Mettäterapiaa ja tassuterapiaa Utsjoella ja Inarissa

On talvinen pakkaspäivä Utsjoella, ja sytyttelen tulia laavuun seuranani vapaaehtoistoimijat Jesse ja Nala. Jesse on jo kokenut vapaaehtoinen, mutta Jessen kämppäkaveri Nala on ensimmäistä kertaa mukana. Eväkset sijoitamme tällä kertaa katon rajaan, koska uusi vapaaehtoisemme on myös aina valmis ruuanmaistelija.

Alamme keittelemään nokipannukaffeja ja odottelemme asiakkaita saapuvaksi.

Kämppikset valmiina vapaaehtoistyöhön!

Jesse ja Nala työskentelevät kanssani SámiSoster ry:n Goaikkanas -hankkeessa Pohjois-Inarin ja Utsjoen alueella. Goaikkanas, suomeksi tippa, on kulttuuriset voimavarat huomioivaa ja luontoa hyödyntävää päihdetyötä saamelaisalueen asukkaille. Täällä toiminta on vielä nuorta, mutta Enontekiöllä hanke on toiminut jo vuodesta 2009.

Hankkeen tärkeimmät elementit ovat luonto, yhteisöllisyys ja toisen ihmisen arvostava kohtaaminen. Toimintamuotoja ovat muun muassa ohjaus ja neuvonta, meahcceterapiija eli mettäterapia sekä kohtaamispaikka, jossa nyt koirien kanssa olemme.

Luonto on monille meistä voimauttava ja rauhoittava ympäristö, paikka, jossa kiire katoaa ja huolet väistyvät hetkeksi. Saamelaiskulttuurissa luonnolla on erityisen tärkeä merkitys, oikeastaan ihmistä ja luontoa ei voi erotella toisistaan. Luonto on elämässä läsnä syntymästä kuolemaan, elämäntapa.

Päihteiden käyttö on ollut ja on edelleen saamelaiskulttuurissa vaiettu asia. Sen vuoksi alettiin kehittää sellaista päihdetyön muotoa, jossa apu ja tuki viedään asiakkaan luonnolliseen toimintaympäristöön, eli luontoon, ja näin madalletaan kynnystä tuen hakemiseen ja sen vastaanottamiseen. Kalastellessa tai tulistellessa ei katsota kelloa, ja asiakkaalla on mahdollisuus valita itse, milloin on oikea hetki puhua vaikeista asioista.

Toisaalta luonnossa on tilaa olla myös hiljaa. Joskus työntekijän ja asiakkaan kohtaaminen sanoitta voi olla se hetki, josta luottamus alkaa rakentua. Luonnossa työntekijän ja asiakkaan välinen valta-asetelma purkaantuu, nuotiolla istumme vieretysten, emme vastatusten työpöytä välissä, näemme ja kuulemme toinen toisemme.

Päihteettömään kohtaamispaikkaan ovat tervetulleita kaikki alueen asukkaat elämäntilanteesta riippumatta. Ihmiset tulevat kukin omia aikojaan ja Nala, tuo ihmisiä ja elämää rakastava otus, toivottaa jokaisen tervetulleeksi ilosta kiemurrellen. Jesse puolestaan urisee, örisee ja juttelee, ja kertoo siten iloitsevansa tulijan näkemisestä.

Minä ajattelen, että samoin kuin luonto, koira hyväksyy meidät sellaisena kuin olemme. Se hyväksyy kyselemättä ja kyseenalaistamatta. Luonto tahi koira ei tuomitse ihmistä hänen menneisyytensä tai elämäntilanteensa vuoksi. Koira tulee lähelle, laskee pään syliin ja tarjoaa ihmiselle läheisyyttä ja lämpöä, jota vaille moni elämässä jää. Se katsoo ihaillen ja näkee ihmisessä sen hyvän, mitä joku toinen ei ehkä näe, tai mitä me itse emme itsessämme aina näe.

