Päiväretki kuuluisalle De Syv Søstre -vuorijonolle – Skjerdingen-vuoren huiputus

Alstan saarella Norjassa sijaitsee ”De Syv Søstre” -vuorijono (myös: Sju søstre), jossa on seitsemän noin kilometrin korkuista vuorenhuippua. Jokaiselle huipulle menee merkitty reitti, mutta myös huippujen välillä kulkee reitit. Tosiurheilija voi siis käydä vaikka kaikilla huipuilla laskeutumatta kertaakaan kokonaan alas. Tällöin matkaa taivallettavaksi tulee yhteensä noin 26 kilometriä ja nousua 3500 metriä. Leppoisampi vaihtoehto on valita yksi tai kaksi huippua ja tehdä niille päiväretki. Nousua nimittäin kertyy joka tapauksessa, koska lähtöpisteet ovat lähes meren tasolla.

Kohde kartalla (Norgeskart)
Kohde kartalla (Google Maps)

Itse olen käynyt huipuista kahdella, ja nyt kerron korkeamman tarinan retkestä Skjerdingen-vuoren huipulle. Opastaulu kertoo edestakaisen matkan pituudeksi 10,2 kilometriä, matka-ajaksi noin 5 tuntia ja lähtöpisteen sijaitsevan 58 metrin korkeudella merenpinnasta.

Kohti vasemman puoleista huippua.

Polku kulkee maalaistalon vierestä ja sen lammashaan läpi. Tuntuu oudolta kävellä toisen pihan läpi ja mennä lammasportista laitumelle, mutta tästä punaisella maalilla puihin ja kiviin merkitty polku kuitenkin kulkee. Lampaat ihmettelivät koivikossa kulkevaa turistia. Kaiketi siksi, että olin liikkeellä aikaisin, ehkä kuuden aikoihin, ja aurinko oli vielä vuorten takana. Tämä osottautui hyväksi kuumana kesäpäivänä, kun rankimman nousun sai tehdä vuoren varjossa, mutta taaksepäin avautuva maisema kylpi jo valossa. 

Ylöspäin, välillä vähän jyrkempää.

Jonkin matkan päästä puut vähenivät ja polku vaihtui sileään kallioon. Ajoittain pieni puro lirisi vierellä tarjoillen raikasta vettä juotavaksi. Kalliota oli mukava kulkea, vaikka paikoin se olikin melko jyrkkää. Itse asiassa muutamassa kohden mietin, miten tästä tullaan hallitusti alas? Polku kulki välillä arviolta 40° kulmassa sileää kalliota yli 50 metriä ilman mitään tasanteita tai vastaavia. Tämä on siis kuivan kelin retkikohde. Ympäristö kävi karuksi ylöspäin noustessa, ja luntakin oli vielä paikoin elokuussa. Yksi musta lintu juoksi kivien välissä, mutta muita ei tähän aikaan reitillä vielä ollut. 

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin nousemassa näin korkealle vuorelle. Retki testasi kuntoa ja takaisin kääntyminen kävi pari kertaa mielessä mahtavista maisemista huolimatta. Intoa oli ehkä vähän liikaa ja jouduinkin päitämään taukoja, jotta pulssi ja hengitys vähän tasaantuivat välillä. Sitten jo pitkältä tuntuvan ajan edessä ollut kallio hävisi näkökentästä. Olin viimein saapunut huippujen väliseen solaan ja pääsin näkemään vuorien yli kaukana olevalle mantereelle! Mikä tunnelma, aurinko alkoi lämmittää kasvoja ja koin jotain mitä en ennen ollut kokenut. Pidin pidemmän tauon maisemia katsellessa ylhäisessä yksinäisyydessä suklaata syöden.

 Vuorten välistä pääsi näkemään toiseen suuntaan.

Täällä polku haarautui vierekkäsille huipuille ja valitsin korkeamman huipun kohteekseni uudestaan. Yhtäkkiä takaisin kääntyminen ei tullut enää kysymykseenkään, olihan matkaa huipulle enää ehkä neljännes jäljellä. Uutta virtaa täynnä lähdin paahtamaan eteenpäin kuin höyryveturi ja välillä oli taas pysähdyttävä odottamaan hengityksen tasaantumista. Loppuosuus ei ollut enää ihan niin jyrkkä, mutta haastavampi irtokivien vuoksi. Rakka on hidasta kulkea, eikä tämmöisessä paikassa passaa nilkkaansa nyrjäyttää.

Unohtumaton varjo.

