”Muutamia kanssaretkeilijöitä todellakin hieman jännitti” – Norjan Romsdallseggen ei sovi korkean paikan kammoisille

Norjan kauneimmaksi kehuttu patikointireitti? Minä ainakin valitsen tämän, kaikesta haastavuudestaan huolimatta. Jos Norjan oma reittiesite kehottaa korkean paikan kammoisia pysymään poissa, reitti saattaa todellakin olla suomalaisiin maisemiin tottuneelle hieman pelottavakin.

Sijainti kartalla (Norgeskart)
Sijainti kartalla (Google Maps)

Reitillä on pituutta kymmenisen kilometriä, mutta sitä ei todellakaan saa verrata normaaliin patikointimatkaan. Korkeuseroa lähtöpisteen ja korkeimman kohdan välille tulee 970 metriä, ja yhteensä nousua on paljon sitäkin enemmän. Hyvä arvio onkin, että 300 metrin nousua kohti saa lisätä tunnin matka-aikaa siihen nähden, mitä yleensä kävelee. Tällaiseen reissuun on syytä varata evästä, vaihtovaatteita ym. mukaan, jotka vielä lisäävät fyysistä rasitusta. Aika-arvio reitille onkin 5–8 tuntia. No, alkupelotteluista huolimatta lähdetään retkelle!

Reitti alkaa Vengadalenin parkkipaikalta, jonne on noin 15 minuutin ajomatka Åndalnesista osittain maksullista tietä. Mukavan reitistä tekee se, että samaa polkua ei tarvitse välttämättä kulkea edestakaisin ollenkaan. Itse jätin auton Åndalnesiin, josta pääsee bussikyydillä (250 NOK v. 2018) reitin aloituspisteeseen. Kyyti lähtee kelivarauksella (?) aamuisin yhdeksältä rautatieaseman vierestä. Tällöin reitin pituudeksi tulee 10,3 km, jonka lisäksi vielä muutama sata metriä takaisin aseman parkkipaikalle kaupungin katuja pitkin. Vuorella on myös vaihtoehtoinen reitti ”Høgnøsa”, joka kiertää jyrkimmän osuuden, mutta pituutta tulee silloin pari kilometriä lisää.

Alkumatkasta kuljetaan tunturikoivikon läpi osittain kivettyä polkua lampaiden seurassa. Vuoripuro solisee polun lähellä ja sen ylikin mennään pientä siltaa pitkin. Purossa on pieni putous, josta voi vielä täyttää vesipullon, sen jälkeen seuraava mahdollisuus on kaupungissa. Nousu on jyrkähköä ja pulssin saa nousemaan, jos yrittää pysyä norjalaisten tahdissa mukana. Linja-autokyydin haittapuolena on, että retkeilijöitä on aluksi jonoksi asti, kunnes välimatkat alkavat kasvaa.

Pikkuhiljaa puutkin vähenevät ja rinne loivenee, kun päästään vuorten väliselle tasanteelle. Huipuilla näkyi vielä lunta huolimatta siitä, että oli elokuu ja poikkeuksellisen lämmin kesä takana (2018). Yläpuolella olevat rinteet ovat kivisiä ja näyttävät jyrkiltä, hyvät kengät ovat vaatimus täällä kulkiessa. Taukoa pitäessä ylhäällä kuitenkin näkyi liikkuvia värikkäitä pisteitä. Hetkinen, ei kai tuota rinnettä ole noustava taivaanrantaan asti?

Kuvasta on todella vaikea arvioida etäisyyksiä. Polku ei kulkenut soran ja heinikon keskellä, vaan varvikkoa kasvoi yli pään kokoisten kivien lomassa. Nousu jyrkkeni ja välillä oli otettava kädetkin avuksi pahimpien kivien ja jyrkänteiden kohdilla. Aina pysähtyessä taukoa pitämään, sai kuitenkin ihailla koko ajan paranevia maisemia alas laaksoon ja kaukana näkyville vuorille. Reitti on merkitty punaisilla T-kirjaimilla melko tiheään, mutta sumuisena päivänä täällä kivikossa ei haluaisi kulkea. Onneksi nyt olin kysynyt ja saanut mitä parhaimman kelin. Taivaalla oli vain muutama pilven haituva, jotka nekin hävisivät päivän mittaan.

Melkein ylhäältä otin kuvan reitistä alaspäin. Polut näkyvät ohuina ruskeina raitoina tulosuunnan ollessa oikealta. Vaihtoehtoinen loivempi reitti jatkuu lähes samaan suuntaan ja edellinen nousu jää etualalla osittain katveeseen rinteen jyrkkyyden muuttuessa. Polun risteyksessä istuu retkeilijöitä lähes samassa paikassa kuin edellisessäkin kuvassa.

