”Olkoonkin kuoleman tuntu, se on viimeinen muisto siitä, että jotain vielä hetki sitten eli.”

Lokakuu.

Paljaiden jalkojen alla tuntuu mätänevien koivunlehtien kylmä ja pehmeä matto. Silmien edessä kohoaa koivumetsä kuin luuranko: valkoisia runkoja loputtomasti, kurkottavat korkeuksiin harmaasta maasta. Vain ylimpien latvojen jo ruskeiksi muuttuneet lehdet leijailevat tuulenpuuskissa alas metsään kuin ensilumi.

Kuolleiden lehtien sade pitää helisevää ääntä, tuuli soittelee paljaiksi jääneitä mustia oksia.

Vyötärölle yltävä horsmien niitty on kuollut pystyyn. Kosketan lehtiä – ne rahisevat käsissä hengetönnä, murenevat sormien väliin. Vieri vieressä kohoavat kuolleet varret ovat kuin hiljainen kansa. Siinä ne törröttävät harmaan taivaan alla ja odottavat kuoleman viimeistä iskua, lunta.

Nautin kuolleiden lehtien tunnusta sormissa. Olkoonkin kuoleman tuntu, se on viimeinen muisto siitä, että jotain vielä hetki sitten eli. Nämä ovat vuoden viimeisiä hetkiä, kun voin tuntea luonnon sormilla. Suljen silmät. Varpaita palelee.

Pian lumi tulee ja kaikki jäätyy, eikä tunne enää lehtiä, ei tuoksuja eikä käveleminen luonnossa ole enää helppoa.

Hetkenä minä hyvänsä.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.