Luonnon omalla konserttilavalla Viitasaaren Heinä-Suvannolla

Viitasaaren reissun toisena retkikohteena oli jo esitellyn Koljatin lisäksi Heinä-Suvannon kosteikko, joka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Viitasaarelta, lähellä Keski-Suomen ja Pohjois-Savon rajaa. Tieltä E75 käännytään tielle 77, joka vie muun muassa Keiteleelle ja Siilinjärvelle. Kuopiosta päin tulijat voivat ajaa tietä E63 Siilinjärvelle ja kääntyä sieltä tielle 77. Tällöin matkaa kertyy noin 110 kilometriä.

Heinä-Suvannon alueellisesti, kansallisesti ja jopa kansainvälisestikin merkittävälle lintukosteikolle ohjaa mustavalkoinen viitta, ja metsäautotietä pitkin voi ajaa niinkin pitkälle kunnes tulee vastaan Hartsiniemen taukopaikka. Metsäautotien varrella on lukuisia levikkeitä, ja reipas retkeilijä voi jättää autonsa kauemmaksikin. Vaikka useimmissa netissä olevissa tiedoissa sanotaan, että Heinä-Suvannolla olisi tulipaikka ja pitkospuut, sekä ”uusi” ja ”vanha” lintutorni, tämä pitää vain osittain paikkansa.

Nimittäin tulipaikka on valitettavasti punakeltaisin nauhoin eristetty käytöltä, koska sen paksut kannatinhirret ovat napsahtaneet keskeltä poikki lahoamisen vuoksi. Sen takia tulipaikan käyttö oli meilläkin poissa laskuista.

Poikkihan se on.

Samaten kävi ilmi, että lintutorneille vievät pitkospuut oli suurimmalta osalta pistetty muutaman kymmenen sentin pätkiin ja nostettu kasoihin. Tästä huolimatta – ja kun tänne asti ajettiin – päätimme Tapsan kanssa lähteä jampsimaan kohti ensimmäistä lintutornia.

Tänne päin, olkaa hyvät.

Vaikka pitkokset olivatkin pinossa, maasto oli silti kulkukelpoista kumisaappaat jalassa, ja osin olisimme voineet pärjätä vähän huonomminkin vettä pitävillä kengillä. Mutta pian alkoikin vaativampi osuus, jossa askeleet piti asetella huolellisesti. Rämeinen ja luhtainen metsäalue todella kaipaisi hyvät pitkokset seurakseen, vaikka kulkemista niiden puute ei estäkään.

Puu elämänsä ehtoossa.

Niin sanotun Pekanpuun kohdalta eroaa luontopolku kahteen suuntaan kohti kosteikon lintutorneja. Tornien välinen etäisyys on reilu pari kilometriä, ja väliin mahtuu yksi lintulavakin. Heinä-Suvannon luontopolun varrelle on pystytetty lukematon määrä erilaisia luontotauluja, jotka taitavatkin olla ainoita suhteellisen hyvässä kunnossa olevia rakenteita kosteikon varrella. Luontotauluista löytyy tietoa alueen kasveista, eläimistä ja luontotyypeistä, ja niihin kannattaa tutustua.

Heinä-Suvanto on lähdetietojen mukaan suotyypiltään nevaa, jossa on havattavissa luhtaisuutta eli veden tulvavaikutuksesta johtuvaa vetisyyttä, mikä vaikuttaa olennaisesti alueen kasvillisuuteen ja mm. puuntuottokykyyn. Veden ollessa korkealla se nousee näin keväisin jopa pitkospuiden yli. Heinä-Suvanto on luonnonsuojelualueena rauhoitettu ja kuuluu myös lintuvesien suojeluohjelman piiriin.

Kovin ovat kituliaita koivut.

Heinä-Suvannolla on siis kaksi lintutornia, joista toinen on rakennettu vuonna 1996 silloisen Keski-Suomen ympäristökeskuksen, Metsähallituksen ja Viitasaaren kaupungin yhteistyönä. Siis vuotta myöhemmin, kun itse kosteikko sai rauhoituspäätöksen. Toinen on uudempi, mutta molempien kunto alkaa olla sitä luokkaa, että tietojen mukaan molemmat purettaneen ja vain toinen rakennettaneen uudestaan tai sitten kunnostetaan. Heinä-Suvanto on ollut myös yksi Keski-Suomen ympäristökeskuksen Kosteikko Life -projektin kohteista, ja sitä on kunnostettu vuosina 2003—2005 EU:n tuella.

Heinä-Suvannon ”uusi” torni.

