Päiväretkellä pienen lapsen tahdissa keväisen Pilpasuon upeissa maisemissa Oulussa

Kun kotoa löytyy 3,5-vuotias metsää rakastava polkujen tutkija, tulee suunnattua yhä useammin lähiluontokohteisiin retkille. Teimme päiväretken Pilpasuon laavulle. Tuo laavu oli itsellenikin uusi tuttavuus ja siksi sinne oli oikein mukava mennä hitaamman kaavan mukaan.

Kohde kartalla
Lisätietoa Pilpasuosta

Heti pojan opittua kävelemään vein hänet Tyrnävän lähimetsiin. Talomme takaa lähtevällä polulla poika oppi ketteräksi polkukävelijäksi. Polut olivatkin sitten ainoat paikat joissa poika käveli mielellään. Jalat lakkasivat jotenkin kummallisesti toimimasta jos piti kävellä autolta sisälle kotiin tai tietä pitkin.

Suurin osa tästä reitistä olisi polkua ja pitkospuita. Pitkospuista sai voimia ja niillä jalat latautuivat.

Poika nukkui menomatkan autossa ja heräsi virkeänä, sillä heti oven takana alkoi polku metsään. Olin ajatellut mennä laavulle oikoreittiä, jonka olin katsonut kartasta. Lähtiessämme ilma oli viileä ja lämmintä oli vain +3 astetta. Aurinko kuitenkin pastoi välillä ja olimme pukeneet sopivan lämpimästi, sillä tiesin että pieniä lepotaukoja pidettäisiin useampia. Lähtöpaikalta laavulle oli 2,5 km.

Alussa kuljimme leveää, lumista kärrypolkua, joka pian yhdistyisi viralliseen tervareittiin. Poika odotti jo kovasti laavua ja evästaukoa. Tämä osuus oli hankalin, koska mitään erityisen jännittävää ei reitin varrella vielä ollut. Pari muuta retkeilijää tuli vastaan koiransa kanssa. Kun pääsimme metsään ja kapealle polulle, poikakin virkistyi. Alettiin päästä asian ytimeen. 

Pian laavu jo häämöttikin suon reunalla ja kyllä tuli pojalla kinttuihin vipinää. Laavu oli oikein hienolla paikalla. Sen takana nousi maasto korkeammalle ja polku jatkui siellä kohti tuntematonta.

Saimme viettää laavulla kahdestaan koko puolituntisen. Suo oli vaikuttavan näköinen. Töyhtöhyyppä piti meille seuraa lähistöllä. Sen touhuja oli varsinkin pojan hauska seurailla. Se kirmaili ja teki voltteja ilmassa. Sillä oli selvästi soidinmenot meneillään.

Eväät syötiin hyvällä ruokahalulla. Mukana oli porkkanoiden ja tomaattien lisäksi kuumia nakkeja. Olin paistanut ne kotona ennen lähtöä ja ne säilyivät termospullossa kuumina perille asti. Olin varautunut tällä tavalla siksi, että jos poika ei olisi jaksanut laavulle asti, olisi lämmintä evästä kuitenkin mukana. Tein pienen nuotion ihan fiilistelyn vuoksi.

Poika tutki lähimaastoa ja leikki hetken leluillaan. Sitten pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin takaisin päin uudella energialla.

Kaatuneet puut olivat jännittävä siltaseikkailu. Alapuolella oli kuumaa laavaa. Hyvin pienellä avustuksellani ”rotko” saatiin ylitettyä turvallisesti. 

Pian tultiin taas kohtaan, jossa polku risteytyi. Siitä lähtivät pitkospuut Pilpasuon viralliselle parkkipaikalle, sekä pienemmälle lystireitille. Poika välttämättä halusi päästä pitkospuille, sillä niitä emme olleet vielä kulkeneet. Tuosta reitistä tulikin sitten yli kaksi kilometriä lisää matkaa. (Tässä vaiheessa olin henkisesti varautunut kantohommin. Ilokseni poika kuitenkin lähes juoksi koko pitkospuuosuuden parkkipaikalle saakka). 

