Musiikin kanssa tunturissa

Tämä on tarina noin vuoden takaa, jolloin talvinen puhuri ja suoja eivät olleet riisuneet puita tykkylumesta Kittilän tuntureilla. Päivät ovat tähän aikaan vuodesta jo niin pitkiä, että matkaan ei tarvitse lähteä anivarhaisella. Niinpä nousin vasta yhdessä auringon kanssa ja join rauhassa aamukahvia. Puoli yhdeltä lukitsin auton ovet ja lähdin parkkipaikalta kohti tunturia. Ensimmäistä kertaa koskaan minulla oli tunturiretkellä mukanani musiikkia. 

Kohde kartalla

Olin jo pitkään haaveillut siitä, että saisin katsella horisonttiin lempimusiikki korvissa. Antaa silmien levätä maisemassa ja mielen musiikissa, antaa sydämen rauhassa pakahtua. Tämän retken aikana tulikin vietettyä aivan ihmeellisen hienoja hetkiä.

Auton luona viritin lumikengät jalkaan, lukitsin ovet ja sujautin avaimet varmaan taskuun. Laitoin kuulokkeet päähän ja valitsin soittolistan tuomaan voimaa askeleisiin ja mahtipontisuutta mieleen. Sitten oli aika kiivetä penkan yli ja suunnata maastoon.

Puljutunturiin johti vanha lumen ja tuiskun osittain peittelemä jälki. Sitä pitkin oli lumikengillä hyvä kävellä. Kuljeskelin rinteeseen ja huomasin tykyn jo pudonneen puiden pohjoispuolelta. Putoava tykky on hyvä kevään merkki. Kevät tuo mukanaan tuulta ja aurinkoa, jotka yhdessä alkavat riisua puiden tykkykaapuja. Parina talvena on käynyt niinkin, että tammikuussa sää on käyttänyt suojan puolella ja samalla on saapunut kova tuuli. Esimerkiksi tänä vuonna. Silloin keli riisuu puut lumesta paljaiksi, ja maisema muuttuu hetkessä kumman kevättalviseksi.

Maiseman kunnolla auetessa pidin ensimmäisen pysähdyksen. Katselin erämaata ja sen kauneutta ja nautin siitä, että sain olla kauniilla ilmalla tutulla, rakkaalla paikalla. 

Sitten huomasin, että muutama ihminen seurasi jälkiäni. Uteliaana katselin hieman syrjemmästä miten he pärjäsivät ilman lumikenkiä – vaikealta näytti, ja lopulta heidän matkantekonsa tyssäsi kokonaan. Muutaman sanan vaihdettuani jatkoin matkaani ja hipsin mutkitellen tykkylumisten kuusien kätköihin. Livahdin omille teilleni täysin umpiseen.

Tuntui hyvältä saada tutkia tunturia omassa rauhassa, nauttia musiikista ja luonnon kauneudesta, mennä minne mieli teki, lukea maastoa ja taivasta ja edetä rauhassa. Iloitsin siitä, että osasin kulkea ja lukea hankea, ja että minulla ei ollut yhtään liian kylmä eikä liian kuuma, vaan kaikki oli täydellistä. Lapin talvet ovat opettaneet minulle monenlaista.

Kaarelle lumen alle taipuneet matalat koivut, joiden latvat olivat maan korkeudella, saivat aikaan sen, että eteneminen oli mietittävä huolella. Koivujen yli ei oikein voi kävellä. Niiden alla voi olla tyhjää ja lumikengät voivat tarttua niihin, ja voihan se myös vahingoittaa puita. Sauvoilla oli hyvä tunnustella epäilyttäviä paikkoja hallitusti ennen seuraavia askeleita.

Välillä hanki upotti syvälle, välillä vielä syvemmälle. Hankikannosta ei ollut tietoakaan vielä, mutta kun omassa rauhassa sai edetä ja maisema oli upea, ei se haitannut. Painauttamalla jokaista askelta pienellä polkaisulla hieman ennen kuin laskee sen päälle painoaan, on eteneminen lumikengillä paljon helpompaa. Ilman lumikenkiä tai muita hankikulkuvälineitä se olisi varmasti ollut kokolailla mahdotonta.

Seurailin auringon kulkua taivaalla ja iloitsin siitä, ettei se osoittanut aikeita laskeutua.

Eväänä minulla oli vain juomavettä, enkä pysähtynyt varsinaista taukoa pitämään – vain lempibiisien kohdalla pysähdyin nauttimaan paikoilleni, nojailemaan sauvoihin. Musiikki ja maisema sulkivat minut pariksi tunniksi muun maailman ulkopuolelle. Aivan kuin olisin tempautunut jonnekin ihan muualle, salaiseen piilopaikkaan tai toiseen ulottuvuuteen.

Lopulta palasin tarkasti takaisin omille jäljilleni, joita seurasin takaisin alas ja autolle.

Tarinan alkuperäinen versio luettavissa Saari avaruudessa -blogissa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.