ihan hyvin tässä tapauksessa. Ihmettelen, miksi lisko ei lähtenyt heti suolle, niin kuin kaikki muut sisiliskot, joita näin tänään ja eilen. Kun sisilisko vihdoinkin lähtee pois pitkospuulta, nousen hitaasti ja jatkan matkaani.

Astuessani Sysilammen hiekkatielle kuvittelen näkeväni uljaan metsäpeurahirvaan tiellä, mutta tie on tyhjä. Tien reunalla huomaan liikettä. Siellä on komea rupikonna. Lasken kamerani sen tasolle saadakseni kuvan. Jatkaessani matkaa näen sudenkorennon lentävän koivun rungolle. Kävelen hitaasti lähemmäksi ja otan kuvan upeasta tummasyyskorennosta.

Saavun Sysilammelle ilman, että olen nähnyt yhtään metsäpeuraa. Iltapuuron jälkeen istun laiturilla ja katson laskeutuvan auringon maalaamaa taivasta ja sen heijastusta lammen tyynellä pinnalla. Huomenna on uusi päivä, joka tuo uudet mahdollisuudet.

Herään aamulla ukkosen jyrinään. Se on vaimeaa ja kaukana. Kevyt sade rummuttaa telttaani, mutta loppuu hetkessä. Tummat pilvet lammen vastarannan yläpuolella liikkuvat hitaasti pohjoiseen. Juon aamukahvia laiturilla, missä tuijotan pilvien heijastuksiin lammen pinnalla. Lampi on taivaan peili. Tuijottaessa lampeen mietin, kääntyykö onni tänään, vai kävelenkö koko matkan takaisin autolle ilman vilahdustakaan petrasta.

Ennen kello kahdeksaa lähden kävelemään Koirasalmelle. Minulla on vähän yli 10 kilometriä matkaa edessä ja monta tuntia aikaa löytää petra. Taas ylitän Pakosuon. On hiljaista ja tyyntä. Katson joka suuntaan. Etsin jotain erilaista, liikettä, tummaa tai vaaleaa pistettä suolla. Pysähdyn monta kertaa, mutta en näe mitään. Taivas vie hetkeksi huomion. Pilvet ovat muodostaneet liukuhihnan taivaalla. Mitä sillä kuljetetaan ja mihin? En keksi vastausta, joten jatkan matkaani ensimmäiselle taukopaikalle. Olen päättänyt etukäteen pysähtyä luontotornilla. Se on ehkä ainoa kunnon mahdollisuus nähdä metsäpeura. Kävelemässä polulla minusta lähtee liikaa ääntä. Polku kulkee suurimman osan metsässä, missä metsäpeura voi olla piilossa. Tarvitsee myös katsoa, mihin astun, koska polulla on kiviä ja juurakoita. Joskus on pitkospuita, ja joskus on soraa vanhojen pitkospuiden päällä. Sorasta lähtee niin kova ääni, että metsäpeura on lähtenyt kaukaa, jos se olisi sattunut olemaan lähistöllä.

Edessäni näen tornin ja Heikinjärvennevan. Puut harvenevat lähestyessäni tornia. Suolla näen vaalean kohdan, jota en huomannut eilen. Kävellessäni mietin, miten minulla on yleensä huono tuuri, kun etsin tiettyä eläintä kuvattavaksi. Talvella olin Kuhmossa etsimässä metsäpeuraa, mutta en nähnyt enempää kuin jälkiä. Voiko se olla? Nousen tornin tasolle, mistä näen hyvin suolle. Nyt olen varma, vaikka minulla ei ole kiikareita mukana. Metsäpeura makaa 150–200 metrin päässä tornista. En tunne muuta vaaleaa hirvieläintä kuin poro tai metsäpeura. Poro se ei voi olla, koska Salamajärvi on poronhoitoalueen ulkopuolella. Nopeasti laitan 400 mm:n putken kameralle. Suolla makaa metsäpeuravaadin vasoineen. En voi uskoa, mitä silmilläni näen. Otan kuvan ja katson sitä isona kameran ruudulta. Kyllä se on vaadin ja pikku vasa. Kasvavat sarvet näkyvät selvästi. Aivan uskomatonta! Olen löytänyt petran. Kuinka paljon hienompaa voi olla? Kaksi metsäpeuraa lepäämässä suolla. Rauhoitan itseni ottamalla kuvia.

