Offerberget – Pohjan Uhrivuori

Raaseporin Pohjanpitäjänlahden rantamilla on ollut asutusta jo tuhansien vuosien ajan. Mielenkiintoista historiaa ja historiallisia paikkoja siellä on vaikka kuinka paljon, mutta vain yksi Offerberget eli Uhrivuori ja tämä on kertomus retkestäni sinne. Tiesin ennakkoon karttojen perusteella, että vuoren laella on muinainen hautaröykkiö ja tieltä näytti olevan sinne vain vajaat puoli kilometriä matkaa. Paikan nimi oli kuitenkin se pääasiallinen syy miksi päätin lähteä tätä vuorta katsomaan, sillä jokin peruste tuolle nimeämiselle on varmasti aikoinaan ollut.

Ajelin autollani Pohjaan ja sieltä Mörbyntietä perille. Jätin auton tienvarren levennykselle lähelle Rakuunatorpantien (Dragontorpsvägen) risteystä ja suuntasin metsään.

O-kuusimetsä

Rinteen kuusimetsää

Kun kohosin yhä jyrkemmäksi ylenevää tietä ja näin näköalain avartuvan ympärilläni, tuntui minusta siltä, kuin olisin ollut nousemassa vanhalle uhrivuorelle, jossa itsestään syttyvät tänä iltana suitsualttarit luomakunnan kunniaksi ja jossa lauletaan hiljainen hymni alenevalle auringolle. Hämärän hiipiessä puitten väliin oli kuin olisivat paikat pyhiksi muuttuneet, ja pieni pyörylä metsän sisässä, jonka laitaa tiekin kunnioittavasti kiersi, oli kuin salaperäinen sakaristo.
-Juhani Aho

Joitakin aikoja metsässä hiippailtuani saavuin kallion reunaan, jossa minut vastaanotti ilkeänoloisesti irvistelevä kivilatomus. Näitä pinottuja kiviä löytyi löytyi myöhemmin lisää, kuten muitakin kivimuodostelmia. Ihmisen tekeleiltä kovasti vaikuttivat, mutta kukahan sitten lienee näitä tehnyt ja miksi?

O-kivilatomus

Kivilatomus

Tämä kivilatomuksen kohtaamisen jälkeen taivas meni pilveen ja alkoi sataa vettä kaikissa olomuodoissaan. Maisema alkoi yllättäin näyttää kaikkialla ympärilläni täysin samanlaiselta enkä tiennyt ilmansuunnista enää yhtään mitään. Miten luonnossa liikkumaan tottunut ihminen voi eksyä tällaiseen suhteellisen pieneen metsään niin täydellisesti? Mitään ääniäkään ei mistään kuulunut, joiden perusteella olisi voinut suunnistaa, vaan oli täysin hiljaista. Koska ei ollut mitään järkeä jäädä paikoilleenkaan suuntia arpomaan, niin päätin vain kävellä eteenpäin etsien samalla jonkinlaista suojaa.

O-sateessa

Tukka pystyssä sateessa astelen…

Loputtomalta tuntuvan tarpomisen ja kiertelyn jälkeen sadekin viimein loppui ja puiden välissä häämötti jotain, joka näytti kiviröykkiöltä. Lähestyessäni sitä huomasin männyn, jonka kyljessä oli pitkänomainen ja suurimmaksi osaksi umpeen kylestynyt koro. Puu on olemuksensa ja rungon ympäryysmitan (165 cm) perusteella satoja vuosia vanha, sillä tällaiset kallioilla kasvavat männyt ovat erittäin hidaskasvuisia.

O-Mänty ja puujumala

Mänty ja ”Pohjankurun puujumalainen”

Tarkemmin puun tyveä tutkiessani huomasin veiston jälkiä, eli ihmisen aikaansaannoksesta oli kyse. Liekö sitten kyseessä jonkinlainen karsikkopuu tai merkkipetäjä, sitä en osaa varmuudella sanoa. Rungon veistetty puoli osoitti kohti hautaröykkiötä ja pilkan alareunaan oli veistetty viiste, joka muodosti puun runkoon kolon. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt miltään vanhalta kaatokololta ja sitä paitsi puun kaatosuuntakin olisi ollut huonoin mahdollinen.

Pohjankurusta löydettiin 1800-luvun lopussa männyn rungosta tehty ihmispääveistos. Tämä ”Pohjankurun puujumalainen” ajoittuu tutkimusten mukaan kampakeraamiselle ajalle, eli se on yli 4000 vuotta vanha. Kyseessä ilmeisesti palvonnan kohteena ollut seita tai toteemi. Veistos on nykyään Kansallismuseon kokoelmissa ja löytöpaikka sijaitsee Offerbergetiltä noin 5 kilometriä koilliseen. Mäntyjen veistelyllä on siis näillä seuduilla jo melko pitkät perinteet.