Jo pitkältä tuntuneen nousun jälkeen koitti viimein se hetki. Se, kun edessä tunteja näkynyt kivinen polku katoaa ja maisema avautuu vuoren selän yli koko komeudessaan, on jokaisen koettava itse. Sitä on niin vaikea kuvailla, millainen voittajafiilis siitä tulee, kun viimein on saavuttanut jotain, minne kaikki eivät koskaan pääse.

Näissä maisemissa kelpasi pitää ruokataukoa. Rauma-joki kulki mutkiaan peltojen keskellä laaksossa yli 1000 metriä alempana, ja pikkuautot liikkuivat harmaina viivoina näkyvillä teillä. Reuna oli lähes pystysuora ja herätti kunnioitusta, liian lähelle sitä ei uskaltanut mennä. Kauempana näkyi meri, jonne joki laskee Åndalnesin kaupungin läpi. Kauimmaiset vuoret näkyivät sinisen monissa eri sävyissä.

Toisessa suunnassa näkyi huippujen välissä, lumen lisäksi, sinisiä jäätiköitä ja yksi Euroopan korkeimmista yhtenäisistä kalliojyrkänteistä, Trolveggen. Korkeimmat näkyvät huiput kohoavat lähes kahden kilometrin korkeuteen. Sininen taivas ja aurinko kruunasivat kauneuden. Tämä oli hetki, jonka toivoisi kestävän ikuisuuden, ei edes tuullut kovin paljoa.

Tauon jälkeen alkaisi retken paras osuus, ja haastavin. Nousua ja jyrkkyyttä olisi siis luvassa vielä reilusti lisää. Seuraavat kilometrit polku kulkee vuorten selkää pitkin, tarjoten lähes koko ajan 360° näköalan. Paikoin polku kulkee vain 1,5 metriä leveällä kannaksella, jonka toisella reunalla on lähes pystysuora pudotus alas laaksoon ja toisella puolella ainakin 45° rinne toiseen laaksoon. Pahimpiin paikkoihin on asennettu ketjukaiteet mahdollistamaan kulkemisen edes vähän turvallisemmin. Matkan varrella on osattava katsoa itse eteensä, sillä jyrkänteestä varoittavia kylttejä täältä ei löydy maisemaa rikkomassa. Jos reitillä tulee vastaantulijoita, monessa paikassa on toisen pakko pysähtyä odottamaan. Yksittäisiä yli kilometrin huippuja tulee matkan varrelle useita, ja niistä korkein on Mjølvafjellet 1216 metrin korkeudellaan.

En koe, että itselläni olisi minkäänlaista korkean paikan kammoa, joskus voisi olla jopa hyötyä, mutta muutamassa kohden meinasi hieman silti jännittää. Yhtäkkiset näkymät halkeamista alas laaksoon havahduttivat seuraamaan välillä hyvinkin tarkasti polkua. Jäljistä päätellen moni oli kuitenkin uskaltautunut kurkkaamaan reunan yli alas. Minäkin yritin, mutta jätin kuitenkin toiseen kertaan. Muutamissa kohden huomasi, että muutamia kanssaretkeilijöitä todellakin hieman jännitti. Polku ei tarjonnut ohitusmahdollisuuksia joka paikassa, joten silloin oli hyvä syy pysähtyä maisemia ihailemaan. Niin kaunista ja samalla kunnioitusta herättävää. Täällä taivaan ja maan välillä huomaa oman pienuutensa ja avuttomuutensa.

Jotenkin aika tuntui pysähtyvän, en ollut vastaavia maisemia aiemmin nähnyt, vai pitäisikö sanoa kokenut. Välillä oli vain pantava kamera taskuun ja vain istuttava katselemaan ympärilleen. Joka puolella riittikin katseltavaa ja kun rauhassa pysähtyy, näkee kaikenlaisia yksityiskohtia, joita ei muuten huomaisi. Siniset kissankellot muuten kasvavat melko uskomattomissakin paikoissa. Valokuvat eivät useinkaan kerro koko totuutta. Se mitä niistä luulee ymmärtävänsä, saa kertoa ainakin kolmella, mitä tulee korkeuseroihin ja miten sen kuvailisi, vaikuttavuuteen?

