Missä tuuli mereltä kohtaa dyynit ja pienen kaupungin ainutkertaisen luonnon, jättäen sieluun jäljet – retkiä Hankoon, osa 1/3

Hankoon liittyvän kolmiosaisen kirjoitelman ensimmäinen osa. Se pyrkii muistuttamaan meitä kauniimmasta maailmasta, vapaudesta ja erottamattomasta yhteydestämme luontoon.

”Sous les pavés, la plage – Katukivien alla on rantahiekkaa”

Muutama pieni sattuma tai kohtalon oikku johdatti minut aikoinaan ensimmäistä kertaa Hankoon. En oikeastaan tiennyt mitä odottaa tuolloin. Avoimen mielen lisäksi tuskin olin varautunut vierailun osalta mitenkään tai mihinkään.

Tuosta päivästä on nyt kulunut aikaa jo toistakymmentä vuotta, mutta muistan yhä sen autuuden, kuplivan ilon ja riemun, joka säkenöi sisälläni astellessani auringon valaisemaa Appelgrenintietä pitkin, ihaillen upeita vanhoja huviloita, merta ja aistien pienen merenrantakaupungin lumoa, ääniä ja tuoksua.

Uudet tuulet puhalsivat sieluni ummehtuneisiin kammioihin. Tunsin olevani etuoikeutettu. Olin päässyt keskelle ympäristöä, jollaista en olisi uskonut Suomen mantereelta edes löytäväni. Kolossaalinen, ylitsepyyhkäisevä ja yllättävä onnen tunne avarsi mielenmaisemani osaksi sellaista olemisen tapaa, josta olin nähnyt vain pieniä välähdyksiä tai kuin yksittäisiä lastuja suunnittelijaltaankin kesken jääneestä palapelistä.

Unenomaisesta onnen tyyssijasta kotiuduttuani kiireen, asfaltin, betonin ja kehien maailmaan jäi moni asia itämään mieleni takamaille. Konkreettisena matkamuistona olin saanut mukaani kipeät leukaperät. Olin hymyillyt enemmän kuin mihin kasvoni ja suuni olivat tottuneet.

Meiltä unohtuu usein, että kulttuurimme ja koko sivilisaatiomme perustuu elinvoimaiseen luontoon. Me tarvitsemme puhdasta ilmaa ja vettä sekä hyvinvoivan maaperän, jonka avulla kasvattaa ruokaamme. Silti yhteiskuntamme toiminnot, vallitsevat käytännöt ja kehittelemämme säännöt jyräävät valtavalla paineella luontoarvojen lisäksi alleen myös ihmisyyden. Vapauden lisäksi me unohdamme sen mistä tulemme ja mihin kuulumme. Emmekä me oikeastaan tiedä edes mihin olemme menossa.

Jotain pientä, mutta merkittävää oli tapahtunut ennen tuota ensimmäistä vierailuani Hankoon. Sen itäiseen naapurikaupunkiin johdattanut suunnittelematon päiväretki oli ehtinyt jo herätellä jotain sisimmässäni. Se oli avannut talven raskaat ja pimentävät verhot kevätauringon säteiden tieltä, avannut ikkunat ja ohjannut katseeni kohti läntisen Uudenmaan rannikkoa.

Tammisaaren vanhan kaupungin idyllisen kahvilan omenapuiden alla istuessani oli ollut välttämätöntä todeta tuon hetken olevan pyhyydessään virheetön. Pikkulinnutkin visersivät tyytyväisinä. Seuralaiseni vastasi tuolloin, että moinen luonnehdinta edellyttäisi vielä kissan läsnäoloa. Sellaisen, joka ei haluaisi niille linnuille mitään pahaa.

Seuraavan sisäänhengityksen aikana aidan alta alkoi pilkistää jotain. Sieltä kömpi hitaasti esiin kaunis punainen kissa. Se vaikutti todella uneliaalta ja ehkäpä jo varsin kunnioitettavan iän saavuttaneelta. Tämä upea olento hakeutui seuralaiseni jalkojen juureen siliteltäväksi. Maailmankaikkeus oli raottanut kokemuspiiriin jotain suurta.

Varhaisimpiin Hankoon liittyviin muistoihini liittyy etenkin eräs syksyinen ilta. Majapaikaksi oli valikoitunut Villa Maija -nimisen vanhan huvilan pittoreski miljöö.

Aurinko alkoi mennä mailleen. Hämärä laskeutui, jalat kuljettivat hiljaiseen maisemaan. Näköpiirissä ei ollut ihmisiä. Himmeän katuvalaistuksen, puiden ja huviloiden kaupunki oli kaunis ja lähes äänettömän huumaava. Poissa oli liikenteen melu ja ärsykkeiden tulva. Niiden tilalla oli jotain mitä ei yleensä tavoita.