O-röykkiö

Hautaröykkiö

Röykkiö osoittautui paljon suuremmaksi kuin miltä se kauempaa näytti. Museoviraston mukaan hauta on inventoitu viimeksi vuonna 1930 (Torbjörn Dahlberg). Se ajoittuu kokonsa, muotonsa ja sijaintinsa puolesta ilmeisesti varhaisemmalle pronssikaudelle, eli se on siinä tapauksessa yli 3000 vuotta sitten eläneiden ihmisten rakentama. Hautaröykkiö on pinta-alaltaan yli 150 neliömetriä ja korkeutta sillä on noin 2 metriä. Se on siis yksi kookkaimmista, ellei jopa suurin hautaröykkiö Pohjanpitäjänlahden rantamilla. Kyseessä voi olla jonkin suvun tai yhteisössään merkittävän henkilön hautamonumentti, joka on saattanut toimia myös maamerkkinä. Röykkiö sijaitsee vuoren korkeimmalla kohdalla, noin 70 m merenpinnasta ja sen vierestä näkee useiden kilometrien päähän.

O-maisema

Näkymä Offerbergetin laelta

Hautaröykkiö on hyvin säilynyt ja sen keskusta on reilun metrin reunoja alempana. Lieköhän tämä ”hiidenkiuas” toiminut myöhempinä aikakausina myös jonkinlaisena uhripaikkana, josta vuoren nimikin olisi peräisin? Kyllähän tällainen ilmestys on varmasti herättänyt huomiota ihmisten keskuudessa. Röykkiön rakentaminen on vaatinut sen verran suuria ponnisteluja, että myöhemmin paikan löytäneet ihmiset ovat voineet helposti ajatella sen syntyneen jonkin yliluonnollisen tahon toimesta.

O-röykkiön kuoppa

Röykkiön keskusta

Pronssikaudella ei vainajia ilmeisesti pelätty, koska hautapaikat sijaitsivat tavallisesti asuinpaikkojen läheisyydessä. Vainajiin ja ylipäänsä kuolemaan on suhtauduttu aikojen saatossa eri tavoin, riippuen vallitsevasta kulttuurista, perinteistä ja uskonnosta. Samuli Paulaharju kirjoitti kansan uskomuksista (Kainuun Mailta, 1922) seuraavasti:

Pelättäviä paikkoja olivat kuolleitten leposijat. Siellä vainajien henget saattoivat kummitella ja tulla joskus ohi kulkijaakin ahdistelemaan. Sieltä kaikenlaisia kyöpeleitä ja keijulaisia saattoi lähteä tämänilmaisia eläjiä pelottelemaan. Siksipä olikin, jotta sai rauhassa vaeltaa, vainajien lepopaikan ohi kuljettaessa aina tervehdittävä ja sanottava: Rauha eläville, lepo kuollehille!

Vainajia on toki hyvä kunnioittaa asian vaatimalla tavalla, sillä mistä sitä voi varmuudella sanoa mitä ihmiselle tapahtuu ruumiin elintoimintojen sammuttua. On ehkä järkevintä pitää kaikki ovet avoimina sen suhteen. Istuttuani tovin kalliolla muinaisia miettiessä ja ”suuria filosofisia kysymyksiä” pohtien, aikaisemmat sateesta johtuvat harmitukseni olivat tipotiessään, joten jatkoin keventynein ajatuksin lähiympäristön tutkimista.

O-luuranko

Kauriin luut

Löytäessäni röykkiön läheltä kauriin luurangon, luonto tuli jollain tapaa taas konkreettisesti hyvin lähelle. Näky ei ollut mitenkään luotaantyöntävä, vaan jollain selittämättömällä tavalla arvokas. Kauris oli antanut sen suurimman uhrinsa, elämän lahjan, jonkin muun elollisen hyväksi. Kauriin elämällä oli ollut tarkoitus, lisääntyä ja elää elämä siinä välissä kunnes päätyy ravinnoksi.

Mikäpä sitten on ihmisen elämän tarkoitus? Entisinä aikoina hankittiin jälkeläisiä ja siirrettiin näille kaikki edellisiltä polvilta opittu ja itse koettu tieto. Elettiin miten taidettiin lyhyt vaiherikas elämä ja lopulta päädyttiin korkealle kalliolle oman yhteisön kovalla vaivalla pystyttämän suuren kivimonumentin alle. Nykyihmisen osa taitaa olla lähinnä vain tuottaa uusia netinkäyttäjiä, päivittää omistamansa teknologia määräajoin uuteen ja kuolla pois. Muistoksi jää vain pieni kivi tuhansien muiden samankaltaisten joukossa ja joku nolo juttu nettiin ikuisiksi ajoiksi, joista jälkipolvet kyseisen henkilön sitten muistavat.

