Metsäsuksille täytyy päästä

Nyt kun lunta oli sitten yht’äkkiä kotikonnuillakin aivan muhkeasti, piti ihmisen päästä hienoja talvimaastoja maistelemaan myös perinteisillä metsäsuksilla kulkien. Ihan vaan pikkuisen, iltapäivän viimeisten tuntien valossa. Kovin kokemusrikas tuosta retkestä siunaantui.

Retki 20.1.2021.

Retken asetelmat

Sen jälkeen kun superhieno talvi meidän etelän ihmistenkin päälle suorastaan putosi noin torstaina 14. tammikuuta, iski meikäläiseen tietenkin mahdoton hinku päästä siitä nautiskelemaan tuonne luontoon. Ensiretken pääsin tekemään parin kaverin kanssa sunnuntaina (ks. Lähierä-blogistani juttu Etelän talven ensiahmaisu), eikä into siitä ainakaan vähentynyt! Hienoa pakkaspuuteria kun vielä ripsotteli taivaalta lisää noin joka ainoa päivä.

Noista seuraten kaikkien päivien ulkoilutarpeet täyttyivät sitten ihan mainiosti omalla kotipihalla, lumitöissä (ks. Lumitöiden huuma). Mutta eräänä päivänä olivat aikataulut sellaiset, että ei kun menoksi!

Päivä oli pilvisen harmaa ja  pakkasta viitisen astetta. Vaikka ”vain” tutuilla lähiseuduilla tapahtuikin, tämä retki oli hyvin kokemusrikas ja hieno. Kerron siitä kronologisen retkitarinan sijasta tällä kertaa avaten erinäisiä retkellä eteen tulleita tapahtumia ja mieleen tulleita ajatuksia. Arvelen koko retkestäkin kuvan myös tällä tavoin syntyvän.

Lumi ja ympäristö

Myllykylänjoen peltoalueelle ja sen reunoille lähdin retkeilemään. Niin oman pihan lumitöissä, kuin lumikenkäretkelläkin oli jo muodostunut aika selvä kuva siitä, että lunta oli ainakin Kirkkonummen maastoissa nyt sellaiset puoli metriä. Ja sen päälle oli tosiaan edellisinä päivinä sadellut hienoa puuterilunta vielä 7–8 sentin verran.

Muhkean talvisen upeat olivat siis nämä peltomaisemat taas kerran! Ja minun vajaan kolmen metrin mittaiset metsäsukseni upposivat pelkästä pakkaslumesta muodostuneeseen hankeen aikalailla. Kärjet nousivat hienosti ja helposti lumelle, mutta miehen paino pudotti suksen keskiosan sitten aina noin 20 sentin syvyyteen. Hiihtely umpihankien läpi oli siis aika hidasta ja raskasta – mutta samalla kuitenkin teknisesti ihan helppoa ja mahdottoman hienoa! Se tunne on vaan semmoinen, jota ei oikeasti missään muualla saa. Kaikki maastot ovat edessäsi auki sinulle kuljettavaksi, jopa nekin, jotka sulan kelin aikoina kiertämään joutuu. Ei, en minä pysty sitä niin hyvin sanomaan kuin Aaro Hellaakoski aikanaan: Ken tietä käy, tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki!

Kellahdus

Vielä aika alkumatkalla, navigoidessani reittiäni Kvarnbyån ja Nybronpihan omakotitonttien välistä, pysähdyin hetkeksi katsomaan kartasta kiinteistörajoja, etten vaan vahingossa kenenkään yksityisalueelle menisi. Ja jotenkin siinä en tullut mitään erityisen tukevaa asentoa ottaneeksi, vaan kunhan johonkin pysähdyin. No toinen suksi siinä seisoessa vähän niksahti syvemmälle lumeen ja miehen tasapaino horjahti.

Kaikki meistä ovat varmaan joskus kokeneet tällaisia juttuja. Joskus jotain tapahtuessa, ajatukset tuntuvat kulkevan hurjasti tavallista nopsemmin. Tuossa horjahtaessani minä muistan selkeästi, miten ehdin sen sekunnin osasen aikana, jolloin tasapaino oli vielä kiikun kaakun tuumia, että ”Älä hyvä mies nyt päästä tätä tapahtumaan! Seuraukset ovat niin surkeat!” Mutta sittenpä olin jo kaatumassa sinne nietoksiin.

Vuosikausia lumilla kulkeneena, niin lumikengillä kuin pitkillä suksilla ja ahkio perässä, minulla on tietenkin paljon kokemuksia mukkelis makkelis -menoista – ehkä jopa turhankin paljon. Samat haasteet siinä aina sitten eteen tulevat. Eri tasoisina niin, että äärimmäiset vaikeusasteet toteutuvat yhdistelmällä pitkät metsäsukset plus ahkio.