Pitkospuut sukelsivat jännittävään, synkältäkin vaikuttavaan metsään. Heti metsän alkaessa pitkospuiden vieressä kohisi puro ja pieni vesiputous. Sitä ihmeteltiin useampi tovi. Itsekin ehdin nauttia komeasta näkymästä ja kuvata hetken ajan.

Ihanaa metsän vihreyttä tutkittiin ja haisteltiin erilaisia tuoksuja. Metsä oli hiljainen. Puro solisi vieressä. Poikakin malttoi hetken aikaa vain olla hiljaa ja kuunnella.

Pitkospuut jatkuivat ja pian kuljettiin todella märällä suolla. Poika oli jännityksestä innoissaan, sillä vetiset suonsilmäkkeet olivat hänen mielestään pelin ”pahiksia”. Niitä sitten varottiin ja väisteltiin. Taisi äitiäkin jännittää hieman. Tunnelma suolla oli välillä kutkuttavan mystinen.

Pian oltiinkin jo parkkipaikalla, mutta olin jättänyt autoni noin 2 kilometrin päähän virallisesta paikasta, joten jouduimme kävelemään vielä tietä pitkin. Tie oli rapainen ja täynnä suuria vesilätäköitä. Pojan uudet vaelluskengät todettiin erittäin vedenpitäviksi, sillä poika käveli jokaisen tiellä olevan lätäkön poikki. Välillä jalka upposi melkein nilkkaa myöten veteen. Pari kertaa kävi mielessä kysyä takana tulevalta autoilijalta kyytiä, mutta poika halusi välttämättä kävellä. Ihmettelin pojan kovaa kuntoa. Pitkospuut antoivat lisävoimia, tuumasi poju.

Kävellä löntystimme hitaasti ja pysähdyimme pian tien laitaan syömään loput eväistä. Sieltä häämötti korkea mäki, jonka takana auto odotteli. Korkean mäen valloitus alkoi ja lopun matkan kannoin rapaista, ja jo hyvin painavaa poikaa autolle. Aurinko paistoi tässä vaiheessa todella kauniisti. 

Autolla hörpittiin vielä loput vedet ja kotimatka Ouluun saattoi alkaa. Poika totesi ensimmäiseksi autoon päästyään: ”Onpa ihana olla autossa”. Olin samaa mieltä. 

Neljän tunnin retki oli juuri sopivan haastava. Poika paljastui lopulta todella sisukkaaksi kävelijäksi, eikä tavallisesta kiukuttelusta ollut tietoakaan. 

Metsä näytti taas parhaat puolensa ja oma metsänpelkoni pysyi hyvin kurissa. Pienten lasten kanssa kannattaa aikaa varata hyvin tällaisille pidemmille retkille. Kaikilla on mukavampaa, kun ei tarvitse hoputtaa. Jokainen tuntee oman lapsensa ja tietää kokemuksesta, kuinka pitkän matkan lapsi jaksaa kävellä. Me olimme aloittaneet tämän kevään retkeilyt jo pari kuukautta sitten. Kolme kilometriä meni jo helposti, siksi uskalsin lähteä näinkin pitkälle retkelle. Vettä pitää aina muistaa varata riittävästi.

Metsä on täynnä kaikenlaisia ihmeitä, joita aikuinenkin huomaa helpommin hitaasti edetessä.

Poika odottaa jo innolla seuraavaa retkeä. ”Voidaanko olla teltassa yötä, äiti?” Vastaan, että voidaan. Kunhan kesä tulee. Ja siitä tuleekin varmasti jännittävä seikkailu!

2 replies
  1. Maaria
    Maaria says:

    Lapset osaavat kyllä yllättää. Käveleminen metsäpoluilla sujuu keveällä askeleella, kun taas kotioloissa on joskus muutama metrikin aika takkuinen. Eväisiin kannattaa kyllä aina panostaa, niin säilyy mielekkyys pitemmilläkin retkillä.

    Vastaa
    • Katja Rantakokko
      Katja Rantakokko says:

      Juuri näin. Se on se luonnon ihmeellisyys joka houkuttelee etenemään ja tutkimaan mitä seuraavan mäen, tai kiven takana piilee. Evästaukoja voi pitää vaikka tunnin välein pidemmällä retkellä. Yhdessä pakatut eväät on aina ihana kaivaa repusta 🙂

      Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.