Miltä tuntuu, kun rakastaa metsää, mutta myös pelkää sitä? Kokemuksiani metsänpelosta

Auton ovi sulkeutuu. Napsautan ovet lukkoon ja katson edessäni olevaa metsätietä. Jo muutaman askeleen päässä autosta alkaa tuntua ahdistus. Joku tarkkailee. Kun auto jää kauemmaksi, alkaa varovainen vilkuilu ympärille. Vilahtiko tuon puun takana jotain? Mikä tuo suuri tumma möhkäle on metsän reunassa? Jos tulen sähkölinjojen alle, missä näkee kauas, olen aivan varma että siellä kaukana kömpii karhu. En uskalla tuijottaa kauan. Jatkan matkaa ja päätän katsoa vain eteeni. Silloin välttyy näkemästä harhoja, joita tuo pelottava metsä luo eteeni joka suunnasta.

Tiheneekö kuusimetsä? Kunpa polku johtaisi aukealle.. Siellä voisi hetken rauhoittua ja kerätä rohkeutta jatkaa eteenpäin.

Pahimmillaan pelkoni on ollessani yksin tiheässä metsässä ja kuullessani risun napsahtavan lähistöllä. Silloin pysähdyn kuuntelemaan. Sydän hakkaa. Katselen ympäriltäni sopivaa puuta, jonne kiivetä. Kaikki aistit ovat virittyneet äärimmilleen. Selviänkö hengissä kotiin? Metsän- ja villipetojen pelko on minussa syvällä.

Mutta mitä tehdä, kun pelkää metsää, mutta myös rakastaa sitä?

Kuka, tai mikä kaatoi puun? Metsänpelkoinen etsii puista merkkejä olennoista. Kynnenjälkiä ja karvoja. Itse puukin näyttäytyy pelottavana hahmona maatessaan yksin metsän keskellä.

Eräs liian nuorena katsottu japanilainen animesarja jättikokoisista karhuista varmasti iskosti minuun jäätävän karhupelon. Myös lisääntyneet susihavainnot ovat saaneet uudenlaisen aiheen vilkuilla jatkuvasti taakseen. Olen toki ottanut selvää, kuinka toimia jos kohtaa suurpedon metsässä. Tiedän myös sen, kuinka harvinaista sellainen kohtaaminen on. Nämä tilastot eivät silti ole tuoneet helpotusta. Rakastan kuitenkin metsää niin paljon, että sinne on aina päästävä uudelleen – pelosta huolimatta. Kauniilla säällä ei pelota ollenkaan niin paljon, kuin synkällä, tai tuulisella ilmalla. Silloin on hankala kuulla metsän ääniä. Pimeänä yönä on lähes mahdotonta poistua autiotuvasta, tai autosta, vaikka en itse pimeää pelkääkään.

Eksymistä en myöskään pelkää. En ole koskaan pelännyt, sillä olen visusti pysytellyt poluilla tai tunnettujen maamerkkien läheisyydessä. Suuressa ryhmässä ollessani en pelkää juurikaan, mutta jo ajatus yksin vaeltamisesta 10 kilometrin päähän asutuksesta tekee tiukkaa. Päästessäni synkästä metsästä pois suolle, se tuo hetkeksi niin syvän helpotuksen tunteen, että pitkospuita tekee mieli kävellä hitaasti… Jotta ne eivät loppuisi ja metsä taas alkaisi.

Pitkospuut luovat turvallisuuden tunteen. Myös metsässä.

Minä olen kotoisin maalta. Ei minun kuuluisi pelätä metsässä olemista. Metsästävä isäni otti minut mukaansa jänisjahtiin ollessani alle 5-vuotias. Kinusin mukaan yhä uudestaan ja pääsinkin. Kuljin isän mukana metsällä kouluikäiseksi asti. Isän kanssa metsä ei pelottanut. Olihan mukana pyssy ja koira. Vaikka suurimmaksi osaksi istuin vain nuotiolla, jäi noilta aikaisen aamuyön heräämisiltä ja metsästysretkiltä todella lämpimät muistot.

Vanhempana opiskelut ja muut asiat vetivät kaupunkiin. Ehkä usean vuoden vieroittuminen metsistä teki tekojansa. Intouduin uudelleen retkeilystä ja vaeltamisesta löydettyäni samanhenkisen miehen. Aloimme tehdä retkiä metsään. Kävimme lähimetsissä telttailemassa, ja välillä ajoimme kauemmas autolla, nuotiopaikkojen lähelle. Autossa nukkuminen jännitti myös, mutta siellä tuntui olevan turvassa, kunhan auton keula oli käännetty valmiiksi ”pakosuuntaan”.