Niissä ääritasoissa ei nyt sentään oltu. Jos joku haluaisi sellaisesta vähän makua saada, niin tästä artikkelista voi yhden kuvauksen lukea. Kappaleesta ”Alisen Lortikan ykköshaaste”, noin artikkelin puolivälin jälkeen.

Näitä tilanteita koskaan kokemattomia pyydän kuitenkin koettamaan asettautumaan seuraavanlaiseen tilanteeseen:

• Kehosi on hangessa, tällä kertaa noin 30 sentin syvyydessä.
• Kätesi ovat kiinni sauvojen lenkeissä ja sauvat sojottavat ties minne siellä lumen sisässä. Hulluimmillaan ainakin toinen sauvoista on jumissa allasi.
• Jalkasi ovat kiinni noin kolmemetrisissä suksissa, jotka ovat ladulla tai muualla, reippaasti kehoasi ylemmällä tasolla.
• Noin pitkiä suksia ei tahdo saada tuollaisessa asennossa edes liikkumaan mihinkään, koska niidenkin päät ovat jossain lumen sisällä.

Ähellys ja nolous

Saatuani kädet ja sauvat vapautettua toimintaan, koetin ensin nopeaa ratkaisua. Jospa saisin vääntäydyttyä tästä pystyyn kahteen, tukevaan asentoon työnnettyyn sauvaani nojautuen. Noh, sainhan siinä sitten viisi tai enemmän minuuttia noinkin kulutettua. Eiväthän ihmisen tai ainakaan minun voimani millään riittäneet koko ruhon pystyyn työntämiseen semmoisesta hankalasta sivuasennosta.

Sitten ei auttanut kuin nöyrtyä tilanteen edessä ja ryhtyä purkamaan sitä pikku hiljaa. Aloittaen siitä, mihin pystyi ensin vaikuttamaan, eli avaamaan siteet ja saamaan sukset pois jaloista. Keho vaan kippuraan, niin hoituihan tuo, vaikkei näppärästi. Siitä jo pääsikin sitten polvilleen ja loppu oli normaalia touhua.

Paitsi vielä se, että vain muutaman metrin yhden talon piha-aidan ulkopuolella olin sukellukseni tehnyt. Siellä isäntä pörryytteli koko ajan menemään lumilinkonsa kanssa ja minä koetin nolouttani olla hänelle näkymätön. Vaikka mielessäni kyllä kävi sekin ajatus, että saatan tässä vielä saada kunnon lumiryöpytkin päälleni. Niin ei sentään tapahtunut, mutta sekä isännän, että hänen poikansa kummastelevien katseiden kohteeksi kyllä jouduin. Sitä saa itse kukin arvailla, kuinka kokeneen eräoppaan ylpeys ja itsetunto tuossa kehittyivät.

Laduista ja umpihangista

Mikään ei siis sen hienompaa ole, kuin umpihankien hiihtely aivan omia reittejään, missä ikinä haluaa olla ja minne ikinä mennä. Mutta kumma juttu, että sitten kun eteen sattuu tulemaan jonkun toisen hiihtelijän jälki tai peräti sopivaan suuntaan menevä latu, niin kyllähän harvempi umpihankihiihtäjä ne tilaisuudet käyttämättä jättää. En minä ainakaan. Useampia jaksoja etenin tälläkin retkellä erilaisia peltojen reunoja kulkevia latuja tai ladun tapaisia pitkin.

Siitä yksinkertaisesta syystä vain tietenkin, että se on monin verroin helpompaa – sekä myös paljon vauhdikkaampaa menemistä. Ja saa aikaan virkistävää vaihtelua niin lihaksille kuin aivoillekin.

Kahvitauko kaiken kruunaa

Eväät olivat tietenkin repussa mukana – ovat ihan joka ikisellä retkellä. Ja kun useampien kilometrien taipaleet alkoivat jo jotenkin kehossa tuntua, silmät ryhtyivät katselemaan mukavia taukopaikkoja kuin itsestään. Sittenhän semmoinen tietenkin aina näpsäkästi Suomen luonnosta myös löytyy. Tällä kertaa pellonreunaan kaatuneen pienen raitapuun päältä.

Lumet pois rungon päältä, montun tallaus rungon edustalle ja mies sekä reppu hetipaikalla sisään Fjell Dukeen. Koska vähän jo hyytynyt kauramoottori ei paljoa lämpöä enää kehittänyt. Siellä sisällä oli sitten saman tien aivan ihanan lämmin, ilman tietoakaan aukiolla puhaltelevasta kylmästä tuulesta! Ja olo senkun vaan parani sen jälkeen, kun oli otsalampun valossa saanut eteensä ison mukillisen höyryävän kuumaa kahvia ja vaimon tekemää puolukkapiirakkaa.

