Muikkuverkoilla

Niin tuli taas kerran se aika vuodesta, että tiesi järvessä uivan kutumuikkua. Pyyntivesilläni se ajoittuu aina tähän loka-marraskuun taitteeseen. Tänä vuonna meni ehkä vähän pitkäkisikin vaan minkäs teet, aikataulut kun ovat aina monen muuttujan summa. Sen verran suurta herkkua muikku ja muikun mäti ovat, että pakkohan sitä oli verkkopuuhiin ryhtyä pettymyksenkin uhalla.

Niinpä suuntasimme kohti rantaa. Tämän sesonki kelpasi aloittaa uudenkarheilla verkoilla, ainoastaan pari kertaa kalastetuilla. Kohta neljä verkkoa, painot ja kohot olivat suuressa paljussa veneen kyydissä. Minä hyppäsin perätuhdolle ja isä soutajan paikalle.


Vaikka jokainen kalamies tietääkin parhaiden apajien olevan aina vastarannalle, olimme päättäneet laskea verkot hetikohta kotirannan viereen. Vesi oli jo jäähtynyt varsin raikkaisiin lukemiin ja pieni tuulenvire vahvisti viileää vaikutelmaa, joten aivan huvikseen ei sormia veteen tökännyt. Onneksi ei tarvinnutkaan, sillä verkot olivat selvät, eikä ala-ainakaan osoittanut takkuilemisen merkkejä. Varttia myöhemmin olivat pyynnit vedessä. Toinen rannasta selälle päin, toinen läheisen saaren rannasta niin ikään selkävesien suuntaan.

Tuskin oli aamu ehtinyt osoittaa valkenemisen merkkejä, kun auton keula oli taas rantaa kohti. Rantaan saavuttuamme ei kauaa mennyt, kun aurot loiskahtelivat hyisessä vedessä. Aloitimme kokemisen lähimmästä verkosta. Heti muutaman metrin jälkeen vedessä vilkkui ensimmäinen hopeakylki, heti perään toinen ja siitä edemmäs en enää laskenut. Kerättyäni koko verkon puikkarille kiskoin koko kolmimetrisen liinan ylös vedestä. Syvempänä oli vielä kosolti lisää elämää. Ahventen suurta määrää kirosin mielessäni. Yritys oli ollut pyytää välivedestä, mutta verkko oli kuitenkin jäänyt liian lähelle pohjaa. Onneksi seuraavat kolme verkkoa olivat enemmän muikkupainotteisia, toki sivusaalista niissäkin määränsä. Taisinpa jossain vaiheessa miettiä sitäkin, että liki joka kerta vesillä liikkuessa, etenkin kalastaessa tulee syvä kotona olemisen kokemus. Sellainen tunne, että on perillä. Olipa sitä missä tahansa.

Jahka kaikki verkot olivat veneessä, käänsimme kokan rantaan. Kannoin verkkopaljun läheiseen autotallirakennukseen sisälle ja ripustin verkot yksi kerrallaan erikoisvalmisteiseen selvittelytelineeseen. Jotkut saattavat moista käyttää pyykinkuivaukseenkin. Kuulemma. Hyvin siinä sai muikut, särjet, ahvenet ja kiisket selviteltyä. Talon kissa seurasi lähietäisyydeltä toimitusta. Saattoi siinä käydä niinkin, että joku kokeili, kuinka paljon katti jaksaa ahmia kalaa. Pitkälti toistakymmentä upposi, vaan kyllä roikku kissalla vatsa sen jälkeen.

Välikahvien jälkeen alkoivat kädet olla taas sikäli vetreät, että verkkojen laskuun saattoi taas suunnata. Tällä kertaa emme lähteneet juuri venerantaa pidemmälle. Jahka luotaus näytti neljän metrin vettä, pudotin ankkurin pohjaan, kiinnitin polon ja jätin sen kellumaan hitaasti loitoten samalla kun verkko purkautui hiljalleen puikkarilta pyyntiin. Puoleen väliin verkko välikoho ja päähän toinen.


Jadan päässä sitten selvittelin veneen pohjalla olleesta vyyhdestä ankkuria pitämään verkot tiukalla. Nokkelana heitin sen veteen, missä se veti narua sitä mukaa kun sitä selvittelin. Yhdessä hujauksessa se menikin, narun pää vaan viuhahti silmien ohi ja perkeleenkin ehätin vasta puolen sekunnin päästä tokaisemaan. Eipä tiiliskivi niin kauhean suuri menetys kuitenkaan ole. Kaikkeen varustautuneena otin vara-ankkurin ja päästin sen toimittamaan virkaansa, tällä kertaa narun varmistaen.

Aamu oli edellistä parempi, sää hivenen tyynempi ja saalis moninverroin parempi. Muikkuja oli ehkä kolme kertaa edellispäivää enemmän ja ahvenia vain muutama hassu. Piikikkäiden kalojen puuttuessa selvittely kävi joutuisasti ja kohta olinkin jo perkaamassa muikkuja. Siinä puuhassa ei oikeaoppistesti tehdessä saksia ja puukkoja käytetä, kaikki mitä tarvitaan on terveet kädet.

Kohta olivat muikut kypsymässä, ketkä pannulla, ketkä keitossa. Vaan paras kohtalo oli niillä, jotka pääsivät vielä huuhtelun jälkeen uimaan suolaveteen. Uintinsa päälle saivat mehevät löylyt katajaisessa savussa. Kyllä niitä ilokseen söi, usko pois!

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.