Nalan nenä on siellä missä on makkara!

Tulistelun ja kahvistelun lomassa juttelemme erään kävijän hienosti käyntiin lähteneestä kuntoutumisesta, miten paljon päihteettömyys näkyy ja tuntuu olossa. Toinen kertoilee muistoja omasta, jo edesmenneestä koirastaan ja tulistelureissuistaan. Kolmannen kanssa suunnittelemme, että keväällä voisimme tehdä porukalla pilkkireissun tunturiin.

Koirat asettuvat rauhallisen silityksen myötä nojailemaan silittäjäänsä, välillä joku kysyy, saisiko koirille antaa pienet palat makkaraa. Laavussa on kodikas ja lämpöinen tunnelma, ja Nala pitää huolen ettei tunnelma mene liian rauhalliseksi. Välillä tuo kiemurteleva ilomoottori lähtee käyntiin haukahdusten saattelemana ja kiertää jokaisen luona vuorotellen, tarjoten väsymätöntä rakkauttaan ja elämänmyönteisyyttään. Jesse puolestaan iän tuomalla viisaudellaan huokuu rauhaa ja ymmärrystä, joka sen katseesta ja olemuksesta välittyy myös meihin ihmisiin.

Jesse tunturissa saamassa teoriaopetusta vapaaehtoistyön saloihin

Kohtaamispaikassa sammutellaan tulet, ja koirat lähtevät  kotiin seuraavaa kertaa odottelemaan. Mutta onpa meillä vielä kolmaskin koirakaveri Goaikkanas-hankkeessa! Nimittäin mettäretapian leirikoira Dielku, työparini Mikon koira.

Mettäterapia on suljettua pienryhmätoimintaa päihdekuntoutujille ja päihteiden riskikäyttäjille, saman porukan kanssa kokoonnumme aina vuoden aikana neljä kertaa. Leiristelemme kerralla 3–5 vuorokautta erämaakämpillä tai vaikkapa teltassa yöpyen. Leirit etenevät ennakolta tehtyä ohjelmarunkoa mukaillen, teemme yhdessä ruokaa, halonhakkuut, kannamme vedet järvestä, kalastamme, pelailemme, vietämme yhdessä aikaa. Yhteisen tekemisen lomassa ja lisäksi käymme asiakkaiden kanssa ryhmä- sekä yksilökeskusteluita päihteisiin ja elämään kokonaisvaltaisesti liittyen. Toisinaan mökissä, toisinaan vaikkapa kalastellessa tai nuotion äärellä.

Päätimme ottaa Dielkun mukaan leirille kerran kokeiluluontoisesti, mutta hyvin pian ymmärsimme, että koira itsessään on terapeuttinen. On hienoa nähdä kuinka koiran rapsutus tuo hymyn huulille ihmiselle, jonka elämässä vaikeudet ovat tutumpia kuin ilon hetket. Dielku on hyvin tunneälykäs ja herkkä koira, se tuntui ymmrtävän heti, että meille kaikille oli tärkeää saada osamme sen rapsuttelusta ja hyväksyvästä katseesta. Dielkusta tuli heti osa meidän porukkaamme ja virallinen leirikoira.

Dielku matkalla ensimmäistä kertaa leirille

Leirillä on aikaa nauttia viimoisista auringonsäteistä ennen kaamosta.

Koirat toki ovat toiminnoissa mukana ihmisten ehdoilla, ja paikalla vain kun se kaikille sopii. Minulle luonto ja eläimet ovat tärkeitä, asioita joita ilman elämä olisi hyvin toisenlaista. Siltikin oli yllätys miten hyvin ne täydentävät toisiaan työssäni. Olisi hienoa, jos eläimiä ja etenkin luontoa hyödynnettäisiin enemmän päihde- ja mielenterveystyössä. Luonto on maassamme valtava voimavara ja hyvinvoinnin lähde monellakin tapaa.