Luonnon pieniä ihmeitä Kittilän Törmäsvaaralla
Ihan tavallisellakin vaarankönkäreellä saattaa vaikka mitä ihania luonnon ihmeitä olla tarkasteltavana.
Kittilässä sijaitseva Törmäsvaara ei kaukaa katsottuna näytä juuri miltään. Se kohoaa hiukan maastosta niin kuin kaikki muutkin pienet vaarat. Syyskuussa päätimme ystävän kanssa kuitenkin käydä vilkaisemassa mitä Törmäsvaaralla on tarjota. Löysimme paljon kaikkea pientä ja ihmeellistä.
Taivas oli puolipilvessä ja aurinko pääsi ajoittain vain vaivoin paistamaan. Lähestyimme vaaran huippua aluksi töyssyisen metsäautotien kautta, jalan tietenkin.
Ensimmäiseksi oli vastassa mahdottoman kaunis maaruska. Sen pääosassa olivat mustikanvarvut, jotka punaisten lehtien lisäksi kannattelivat suurimpia mustikoita mitä olen koskaan elämässäni nähnyt. Kun kyykkii mutustelemassa mustikoita suurella hartaudella, tulee samalla tutkailtua metsän pohjaa ja sen kauniita kasveja.
Naksutus paljasti, että porojakin oli lähettyvillä. Näimme niitä metsän siimeksessä, mutta ne siirtyivät meistä kauemmaksi kaikessa rauhassa.
Metsäautotie jatkui tovin matkaa ja päättyi lopulta käännöspaikkaan. Suuntasimme siitä kohdin metsään kohti vaaran huippua.
Vain muutaman askeleen jälkeen löysimme metsästä väylän, joka on varmasti ollut joskus tie. Nyt jo varvikosta täyttynyt reitti oli mukava, puuton käveltävä ja se vei meidät huipulle. Väylän varrella kuvasimme muun muassa tyhjään tuohitorveen asettuneita puolukanvarpuja.
Maasta törröttäviä ehjiä tuohitorvia oli paljon. Minne kummaan niistä on puuaines kadonnut ja miksi? Ne muodostavat metsän pikkukasveille hauskoja terasseja.
Huippu itsessään ei ollut mullistava kokemus. Vaara oli nimittäin niin yltä päältä metsän peitossa, että puut estivät näköalat oikeastaan joka suuntaan. Metsän raoista näyttivät pilkottavan Levi, Pallas ja monta muuta suurta ja komeaa tunturialuetta. Katse ei niistä kuitenkaan saanut kunnon otetta, eikä kameralla kannattanut edes yrittää.
Ystävääni kiinnosti erityisesti kartassa näkyvä märkä läntti aivan huipun vieressä, joten lähdimme suuntaamaan sitä kohden. Matkalla tapasimme katkenneen kelon, jossa kolme koloa päällekkäin muodostivat kuin kerrostalon. Jokaisessa kolossa oli kaunis ja erikoinen sisusta.
Tapasimme matkalla myös monia käkkäräisiä, käppyräisiä, kipristyneitä ja erikoisesti haaroittuneita puita. Oli käyrää, mutkaa ja pahkaa. Männyissä oli kelottuneita oksia, jotka näyttivät siltä, etteivät ne olleet ikinä kyseiseen puuhun kuuluneetkaan.
Ihastelimme puita ja mietimme, mitä kaikkea ne ovat elämänsä varrella nähneet ja kokeneet, kun ovat niin erikoisiksi kasvaneet. Ja kuitenkin viereinen puu voi olla symmetrinen kuin joulukuusi!
Tovin jälkeen löytyi suo.
Suo kutsui meidät kahville, ja kaatunut mänty tarjosi istumapaikan. Kaivoimme repusta termarin, keksit ja kuksat, sekä vanhan taskumatin, jossa oli maitoa. Olimme lähellä kotia, joten maito oli pärjännyt taskumatissa hienosti vaaran huipulle saakka.
Muutama polttiainen jaksoi vielä kiusata meitä, muuten saimme olla rauhassa. Suon takana olevan metsän taustalla pilkotti valkoinen taivas. Siitä muistimme, että olimme ylhäällä.
Katselimme karttaa ja päätimme paluumatkalla tähdätä vaaran toisella reunalla olevalle louhikolle.
Pienten ihmeiden tutkimusmatka jatkui. Samoin mustikansyönti. Vaaran autotienpuoleisella syrjällä maisemat olivat edes aavistuksen avarammat.
Maaruskan iloittelu jatkui. Varvikon joukosta kohosi kantoja, tuohitorvia ja muurahaiskekoja. Tuon tuosta maassa erottui muutamia metriä pitkiä, kasvien valtaamia pötkylöitä. Ne olivat joskus olleet puunrunkoja, mutta maa oli ottanut ne takaisin itselleen.
Louhikko oli pienehkö ja melko vaatimaton, mutta se toi mukavaa vaihtelua retken metsäisiin maisemiin. Kivien kokoerot olivat aika isoja, mutta mitään ihan valtavia lohkareita ei täällä ollut.
Sen sijaan löysimme erään kiven pinnasta ilmiselvän jäkäläkilpikonnan. Ja vieläpä aika iloisen!
Tutkimme louhikkoa kulkiessamme sen ylitse. Kun kivet loppuivat, laskeuduimme rinteen alas ja palasimme autotielle, jonka varrelta olimme lähteneet kävelemään ja jossa automme siis odotti.
Sitten alkoikin jo sataa. Istuimme autoon hyvillä mielin, sillä Törmäsvaara oli tarjonnut meille paljon kaikkea mukavaa ihmettelemisen aihetta koko kierroksemme ajan. Tällaisista pienistä ihmeistä nauttiminen herättää aikuisessakin lapsuuden tunteita. Suosittelen!
Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7548141, E 407783.
Mielenkiintoinen tarinapaikka on tuo tien toisella puolella oleva ”Taalonurkuma”. Siellä on tarinan mukaan asunut 7 jättiläistä, taaloa (tai staaloa) jotka paikalle asettunut porolappalainen – Väkevä-Tuomas tappoi. Jossain siellä korvessa, Törmäsvaaran ja Kuortanojärven välimaastossa, paikassa johon Väkevä-Tuomas hautasi tappamansa jättiläiset, pitäisi olla pitkiä painanteita, joita kutsutaan taalon haudoiksi.
”Seitsemän suurta metsän jättiläistä majaili Taalonorkumassa, synkässä korpisessa kurumaassa…”
Tarina löytyy kokonaisuudessaan Samuli Paulaharjun kirjasta Lapin muisteluksia.
Moi Tuomo! Itsekin tuon kirjan olen lukenut ja juuri sen inspiroimana Taalonurkumallakin on jo tullut käytyä pienellä tutkimusretkellä 🙂 Myös hautapaikka on mulla tiedossa ja tunnustan että se on työn alla 😉
Hienoa jos siitä on tulossa juttua, odotan innolla! Oletko käynyt siellä haudoilla, ovatkohan suppia?
Kartta yrittää väittää että olisivat pyyntikuoppia 😉 En ole vielä käynyt, tutkailen mitä kautta niitä kannattaisi lähestyä.
Mahtavia kuvia. Kiva katsella tuollaista kaunista Lapin maisemaa harmaan työpäivän lomassa.