Sitten koitti se hetki, olin tehnyt sen. Noussut yli kilometrin korkuisen vuoren huipulle ensimmäistä kertaa eläessäni. Aurinko oli noussut ylös, mutta vuoren varjo näkyi yhä saarella. Jalkojeni varjosta jatkui vuoren hahmo ja mietin, miltä mahtaakaan näyttää minun varjoni liikkumassa kaukana olevan pellon reunassa?

Merestä kohoavia viereisen saaren 800-metrisiä huippujakin sai katsoa alaspäin. Oikeastaan kaikki näytti olevan alempana kuin missä seisoin, vaikka yksi korkeampi huippu saarella olikin. Oli pitkän lounastauon paikka, ja millainen paikka se olikaan. Ruisleipäkin tuntui maistuvan täällä paremmalta kuin missään muualla. Aikaisen aamun vuoksi huipulla ei edes tuullut, joten alhaalta saarelta kuului lampaiden kellojen kilkatus ja lehmien ammunta, satumaista.

1037 metriä meren pintaan.

Saaren toisessa päässä näkyi Sandnessjoenin kaupunki, josta lähti lentokone. Saaristossa liikkui hiljaa lauttoja ja yhteysaluksia sekä pienempiä veneitä. Siellä ne ihmiset kiirehtivät asioitaan, mutta minullapa oli mahtava lomapäivä täällä ylhäällä ilman mitään aikatauluja. Kyllä retkeily hyvällä kelillä onkin mukavaa. Tunti tai parikin tällaisessa paikassa menee äkkiä maisemia ihmetellessä. 

Valtameri horisonttina.

Isompi kartta olisi ollut mielenkiintoinen olla mukana. Paikan päällä ei edes tajunnut kuinka kauas sieltä oikein näkikään. Huipulta näkyi mm. Vegan saari 50 kilometrin päässä, Torghatten-vuori 65 kilometrin päässä sekä satoja pieniä saaria ja luotoja, sekä kuka tietää miten kauas merelle. Ameriikkaa ei kuitenkaan ihan näkynyt. Huipulla oli kivikasa, jossa kivinen vuoren peikko katseli maisemiaan ja vahti vieraskirjaa, johon sain ylpeänä kirjoittaa nimeni.

Alaspäin menin rauhassa ja pidin taukoja valokuvia ottaen aina kun mieli teki. Jyrkimmissä kallio-osuuksissa menin varovasti käsillä takaani tukea ottaen. Olisi ehkä ollut syytä mennä takaperin, koska repun kulma kului puhki kiveä vasten hangatessaan. No se oli uusimisen tarpeessa jo muutenkin. Yhteen juomapulloon otin lunta mukaan jäähdyttääkseni kylmälaukkua, oli selvästi tulossa kuuma hellepäivä. 

Puolivälissä alkoi tulla vastaantulijoita, kymmenennen kohdilla sekosin laskuissa. Kaikki pysähtyivät juttelemaan ja minä yritin vastailla huonolla englannillani. Norjan retkeilyreiteillä lähes kaikki tervehtivät ystävällisesti, poikkeuksina turistien eniten suosimat reitit. Mitä kauempana autoteistä kulkee, sitä tuttavallisempia ihmiset usein ovat. Kuulemma jos kiertäisi kaikki 7 huippua, saisi siitä jonkinmoisen todistuksen kaupungista. Jälkikäteen miettien vieraskirjassa taisi todella olla jokin koodi, joka olisi pitänyt kuvata tai kirjoittaa muistiin. Onpahan tavoitteita tuleville vuosille.

Tuolla huipulla olin vielä jokin aika sitten.

Alas mennessä huomasin puurajan lähettyvillä pienen ”järven”, josta olin huomaamattani ylös mennessä kävellyt ohi. Vuoripuro laski kirkkaaseen veteen ja taustalla näkyvä huippu heijastui tyyneen veden pintaan. Teki mieli mennä uimaan ja melkein meninkin, mutta muiden kulkijoiden vuoksi en kehdannut. Ja kyllä se sulamisvesi olisi ollut aika raikastakin… 

Autolla olin puolenpäivän aikoihin, eli aikaa kului reilut kuutisen tuntia. Ajoin vähän matkaa kohti pohjoista pysähtyen syömään rannikkotien pisimmän riippusillan läheisyyteen, josta koko vuoririvistö hienosti näkyi. Ihmettelin vielä miten jaksoinkaan tuolla ylhäällä käydä. 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.