Yksi surkea puoli näihin tällaisiin taukoihinkin kuitenkin liittyy. Niiden lopettaminen. Sieltä pussista taas ulos talvi-iltaan kömpiessä keli tuntuu hyytävältä. Mutta kyllä sekin siitä aina iloksi taas muuttuu, kun pistää hetipaikalla reilusti kierroksia koneeseen. Mikä puolestaan on helppoa mukavan tauon ja energialatauksen jälkeen.

Etenemistaktiikka

Tässä nyt siis vain jokunen sananen siitä, miten reitin valintaa täytyy tehdä silloin, kun liikkuu suomalaisessa talviluonnossa pitkien metsäsuksien kanssa. Kaikki tämmöiset oikein korostuvat eteläisen Suomen mahdottoman vaihtelevissa ja pienipiirteisissä maastoissa.

Koko ajan pitää katsella ja suunnitella menemistään vähintään kahdella, minun mielestäni kolmella eri etäisyysskaalalla. Pitkällä, että mihin sitä näköpiirissä olevalla alueella oikein haluaa mennä. Sitten katsellen sekä keskipitkällä, että ihan lyhyellä jänteellä paikkoja, mistä pääsee mahdollisimman helposti menemään.

Välteltäviä paikkoja on aika paljon, esimerkkeinä vaikkapa pusikot ja tiheät metsäalueet, jyrkät mäet, jyrkänteistä puhumattakaan. Suuret ja syvät ojat tietenkin, jos kohta ei niistä yli tahdo muillakaan välineillä päästä.

Hankalammilla maastoalueilla kun etenee, niin sitä helposti ajattelee, että kyllähän tuosta pääsee nyt ainakin poikittain tallaamalla. Ja tokihan sitä jostain pääseekin. Mutta jos siinä rinteessä tai ojan reunalla on mitä tahansa kasvustoa, niin auta armias miten tuskastuttavaan projektiin sitä päätyy. Tulihan tämäkin sinänsä vanha oppi taas verestettyä muistiin tällä retkellä.

Loppurutistus

Kotikalliolta retkelle lähdin ja sinne olin suunnitellut kipuavani takaisin pohjoisen puolelta. Aika tummassa hämärässä kun hiljaa hiihdin sähkölinjan aukkoa pitkin ja katsastelin tuttuja ylös johtavia reittejä, tuli selväksi, ettei ole pienintäkään mahdollisuutta edes yrittää mokomaa pitkät sukset jalassa. Niin tiheässä on puita ja pensaita joka paikassa.

Niinpä vaan sukset paketiksi siteiden remmeillä ja kävellen ylöspäin jyrkkää rinnettä, missä sulan kelin aikoina pieni polkukin kulkee. Nyt siinä kulki peurojen valtatie, ja ylös päästyäni minä otin oikein hikisen pipon pois päästäni ja kiitin noita nyky-Suomen runsaslukuisimpia hirvieläimiä, joiden sukukuntaan minulla on jo pitkä ja monitahoinen rinnakkaiselon suhde. Heidän tekemäänsä polkua pitkin minun oli nimittäin vallan helppo ylös kävellä. Paikoin vyötäröön ulottuvassa pakkaslumessa sama olisi vaatinut moninkertaisesti aikaa ja hikeä, kenties vallan kirosanojakin.

Sauvat hyvät, sormikkaat huonot

Pitkät (150 cm) sauvat isojen sompien kanssa olivat taas varsinainen siunaus tuolla paksujen lumien keskellä.

Jo edellisellä lumikenkäretkellä olin saanut sormeni hyytymään hyvien ja paksujen hiihto- tai laskettelusormikkaiden sisässä. Nimenomaan retken loppupuolella, kun sormikkaat ovat jo hiestä kostuneet. Sitten tauolta lähtiessä jääkylmin sormin erinäisten pikku askarteluiden jälkeen, eivät ne meinaa millään siellä kosteissa sormikkaissa lämmetä.

Nyt ei ollut pakkasta viittä astetta enempää ja silti koin taas saman. Onneksi oli repussa mukana lämpimät, kuivat villalapaset. Olenhan tämänkin jo ikiajat sitten Lapin talvivaelluksilla oppinut, että se hyvä käsivaatetus = paksut rukkaset + niiden sisällä villasormikkaat. Kyllä sitä samaa konseptia kannattaa näköjään myös täällä etelän mailla käyttää.

Monenlaisia jaksoja

Perinteisen reittikuvan sijasta laitan tällä kertaa alle tuon retkeni korkeus- ja nopeusprofiilit, joihin merkkaan erinäisiä jaksoja kommenttien kera.

-Kari