Paras aika puukiipeillä – saako puuhun ihan oikeasti kiivetä?

”Saavatko teidän lapsenne kiivetä puuhun?”, kysyy rouva, joka katselee, kun lapseni roikkuvat lähimetsässämme puussa kuin apinat. Katsahdan häntä kovin ihmeissäni. Toviksi olen unohtanut, että kaikille tämä ei ole itsestäänselvyys. Meillä lapset – ja aikuiset – saavat kiivetä puissa, kunhan osaavat myös tulla itse alas.

8-vuotias lapseni tunnistaa kiipeilypuun jo kaukaa. Se on iso, vahva puu, jossa on oksia, joilla istuskella. Sellainen puu houkuttelee luokseen. Tiedän sen houkutuksen, sillä joskus puuhun kiipeäjä olen minä itse. Joskus kiipeilijä on lapseni. Joskus me molemmat.

Runoilija Robert Frost on lausunut:

“Aina, kun näen koivujen taipuvan vasemmalle ja oikealle, haluan ajatella, että joku poika on roikkunut siinä.”

Hänen sanoissaan on voimaa.

Puukiipeily ei kuitenkaan ole itsestään selvä hyväksytty asia. Englannissa voi saada 500 punnan sakot, jos jää kiinni puukiipeilystä. Sakkoihin on syynä luonnonsuojelu tai lasten suojelu vaaroilta.

Luonnonsuojelulliset syyt mekin ymmärrämme. Emme mekään kiipeä jokaiseen puuhun. Puukiipeilyssä kunnioitetaan puita, niitä ei vahingoiteta. Oksia ei katkota eikä revitä kaarnaa.

Lasten suojelua vaaroilta me emme aivan ymmärrä. Elämme sallivassa kulttuurissa, jossa lapset saavat leikkiä ja pelata monia pelejä. Silti elämme varomisen ja pelkäämisen kulttuurissa. Kiellämme, koska ennakoimme, että jotain voi sattua. Mutta miten lapsi oppii tekemättä itse?

Saako puuhun kiivetä? SAA!

Puukiipeilyssä on paljon mahtavia mahdollisuuksia. Puukiipeily on mahdollisuus haastaa ja testata itseään ja taitojaan. Se on osa tervettä kehityskaarta.

Kiipeily vaatii voimaa ja sinnikkyyttä – mutta myös kasvattaa niitä. Se on hauskaa ja kehittää keskittymiskykyä. Jos ei keskity kiipeilyyn, usein putoaa.

Itseluottamus kasvaa, kun saa luvan kanssa kokeilla kiivetä puuhun. Lapset ovat yllättävän ketteriä kiipeämään moniin sellaisiinkin puihin, joihin aikuisen mielikuvitus ei riittäisi. Ongelmanratkaisuakin siis oppii!

Kiipeillessä oppii uusia taitoa, kuten kehonhallintaa. Vähitellen näkee selkeämmin oman kehonsa rajat, jotka monella pienellä kiipeilijällä ovat vasta hahmottumassa.

Syy, miksi itse rakastan kiipeillä puissa, on luontosuhde. Pääsen lähemmäs puita, näen niiden kaarnojen rypyt ja muut pienet yksityiskohdat. Haistan ja tunnen mahlan. Kunnioitan puuta, enkä halua satuttaa sitä.

Monelle vanhemmalle puukiipeily on ollut osa omaa lapsuuttaan ja siksikin kansalaistaito, jota haluaa opettaa myös lapsilleen.

Aina ei ole helppoa katsoa, kun oma lapsi kiipeää korkeammalle kuin itse ylettää. Tällaiset ”sydän kurkussa” -hetket ovat tuttuja monelle huolehtivalle kasvattajalle, vaikka lapset eivät puissa kiipeilisikään. Nykyajan kaupunkilaislapsilla puukiipeilyn korvaavat usein leikkipuistojen kiipeilytelineet, joissa voi roikkua ja kiipeillä monin eri tavoin.

Nämä kokemukset ovat tärkeitä, niin lapselle kuin aikuisellekin. Lapsi oppii usein omat rajansa tekemällä ja mallista. Hän oppii, mikä on turvallista ja mikä ei. Pienet vauriot eivät riko lasta. Kun lapsi oppii tippumaan matalalta, hän oppii usein olemaan kiipeämättä korkeammalle kuin uskaltaa.

Aikuisen rooli puukiipeilyssä ja riskinottotilanteissa on tärkeä: mahdollistaja, opettaja, kannustaja, tukija ja lohduttaja.

Joskus lapsi kokeilee rajojaan riskialttiisti. Lapsi ei ehkä ymmärrä vielä omaa turvallisuuttaan tai voi luulla olevansa voimakkaampi tai isompi kuin oikeasti on. Silloin lapsi tarvitsee aikuisen apua ja tukea löytämään omat rajansa ja vahvuutensa.

Kasvatan apinakiipeilijöitä, jotka tietävät, että saa puussa kiivetä.

Saako puuhun kiivetä? EI!

Kiellän lapsiltani puukiipeilyn puissa, jotka eivät kestä lapsen painoa. Myöskään kuolleisiin puihin emme kiipeä.

Haluan kasvattaa lapset arvostamaan luontoa – ja puita. Siksi puukiipeilyssä on tärkeää muistaa, ettei tuhoa puita tahallisesti.

Liukkaalla ja märällä säällä emme yleensä kiipeä kumisaappailla, koska tiedämme, että silloin tipumme alas.

Puukiipeilyn taidon voi oppia vanhemmiltaan. Se on taito, jonka voi opettaa lapsilleen samalla tavalla kuin opettaa ylittämään autotien. Ethän kiellä lastasi ylittämästä tietä, vaan opetat turvallisen tavan ylittää tien. Miksipä et kokeilisi samaa puukiipeilyssä?

Entä jos tippuu? Toki loukkaantumisia sattuu – murtumia, aivotärähdyksiä, luita poikki ja muita, mutta samanlaisia loukkaantumisia sattuu trampoliinilla ja arjessa muutenkin.

Älä luo ensimmäiseksi kauhuskenaarioita, vaan opeta lapselle turvallinen tapa toimia: kiipeilyssäkin.

Saako aikuinen kiivetä puuhun?

Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia puukiipeilyn jalo taito.

Ruotsissa järjestetään puukiipeilykursseja aikuisillekin, ja kurssit ovat hyvin suosittuja. Suomesta löytyy myös puukiipeilykouluttajia, ja täällä järjestetään myös apinakiipeilykursseja sekä puukiipeilyn suomenmestaruuskisoja.

Harrastuksen voi aloittaa katselemalla lähiluonnon puita ja etsimällä hyviä kiipeilypuita.

Lopuksi lapseni, tuon puukiipeilyneron, muutama vinkki puukiipeilyyn.

8-vuotiaan vinkit puukiipeilyyn

Tutustu puuhun: ”Voi vaikka halata sitä puuta ensin, niin tietää kuinka iso se on.”
Varo heikkoja ja lahoja oksia: ”Pitää tarkistaa, että puu on vahvempi kuin itse on!”
Kokeile jokainen oksa erikseen: ”Kaikki oksat ei kanna, vaikka olen näin pieni ja ihana.”
Kunnioita puuta: ”Ei saa tahallaan katkoa oksia, kun ne ovat puun käsiä!”
Märällä, liukkaalla kelillä ei: ”Kumisaappailla on muutenkin tosi vaikea kiivetä hei.”

Puukiipeily on mahdollisuus, joka kannattaa sallia. Siinä on riskinsä, mutta missäpä ei olisi!

Teksti: Noora Säily
Kuvat: Terhi Jaakkola ja Noora Säily

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.