Yksi kohta näytti aika hurjalta, onneksi silloin oli ketjukaide auttamassa kulkemista. Kallion takana näkyvä tumma alue sattuu olemaan isohko lampi arviolta 400 metriä alempana ja vihreät pellot vuonon rannalla, tuolla jossain aika kaukana kymmenien kilometrien päässä. Eihän sinne suora pudotus ollut, mutta sellainen rinne kuitenkin, että juomapullolle olisi saanut heittää hyvästit, jos se olisi sattunut repusta luiskahtamaan. Tulihan kaikki vetoketjut muuten laitettua kiinni?

Kaikkein jyrkimmistä kohden ei tullut otettua edes valokuvia, vaan piti keskittyä siihen mitä oli tekemässä. Maisemat olivat henkeä salpaavia, ei oikein meinannut edes käsittää miten kaukana osa vuorista oli ja kuinka korkealla kuljinkaan. Onneksi vastaantulijoita reitillä ei juuri ollut, ennen kuin viimeisillä kilometreillä. Silloin jyrkimmät osuudet olivat jo jääneet taakse ja polku oli hieman leveämpää. Pikkuhiljaa kivisen polun vierelle alkoi tulla vihreää alaspäin laskeutuessa. Ensin sammalta ja kanervia sekä lopulta koivuja ja mäntyjä, ensin toki hyvin kitukasvuisina. Matkan varrella on kivistä kasattu hätämaja noin 700 metrin korkeudessa. Se poikkeustilanteita varten, jos sää muuttuu yhtäkkiä huonoksi. Sen se vuorella saattaa nimittäin hyvinkin tehdä.

Reitin varrelle jää myös suosittu näköalatasanne ”Rampestreken”, joka on 537 metriä meren pinnan yläpuolella. Siellä käy paljon ihmisiä ja saapuessani sinne iltapäivällä, kävelin ihan suosiolla jonon ohi alaspäin. Olisi ollut varmaan tunnin jono sille päästäkseen, eikä se olisi pärjännyt aiemmin koetuille maisemille. Tasanteen jälkeen alkoi varsin runsas liikenne polulla molempiin suuntiin, olihan keli komea ja matkaa kaupunkiin varsin vähän. Jos jonotus ei haittaa ja täälläpäin liikkuu, niin erittäin varteen otettava vierailukohde vähän lyhyempänä retkenä.

Loppumatka oli paikoin hyvinkin jyrkkää, mutta onneksi siellä oli nepalilaisten sherpojen tekemät kiviportaat. Muutamassa kohden oli jopa teräksiset kaiteet. Viimeinen kilometri alkoi ottaa polviin, joten lepotaukoja tarvittiin. Paikoin oli mahdollista istahtaa kaatuneen puun rungolle, mikä tuntui varsin mukavalta, kun sai jalat roikkumaan vapaina.

Maisemia sai silti ihailla koivikosta huolimatta melko alas asti. Rana-joki näytti lähempää jo varsin suurelta, sen kuljettaessa jäätiköiltä mereen jotain, mikä värjää joen turkoosiksi. Yhtäkkiä saavuin kaupunkiin ja maisema muuttui polun vaihtuessa kävelytieksi. Retkeni kesti reilut kuutisen tuntia, jonka aikana otin yli 300 valokuvaa. Olipa mukava reissu, vaikka maha oli jo murisi lisää ruokaa. Tiedä siitä kuinka kauan sitten aloittanut, mutta ainakin katua kävellesssäni sen huomasin.

Jatkoin matkaani kohti Trollstigenia, jota ennen pysähdyin katselemaan vuoria pellon laidalta. Alhaalta näkyi suurin osa reitistä korkealla taivasta vasten. Oheisessa kuvassa näkyy reitin korkein kohta, josta lähdettiin laskeutumaan vasemmalle merta ja Åndalnesia kohti. Siinä kohtaa, kun vuori alkaa vasemmalla laskemaan jyrkemmin, on Nesakslan kivinen hätämaja 708 metrin korkeudessa.

Matka on siis ihan peruskunnolla suoritettavissa, kunhan pitää riittävästi taukoja ja muistaa juoda. Voi myös olla, että motivaatio ja upea keli täydensivät minun kuntoani riittävästi. Illalla uni maistui, mutta seuraavana päivänä pitkät kävely retket eivät oikein polvia kiinnostaneet. Vaikka reissu oli rankka, niin lähtisin kyllä uudestaan ja kävisin vielä Blånebba-nimisellä vuorella, josta tulisi noin tunnin lisälenkki alkuosuudelle. Ottaisin myös lisää evästä ja sauvat mukaan. Jokin tällaisissa postikorttimaisemissa vaan viehättää aina vaan uudestaan.

Tuollaisen videon kuvasin kyseisellä retkellä: