On tunne olemassaolosta ja hetki, jolloin kesä on ikuinen – retkiä Hankoon, osa 2/3

Osalle meistä on annettu mahdollisuus pysähtyä. On varsin toivottavaa, että hoidamme ainoastaan välttämättömimmät asiat ihmisten ilmoilla ja siirrämme vapaa-aikaan liittyvän matkustelun tuonnemmaksi. Läheistemme lisäksi on suojeltava muidenkin ihmisten terveyttä. Elämä saattaa olla hyvinkin hauras. Hankoniemeä asuttavista ihmisistä lähestulkoon joka kolmas on iältään yli 64-vuotias.

Käsillä olevat hetket, tekomme ja sanamme kaipaavat nyt taakseen riittävää pohdintaa, ymmärrystä, myötätuntoa, herkkyyttä ja tilannetajua. Jo eletyn elämän muisteloa, tulevan suunnittelua tai unelmointia kukaan ei ole kuitenkaan kieltämässä.

Useimmilla meistä on verrattain helppo pääsy lähiluonnon keskuuteen. Ehkä se on pieni metsä, kallioketo tai pieni polku, joka johdattaa vesistön äärelle. Kätkettynä on lukemattomia pieniä aarteita, jotka autuaan tietämättöminä ohitamme säännöllisesti. Lähiympäristössämme elävien luontokappaleiden kannalta siinä on toki puolensakin.

Elämme varsin eriskummallista aikaa emmekä tunnu näkevän kovinkaan etäälle. Kulttuurimme on murroksessa ja ihmiset suurten kysymysten äärellä. On kokeiltava, mukauduttava sekä löydettävä uudenlaisia tapoja toimia, jotta elämä voi jatkua. Olemme myös havahtuneet huomaamaan, että ihmiselle onkin luontaista haluta auttaa muita. Emme nojaudu enää pelkästään yhteiskunnan rakenteisiin, vaan myös toisiimme.

Vallitsevat olosuhteet vertautuvatkin osin siihen, miten luonnon on toimittava sen kohdatessa häiriöitä ja tuhoa. Kaikki eivät pysty pakenemaan tai suojautumaan. Äärimmäisen monimutkaisen vuorovaikutusverkoston ja ainutkertaisten elämän ilmenemismuotojen vyyhdissä olemassaolomme on erottamatonta ja yhteistä.

Dyynit, luodot ja veistokselliset männyt. Linnut pitkine muuttoreitteineen haaveilevat kanssamme saman taivaan alla. Ehkäpä unelmamme ovat pohjimmiltaan samaa alkuperää. Kevään odotus ja etenemisen seuraaminen on aina hienoa, mutta Hangossa se on jollain tapaa kovin erityistä. Kevään ensimmäisen haahkan saavuttaessa Suomen mantereen, Uddskatanilla, Tulliniemen luontopolun välittömässä läheisyydessä sijaitseva lintuasema Halias viestittää ilosanoman muualle Suomeen: kevät on saapumaisillaan!

Hankoniemen suuriin satamiin saapuvat mereltä kontteja ja tavaraa eestaas kuljettavat laivat. Rekkaliikenne jatkaa tuota liikettä maanteitä pitkin. Äkkiseltään tuo pieni merenrantakaupunki näyttäytyy vuodenaikojen rytmin määrittämänä sekä ainoastaan vaivihkaa muuttuvana pysyvyyden linnakkeena. Historiansa, sijaintinsa ja luonteensa vuoksi on se silti voimakkaasti aivan toista maata.

Vuosien 1880 ja 1930 välisenä aikana sadattuhannet suomalaiset pyrkivät kohti Pohjois-Amerikkaa. Vapautta, elämisen edellytyksiä ja unelmiaan tavoitelleet ihmiset ottivat rohkean, mutta omissa elämissään kenties välttämättömänkin askeleen astuessaan laivaan. Suuri osa heistä lähti matkaan juuri Hangosta.

Laiva kuljetti kohti Englantia, ja sieltä oli mahdollista jatkaa edelleen Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Perillä, rajaseutujen metsäisille alueille päätyneet siirtolaisemme tulivat muita eurooppalaisia paremmin toimeen alkuperäisväestön kanssa. Heillä lienee ollut jotain yhteistä. Ehkäpä se yhteinen oli kärsivällisyyttä tarkkailla ja kuunnella sekä pyrkimystä ymmärtää ja kunnioittaa muita eläviä olentoja.

Merikadulle siirtolaisuuden muistoksi pystytetyllä monumentilla on Atlantin toisella puolen Floridassa vastakappaleensa, jossa kaksi kurkea ovat laskeutumassa määränpäähänsä.

80 vuotta sitten, talvisodan päätyttyä Hankoniemi luovutettiin Moskovan rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Neuvostoliitolle. Hankolaiset joutuivat jättämään kotinsa 10 päivän varoitusajalla. Vieraan vallan joukot lähtivät alueelta jo joulukuussa vuonna 1941, vaikka sopimus oli 30 vuodesta. Neuvostojoukot olivat jättäneet jälkeensä mittavaa tuhoa ja miinoja, mutta aivan kaikkea ei ollut kuitenkaan menetetty.

Jälleen yksi kierros auringon ympäri, yksi monista. Kevät herättelee kohmeesta. On totuttu, että Kirkkopuiston jäätelökioski avaa luukkunsa vapuksi. Huhti–toukokuun vaihteeseen ajoittuvan vapun on helppo nähdä juhlistavan kevättä, uutta elämää, ja toimivan porttina kesään.

Kevät on herkkää ja haavoittuvaista aikaa. Sillä on kuitenkin seuralaisinaan toiveikkuus ja elämänhalu. Kuten muuallakin, niin luonnossa liikkuvan on hyvä olla huomaavainen ja antaa tilaa muille eläville ja kulkijoille. Etenkin eläinmaailman pienokaiset ansaitsevat saada olla rauhassa ihmisiltä.

Kesän lähestyessä, kuin luonnonlain tapaan ovat huviveneet tavanneet saapua Itäsatamaan sekä auringonpalvojat rannoille ja matkailijat kaupungin kaduille. On tunne olemassaolosta ja hetki, jolloin kesä on ikuinen. On vielä arvoitus, mitä tuleva suvi tuo tullessaan tai mitä se vie mennessään.

Ennemmin tai myöhemmin jättävät muuttolinnut, turistit ja huviveneet tuon mantereemme eteläisimmän, Suomenlahden ja Saaristomeren aallot yhdistävän sekä toisistaan erottavan niemen kärjen. Toivo himmenee, muuttaa muotoaan, mutta jää.

Loppukesän tunnelmia Furunäsin laavulla, Peikon polun varrelta.

Kylmien tuulten hätyyttäessä lintuja kohti etelää jatkuu niiden elämä toisaalla. Tuon aavan meren äärelle ja samojen voimakkaiden tuulten pyöritykseen hakeutuu myös ihminen. Innoitus, tunne yhteenkuuluvuudesta ja parempi minämme odottavat meitä rakentamattomassa, luontaisessa ympäristössämme. Se on paluuta alkukotiimme ja mielen tyyneyteen. Lopulta me muistamme.

Långbodaudden on kaunis kaikkina vuodenaikoina.

Jossain vaiheessa aika on jälleen oikea ja kotimaanmatkailu kaikille osapuolille turvallista. Silloin Helkaman valmistamien Jopojen syntysijoille pääsee vaikkapa leppoisasti polkien. Valtatien vartta seurailevaa vaihtoehtoa mielekkäämpi Rannikkoreitti johdattaa pyöräilijän Tvärminnen ja Täktomin kylien kautta aina Hangon Itäsatamaan saakka. Ja ehkäpä kesäaikaan on tuolloin yhä mahdollista jatkaa matkaa vesiteitse kohti Bengtskärin majakkaa ja sieltä Kasnäsin maisemiin.

Joukkoliikennettä suosiva voi saapua Hankoon junalla Tammisaaren ja Karjaan suunnalta. Kiskobussiksihan sitä taidetaan tosin kutsua. Mittavasta satamatoiminnasta ja siihen liittyvästä tavaraliikenteestä huolimatta vuonna 1873 alun perin valmistunutta rataosuutta ei ole vielä tähänkään päivään mennessä sähköistetty. Linja-autojakin kulkee, vaikka vuoroja onkin vähennetty viime vuosina. Nyt odotellaan kuitenkin kiltisti vielä hetki.

Lue juttusarjan 1. osa tästä >>

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.