Kymmeniä metrejä syvä, lampaita syövä Pirunpesä ja erikoisia uhrikuppeja – Paljakkavuoren tarinat jättävät sanattomaksi

Paljakanvuori on kiehtonut ja kutsunut minua siitä lähtien, kun luin paikasta ensimmäisen kerran vuosia sitten. Se mainittiin geologi Aimo Kejosen keräämässä aineistossa Pohjois-Savon luolista. Tuolloin erityisesti luola piirtyi mieleen hyvin voimakkaana kuvana, mutta myös mainittu kuppikivi ja jäi kutkuttelemaan. Menneenä kesänä, heinäkuun viimeisellä viikolla pääsin sitten viimein tutustumaan tähän Pohjois-Savon luonnonihmeeseen.

Reitti 2 km
Kulkuaika 1–2 h
Keskivaativa reitti
Laavu ja tulipaikka
Paljakanvuori kartalla

Paljakanvuori sijaitsee Kiuruvedellä, Pielavedelle johtavan maantien tuntumasta noin 15 kilometriä kirkonkylältä etelään. Sen luokse ei osu sattumalta, mutta kun paikalle löytää, niin loppumatka ihmeiden luo on huomattavasti helpommin saavutettavissa. Vuorella nimittäin kulkee merkattu luontopolku, jonka varrelle niin laen laavu, juhannusjuhlien paikka, uhrikupit kuin Pirunpesäkin osuvat.

Vaikka paikka oli hieman syrjässä, niin en ollut yksin. Parkkipaikalla oli toinenkin auto, jolle Paljakalla vieraillut seurue oli juuri palaamassa. Vaihdoin muutaman sanasen, lähinnä itikoista ja marjasadosta, mutta sain myös tärkeän vinkin, ennen kuin poistuin metsän siimekseen. Nimittäin sen, että polttopuut kannattaisi ottaa mukaan, jos kahvit mieli keittää. Otin vinkistä vaarin ja puut mukaan.

Nyt olin Paljakanvuoren luontopolulla. Kaikkiaan 2 kilometriä pitkä polku kulkee metsissä, kalliolla ja järvenrannalla. Sen taulut kertovat paikan historiasta uhrikuppeineen ja juhannusjuhlineen, ja tietysti ne kertovat myös Pirunpesän kuuluisan tarinan.

Usein koen kuusimetsän tunnelman jotenkin ahdistavaksi, mutta täällä oli toisin. Kuusikko oli kutsuva, suorastaan miellyttävä ja polku houkutti ottamaan muutaman juoksuaskeleen.

Hissukseen nousin kohti vuoren lakea, ja juuri kun aloin tähystää, että missäs se laavu nyt olikaan, niin näköpiiriin osui viisto katto, joka kertoi, että täällähän minä odotan.

Istuin hetkeksi ja tuumin, että oli oikein hyvä aika juoda kahvit ja paistaa makkarat. Kohensin hiilloksesta tulet ja kaivoin pannun ja kahvin esille. Tässä kohtaa totesinkin, että matkaan tuli pari muuttujaa. Vesipullo repusta toki löytyi, mutta se oli karpalovissyä. Kotvan arvuuteltuani totesin, etten ole ennen karpalokahvia maistanut, joten kai senkin voisi hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ei se parasta juomaani kahvia ollut, mutta hoiti tehtävänsä.

Onneksi makkaran suhteen oli parempi muisti, tai onni, miten asian nyt haluaa nähdä.

Tauon jälkeen jatkoin matkaa eteenpäin. Edessä oli nyt se odotetuin, Paljakan laki. Avoin lakikallio on kymmenisen aarin kokoinen. Tässä oli pidetty aikanaan juhannusjuhlia, joille oli tultu aina naapuripitäjistä asti.

Melkoinen juhlapaikka siis! Kokko oli pystytetty korkeimmalle kohdalle vuoren laelle ja sytytetty, kun aurinko alkoi painua mailleen. Mikäpä siinä silokalliolla oli ollut tanssahdellessa, ajattelin, kun kävelin sitä pitkin ja haravoin silmilläni, että missä etsimäni uhrikupit olivat.

Kohta se löytyikin, Paljakan kuppikallio. Siinä missä moni näkemäni uhrikivi oli vain muutaman kupin käsittävä, niin tämä oli toista maata. Kuppeja oli lähes neljäkymmentä, ja ne muodostivat kalliolle selkeitä kuvioita, vinoja linjoja, melkein kuin viisisakaraisen tähden. Silmiinpistävää oli, että kallio oli kuppien alueella työstetty muuta lakea sileämmäksi. Myös paikka oli poikkeuksellinen, joskaan ei ainutkertainen. Useimmiten kun kuppeja löytyy nimenomaan lohkareista.

Kupit näyttivät mukailevan osittain kalliossa luontaisesti olleita uria, ja vesi tai muu neste pääsi valumaan kupista toiseen. Kuppeihin oli aikanaan laitettu äitimaalle tai paikallisille hengille tai jumalille viljaa, verta tai maitoa tulevan sadon toivossa. Itse jätin niihin muutaman mustikan ja jatkoin rinnettä alas kohti toista tunnettua Pohjois-Savon rapautumisluolaa (toinen on Maaningan Kellarimäellä).

Hieman jyrkemmän laskeutumisen jälkeen polun oikealla puolella näkyikin kuvista tuttu suuaukko. Se sijaitsee vuoren länsisivustalla, kalliokielekkeen tyvessä, suurin piirtein rinteen puolivälissä. Paikkaan liittyykin sitten melkoisia tarinoita. Kerrotaan nimittäin, että luolassa on syvä kuilumainen pääkäytävä. Siitä olisi sitten lähtenyt sivulle vaakasuoria sivukäytäviä.

Laskeuduin aukosta sisälle katsomaan mikä paikka oli luoliaan. Alas pungertaminen kävi melko helposti. Sytytin otsalampun ja kävin muistelemaan paikasta lukemiani tarinoita.

Kerrotaan, että mies nimeltä Väisäs oli laskeutunut köyden avulla luolan pohjalle noin 30 metriä. Seuraavana yönä hän oli nähnyt paikasta unta, ja siinä itse piru oli kertonut, että vielä kahden metrin laskeutuminen olisi johtanut siihen, ettei Väisäs olisi päässyt luolasta koskaan ylös.

Nyt tuosta syvyydestä ei näkynyt merkkejä. Kerrotaan, että lähitalon vuorella laiduntaneita lampaita oli kerta toisensa pudonnut kuiluun ja kadonnut sinne ikiajoiksi. Viimein, 1930-luvulla tämä oli käynyt isännän mielenrauhan päälle niikseen, että luola päätettiin tukkia. Niinpä suuaukkoon kasattiin puuta, kiviä ja turvetta siten, ettei mikään hiirtä suurempi enää ikinä loulan syvyyksiin katoaisi. Yritin löytää merkkejä tuosta tukkimisesta ja katselin ympäristöä sillä silmällä, mutta en oikein päässyt varmuuteen, että minkä verran tarinassa oli tarinaniskentää ja minkä verran vinhaa perää.

Jatkoin luontopolun kierrosta loppuun. Kesä oli suopea, ja sain vielä kolmisen desiä mustikoita Kupilkaan. Ne sitten autolla nautin maidon kera jälkiruuaksi.

Sijainti: N=7047897.935, E=483648.723 (ETRS-TM35FIN)