Vasa nousee seisomaan ja katsoo suon ympäri. Ei mitään kiinnostavaa. Se laskee takaisin maahan. Taustalla kurkipari välillä huutaa, välillä syö. Tunnelma on rauhallinen, erämainen. Istun tornin penkillä seuraamassa kurkien ja peurojen touhuja. Otan pitkän zoomin pois ja kiinnitän perus 24–70 mm:n putken kameraan. Otan muutamia maisemakuvia. Niistä huomaa, kuinka iso suo on ja kuinka pieni peurapari on. Yhtäkkiä vaadin nousee seisomaan, lähtee kävelemään ja rupeaa syömään ruohoa. Vasa nousee ja kävelee emoaan kohti. Molemmat syövät ahkerasti, välillä kävelevät, välillä noustavat päät tarkistaakseen, onko vaaraa jossain. Suo on vielä rauhallinen. Ei muuta liiku kuin metsäpeurat ja kurjet.

Seuraan niiden liikettä suolla. Peurat ovat vielä noin 150 metriä suon ja metsän reunalta. Mietin, voisinko mennä turvallisesti alas ilman, että häiritsisin peuroja. Suon reunalla on monta eri pituista puuta, ja takanani on tumma metsä. Minulla on harmaa t-paita ja tummanharmaat housut. Jos pysyn puurajan takana ja paikoillani, se onnistuisi. Hirvieläimet eivät näe eläintä tai ihmistä hyvin paitsi silloin, kun se liikkuu. Kuitenkin niiden kuulo- ja hajuaisti ovat paljon tarkemmat kuin meidän. Laskeudun portaita hitaasti ja varovaisesti katsoen välillä suolle ja välillä jaloille. Kävelen hitaasti ja äänettömästi sopivaan paikkaan suon ja metsän rajalla. Jään puiden suojiin ja takanani on pimeä kuusimetsä. Otan kuvia. Huomaan, että olen aika hyvin piilossa, kun peurat kävelevät lähemmäksi koko ajan etsiessään maukkaampia suupaloja.

Pian metsäpeuraperhe vaeltaa poispäin. Vain tuoreimmat ja parhaimmat kasvit kelpaavat ruoaksi. Emo nostaa päätään ja katsoo suota pitkin. Minun paikastani vasemmalle. Pysyn paikoillani. Jokin on kiinnittänyt sen huomion. Vasa jatkaa syömistä. Emokin jatkaa syömistä, ja pikku hiljaa vaadin ja vasa kävelevät uuteen paikkaan. Taas vaadin nostaa päänsä. Kuuleeko se jotain? Nyt on tärkeää pysyä hiljaisena paikallaan, etten herätä sen huomiota. Se katsoo samaan suuntaan kuin aikaisemmin. Jokin on saanut sen huomion. Onko muita retkeilijöitä kävelemässä polulla? Ehkä emo on kuullut retkeilijöiden askeleet sorapolulla. Emo päättää, että on jotain vaaraa, ja jolkottelee oikealle. Vasa seuraa sitä. Niin helposti ja kevyesti ne liikkuvat märällä suolla. Ne pysähtyvät, ja lyhyen tarkistelun jälkeen ne rupeavat taas syömään. Nyt ne ovat semmoisessa paikassa, missä näen ne, mutta en saisi hyvää kuvaa ilman, että liikkuisin niitä kohti. Sitä en halua tehdä. Päätän mennä varovaisesti takaisin tornille. Tornista näen, kun ne menevät metsään.

Katson kuvia kameran näytöllä. Huomaan, että olen viettänyt tunnin verran niiden seurassa. Aivan huikea kokemus. Paljon enemmän, kuin mitä odotin. Ne tulivat 50–100 metrin päähän piilopaikastani, ennen kuin ne kävelivät poispäin. Sitä en odottanut. Odotin vain vilahdusta metsäpeurasta ennen kuin se huomaisi minut ja lähtisi karkuun. Mutta ei se käynyt niin. Pääsin seuramaan vaatimen ja vasan käyttäytymistä tunnin verran. Näin, kuinka emo kuunteli koko ajan ympäristöään niiden syödessä. Se oli hereillä ja huomasi heti jotain poikkeavaa, vaikka en itse kuullut mitään ääntä. En ikinä unohda tätä arvokasta tuntia petran ja vasansa kanssa. Lyhyen rauhoittelun jälkeen nostan rinkkani selälle, laskeudun portaat ja jatkan vaellustani.

*Heikinjärvenneva kuumana, aurinkoisena päivänä*

Kävelen loput kuusi kilometriä Koirasalmelle kevyillä askelilla ja iloisella mielellä. Maisemat ovat hienot. Heikinjärven taukopaikan jälkeen on monta laajaa pirunpeltoa. Loppuvaiheessa, kun jalat alkavat väsyä uudestaan, maasto muuttuu kumpuilevammaksi. Polku on taas kivinen. Koirasalmella kylmä tuuli puhaltaa, vaikka pari tuntia sitten oli ihan tyyntä. Tämä oli todella hieno kolmen päivän reissu Salamajärven maastossa. Tunti petran ja sen vasan kanssa oli vaelluksen huippuhetki. Toivottavasti kuvat ovat onnistuneet ja en ole mokannut, kun olin niin innoissani.