Syksyisen, aikaisin hämärtyneen illan ansiosta rannoilla ja varsin keskeisilläkin paikoilla saattoi hämmästellä korostuneen kolmiulotteisena esittäytyvää tähtitaivasta. Maailmankaikkeus tuntui kotoisalta ja turvalliselta eikä etäisen kylmältä. Tietoisuuteen astui tunnetasolla todennettu kokemus tai tieto siitä, että kaikki on hyvin.

Etenkin suurimmissa kaupungeissa avaruus näyttäytyy hieman resuisen oloisena peittona pään päällä. Tuona iltana kotiplaneettamme oli kuin suojainen ja kaunis, havuoksin tyylitelty keinuva kehtolinna Aleksis Kiven kirjoittamasta Oravan laulusta.

Itäsataman vanhoilla makasiineilla esiintyi mies Versoul-merkkisen kitaransa kanssa. Artistin kulmikas ja omintakeinen tyyli istui hyvin matkailukauden ulkopuoliseen hiljaiseen merenrantakaupunkiin. Useammistakin kokoonpanoista tunnettu, mutta silti oman tiensä sinnikkääksi kulkijaksi ja selviytyjäksi huomattu illan esiintyjä oli Kauko Röyhkä.

Luokseen saapuvalle vieraalle syksyinen, synkkä Hanko esittelee väärentämätöntä kauneutta ja rauhaa sekä etäisyyttä keinotekoisemmasta elämäntavasta. Toisinaan tuo ulkosaariston tuoksuinen luonnonvoimien näyttämö ja niiden määrittämä ympäristö osaa olla karu ja äärimmäisen tuulinen.

Suomen mantereesta aallonmurtajan lailla eristyksiin Suomenlahden ja Saaristomeren tyrskyjen väliin työntyvä Hankoniemi asettaa omat vaatimuksensa sitä asuttavalle yhteisölle. Hieman yli 8000 asukkaan Hanko pyrkii pärjäämään omillaan ja pitämään huolta omistaan. Moni kuntalainen osallistuu tavalla tai toisella vapaaehtoistoimintaan. He antavat tärkeän panoksensa luonnon, ympäristön ja apua tarvitsevien ihmisten hyvinvoinnin eteen, kulttuuria tai urheiluakaan unohtamatta.

Syksy, kylmä ja pimeä vuodenaika koettelevat monen toiveikkuutta. Lopulta aina koittaa kuitenkin kevät, läpitunkevien auringonsäteiden saattelemana. Kasvit puskevat päättäväisinä jopa päällystettyjen katujen lävitse kohti valoa, lämpöä, tuulenvirettä ja sadetta. Jotain siitä elämänilosta saattaa tarttua pieneen ihmiseenkin.

”Sous les pavés, la plage”. Tämä alunperin Pariisissa vuoden ’68 opiskelijamellakoiden yhteydessä käytetty sanayhdistelmä herättänee monenlaisia ajatuskulkuja. Jollekulle se saattaisi kertoa vapautemme jääneen sivilisaation sortavien sääntöjen alle. Oman, selkeän ja kirkkaan, mutta silti kattavan sekä häikäisevän tyylikkäin lausein jäsennellyn tulkintansa tuosta on esittänyt myös kirjailija Leena Krohn.

“Katukivien alla on rantahiekkaa.” Se lause on runo ja samalla syvää tietoa, kuten parhaat runot aina ovat. Se tarkoittaa, että jokaisen sivilisaation perusta on luonnossa, trivialiteetti joka on totuus, runo, joka pitää näköjään kerrata yhä uudelleen. Minkä päällä me oikeastaan seisomme? Mitä meidän allamme ja takanamme on, mistä me nousemme? Koko planeetan evoluutio, yhä jatkuva, on inhimillisen kulttuurin taustalla vaikuttava voima.”

– Leena Krohn

Paikalliset ihmiset ovat jokaisen kaupungin kulttuurin ja yhteisöllisen tunnelman tärkein tukijalka. Hankolaiset ovat ystävällisiä ja malttavat yleensä kiireettä vaihtaa muutaman sanan, oli se sitten suomeksi tai ruotsiksi. Hankoon kannattaakin tutustua rauhallisesti yksi polku, kohtaaminen tai kupillinen kahvia kerrallaan.

Kahvia, lämpöä ja hyvää mieltä hankolaisille ja heidän kaupungissaan vieraileville suo Villa Orrmanin idyllinen Alan’s Café. Yhteisten tilojen tunnelmaa kohottavat myös antikvariaatti sekä Hangon käsityöläisten kauniita ja taiten tehtyjä tuotoksia esittelevä puoti. Eikä ole ihme, että moni kokee Hangon kaupungin sydämen ja sielun löytyvän juuri täältä.

Lähteet: Kirjailija Leena Krohnin verkkosivusto

Kiitokset:

Janne Salomeri (kuva tähtitaivaasta)

Saija K.

Tiger (punainen kissa)

Tekstiä ja kuvia työstettäessä soi kuulokkeissa muun muassa seuraavat sävellykset: Kid Francescoli – Moon, French 79 – Hometown, Beirut – When I Die, Röyksopp – In the End ja Karen O – Ooo (live)