Kaunista, mutta aivan kuin tuolla puiden takana olisi jokin vilahtanut…

Eräs telttareissumme muutamia vuosia sitten teki kuitenkin jonkinlaisen trauman. Sen jälkeen en ole levollisesti pystynyt nukkumaan teltassa. Olimme synkässä metsässä, vettä alkoi sataa kaatamalla ja ehdimme juuri ajoissa saada teltan pystyyn kastumatta. Oli pimeä loppukesän ilta ja luimme kirjoja taskulamppujen valossa. Autolle oli pitkä matka ja meillä oli oikein mukavaa siihen asti, kun piti alkaa nukkumaan. Mies nukahti heti, mutta minä valvoin. Kuuntelin ääniä. Niitä alkoi kuulua joka puolelta. Isoja rasahduksia ja oksien paukahduksia. Sydän hakkasi. Aivot menivät taistele-tai-pakene-vaihteelle. Muutaman kerran herätin miehenkin. Lopulta valvottuani kolmeen, rättiväsyneenä, yritin peittää korvat tyynyllä ja käperryin pieneksi makuupussin sisään. Koko yön toivoin ja odotin aamunkajoa. Silloin ajattelin, että en enää ikinä nuku metsässä teltassa. Aamuun mennessä olin nukkunut kaksi tuntia nähden kauheita unia. Vaikka mitään kamalaa ei tapahtunutkaan, jäi tuolta reissulta pelottavat muistot. Lähinnä siitä olosta, avuttomasta pienuudesta. Jos katoi ulos teltan ovesta, vain pimeys oli vastassa. Minä en nähnyt mitään, mutta kaikki muut olennot näkivät minut.

Tuon jälkeen olen kyllä nukkunut teltassa – mutta en metsässä. Siihen en ole kyennyt pitkiin aikoihin. Nyt innostuttuani todenteolla patikoinnista ja pidemmistä päiväretkistä luontopoluille, on metsässä yöpyminen alkanut taas houkutella. Mutta miten saisin selätettyä tuon metsänpelon, joka tuntuu vain voimistuneen vanhetessa?

Huomasin hiljattain metsänpelkoni laajentuneen myös metsäteille. Patikoimme sukulaiseni kanssa eräänä kauniina kesäyönä 17 kilometrin matkan metsäautotietä. Öiseen aikaan pelkäsin kaikkien petojen olevan liikkeellä ja pidin aikamoista meteliä koko matkan kävellessäni. Tuostakin patikoinnista selvittiin, mutta jatkuva pelko esti nauttimasta luonnosta.

Tällaisessa metsässä pelottaa vähiten. Kenties sitä unohtuu ihastelemaan uskomattoman luonnon ihmeellisyyksiä.

Metsässä on parhaimmillaan uskomattoman kaunista, rentouttavaa ja todella hyvä olla. Sillon kun ei pelota. Rakastan metsän tuoksuja, lintujen laulua ja pienten kasvien valokuvaamista. Koskaan en ole yksin silti syvälle metsään uskaltautunut. Jos päivällä lähimetsässäkin kulkeminen saa pelot pintaan, kuinka pystyisin nukkumaan edes luontopolun laavun läheisyydessä? Toki tuli toisi turvaa illalla, mutta ei tulta koko yötä voisi pitää, tietenkään. 

Metsät ovat erilaisia. Osa pelottaa enemmän, osa vähemmän. Vähemmän pelottavia ovat harvat mäntymetsät, joissa näkee kauas. Niissäkin kulkiessa katselen pitkälle, päätä jatkuvasti käännellen. Aikaa reagointiin tuntuu olevan enemmmän, jos kaukana sattuisi näkemään jotakin. Tiheässä kuusimetsässä pelottaa eniten. Olen myös kulkenut metsissä, joissa aistii lähes maagisen, ihastuttavan energian. Kuin maahiset ja kettiset siellä asustelisivat. Toisenlaisissa metsissä taas voi melkein nähdä suuret jäljet maassa. Sieltä haluaa pois hyvin nopeasti.

Tiheäkin metsä muuttuu hieman vähemmän pelottavaksi, kun edellä kulkee toinen patikoija, oli se sitten tuttu tai outo.

Haluan siis yrittää voittaa metsänpelkoni. Jos en sitä pysty kokonaan selättämään, ainakin saisin sen vähenemään, jotta voisin nauttia metsästä ja perheen kanssa retkeilemisestä täysillä. Olemme suunnitelleet mieheni kanssa vaellusta Syötteen kansallispuistoon. Siellä kuusimetsää riittää. Kotimme lähistöltä lähtee myös Tervareitti, jonka alkupätkän (16 km) ajattelin patikoida yksin ja nukkumista voisi yrittää riippumatossa. Keräilen rohkeutta ja toteutan suunnitelman kesäkuun aikana.

Kuinka metsänpelkoinen näistä ”koetuksista” selviää? Sen kuulette myöhemmin, toivottavasti positiivisten ja eheyttävien kokemusten kera!

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.