Nostin kaurisvainaan kallon puun oksalle, vietin hiljaisen hetken hänen muistolleen ja lähdin könyämään vuorenrinnettä alaspäin.

O-kuusen kynnet

Kuusen kynnet

Offerbergetin rinteet ovat paikoin pystysuoria ja yli 10 metriä korkeita. Louhikoisen jyrkänteen alapuolella kasvaa vanhaa kuusimetsää, joka luo tänne osaltaan aivan omanlaisensa tunnelman. Järeät kuuset ovat korkean kallion antaman suojan ansiosta juurtuneet mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Luolia en löytänyt, mutta koska suurin osa vuoren rinteistä jäi minulta tutkimatta, niin en yllättyisi vaikka niitä jostain löytyisikin.

O-lilltjämen

Lilltjämen

Vuoren juurella on pieni järvi nimeltään Lilltjärnen. Sen pinta on 32 metriä merenpinnan yläpuolella, eli se on ollut olemassa makeanveden lähteenä jo tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten aikana. Täällä jos jossain voisin kuvitella muinaisten ihmisten asustelleen. Parin hehtaarin kokoinen Lilltjärnen on säilynyt luonnontilaisena erämaajärvenä, toisin kuin sen länsipuolella laaksossa sijaitseva Hemträsket, joka oli keskiajalle asti merenlahti. Kaiken tällä retkellä kokemani jälkeen aloin olla jokseenkin varma siitä, että nimi ”Offerberget” ei missään nimessä ole tyhjästä keksitty.

Hemträsketin rannoilla on nykyisin asutusta ja se kuuluu Kullaanjärven vesistön jokien ja järvien ketjuun, joka laskee kirkkaan vetensä Pohjanpitäjänlahteen. Järvien välisissä jokipaikoissa on myös koskia ja pitihän minun vielä käydä ikään kuin retkeni ”loppukevennyksenä” katsomassa runsaan kilometrin päässä olevaa Tomasbölen koskea, sillä sieltä löytyy pieni, mutta tärkeä palanen maamme teollisuuden historiaa.

O-Tomasbölen koski

Tomasbölen koski

Tämän vaatimattoman kokoisen, mutta kauniin ja pähkinäpensaiden reunustaman kosken rannalta Suomen paperiteollisuus sai alkunsa. Paperi oli 1600-luvulla kallista ja vaikeasti saatavaa. Sen tarve alkoi kasvaa maassamme Turun Akatemian perustamisen jälkeen, joten Turun piispa Juhana Gezelius vanhempi perusti vuonna 1667 Pohjan pitäjän Tomasböleen maamme ensimmäisen vesivoimalla toimivan paperimyllyn.

Paperia valmistettiin lumpuista, jotka leikattiin ja survottiin kostutettuina tamppimyllyssä hienoksi massaksi. Massa kuivattiin ja puristettiin paperiarkiksi. Lopuksi arkit käytettiin liimaliuoksessa, ne kuivattiin sekä kiillotettiin, ja sen jälkeen paperi oli valmista käytettäväksi. Lumpusta saadaan erittäin kestävää ja hyvää painopaperia, jota käytetään yhä mm. setelipainoissa.

Pellavalumppun saanti oli varsinkin alussa erittäin vaikeaa ja niinpä kirkoissa annettiin kuulutuksia, joissa kansaa velvoitettiin tuomaan vanhoja vaatteitaan paperin raaka-aineeksi. Kansa ei ollut asiasta kovinkaan mielissään, sillä vanhoilla ja kuluneilla kankailla oli käyttöä omastakin takaa. Piispa oli kuitenkin tiukkana ja pisti papit, lukkarit ja suntiot lumpunkeruuseen. Paperin raaka-ainetta alettiin vähitellen saada, kun vaihdossa annettiin neuloja, nappeja, peilejä ja muita tuiki tarpeellisia tavaroita.

O-paperimyllyn muistokivi

Paperimyllyn muistokivi

Näissä maisemissa sijainnut Tomasbölen paperimylly oli maamme ainoa paperipaja vuoteen 1713 asti. Isovihan aikana mylly tuhoutui ja sen paikalla on nykyisin muistokivi, joka on merkitty peruskarttaan. Tällaisille pienille muistomerkeille olisi varmaan esihistoriallisella ajalla naurettu mahat kippurassa, mutta parempi tämäkin kuin ei mitään ja kyllähän se nykyisin asiansa ajaa.

Tälle ”Suomen ensimmäiselle paperitehtaalle” on viitoitus Mörbyntieltä. Osittain heinittynyt tie joenrantaan kulkee talon pihapiirin läpi, joten jos aikoo täällä käydä, niin huomaavaisuus talon asukkaita kohtaan on paikallaan.

Offerberget kartalla

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6664284  E 304027

Tomasbölen paperimylly kartalla

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6664812  E 302943
1 reply

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.