Lintutorneihin kannattaa kiivetä varovasti, ja koska itse en hirveästi välitä kovin korkeista paikoista (vaikka lentäminen ei kumma kyllä pelota), kiipesin itse sitäkin varovammin. Mutta kiipeämättä ei pääse näkemään kosteikkoa oikeastaan ollenkaan, koska rantakasvillisuus on melkoisen tiheää ja rämeikköistä. Tornissa olikin jo kiikaroimassa eräs lintuharrastaja, joka ystävällisesti kertoili meille, minkälaisia lintuja alueella on.

Siellähän ne tipuset tietenkin kauimmaisen tornin luona ovat…

Keski-Suomen lintutieteellisen yhdistyksen sivujen mukaan Heinä-Suvannolla on monenlaisia lintuja (ja tavattu pesimässä jopa 100 eri lintulajia), joista osa varsin harvinaisia, kuten amerikanhaapana, punajalkahaukka ja mustapyrstökuiri. Omiin varsin harjaantumattomiin silmiini osuivat lähinnä vain joutsenet, kurjet sekä muutama telkkä, ja korviin kantautui toiselta tornilta hanhien kaakatusta. Harmillisesti suurin osa linnuista olikin juuri kauimmaisen tornin puolella, joten sinne päätimme lähteä vähitellen siirtymään.

Kumisaappaat ovat todellakin tarpeen, mutta varo, pitkokset ovat lipeviä!

Parikin kilometriä huonokuntoisessa maastossa tuntuu huomattavasti pitemmältä matkalta, ja sitten kun vielä sekaan heitetään pitkin poikin polkua kaatuneita puita, joiden yli, ali tai ympäri pitäisi päästä, voi kärsimättömämpää alkaa tympäistä. Mutta ainakaan minua ei haitannut yhtään, koska maasto oli muuten tasaista. Lopulta toisen tornin luo vievät pitkokset tulivat näkyviin. Vettä oli todella runsaasti. Onneksi sentään kaide löytyi, muuten olisin saattanut miettiä, lähdenkö tornille asti laisinkaan.

Jännän oloista, ikään kuin pitkokset kulkisivat veden päällä.

Mutta hyvä, että tuli lähdettyä, sillä nyt vasta maisemat aukesivat. Lintuja oli ja niitä piisasi, ja kaklatus oli melkoinen. En epäillyt hetkeäkään, että olimme tulleet todellakin arvokkaalle lintujen pesimäalueelle.

400 hehtaarin suojelualueella riittää tilaa linnuille.

Joutsenet istuskelivat kaikessa rauhassa ohuen jääkerroksen päällä, ja kurjet tepastelivat etsien sulista kohdista pinnan alta syötävää. Aina välillä syntyi sanaharkkaa naapureiden kanssa, ja paikalle saapui tasaisin väliajoin lisää porukkaa, mutta tilaa oli varmasti riittävästi kaikille. Ja lisääkin olisi mahtunut.

Täältä tullaan!

Lintujen kuvaamiseen tarvitaan todellakin melkoisen tehokas objektiivi, ja vaikka isoja lintuja nuo joutsenet ja kurjet ovatkin, harmittavan pieniksi ne 300-millisellä putkella jäävät. Niin ikään tehokkaat kiikarit tai kaukoputki ovat paikallaan.

Katsahdin GPS:stä, mihin päin meidän olisi viisainta lähteä pois tornilta. Tulimme siihen tulokseen, että kartan mukaan lähempänä olisi polku, joka veisi metsäautotielle, jolloin meidän ei tarvitsisi rämpiä samoja jälkiä takaisin. No, olihan siellä polku – tavallaan – mutta veden peitossa sekin ja ilman pitkoksia. Asetin GPS:ään suoran linjan metsäautotien päähän, mutta se tarkoitti, että meidän oli kömmittävä yli puolen tusinan metsäojan ja hakkuuaukean. Lopulta matkaa autolle tuli käveltäväksi teitä myöten neljättä kilometriä.

Emme olisi voineet saada parempaa säätä luontoreissullemme, ja vaikka taivaalla olikin useaan otteeseen todella tummiakin pilviä – ja jossakin vaiheessa ihan selviä alasinpilviä – saimme nauttia auringonpaisteesta ja lämpimästä sekä kosteikolla että toisella retkikohteellamme Koljatilla. Ainoastaan siirtymätaipaleilla tuli vesi-, räntä- ja lumikuuroja, mutta se ei meitä autossa istuessamme haitannut.

Kelit suosii…

Vaikka siis luontopolku ja tornit sekä yksittäinen tarkkailulava polun puolessa välissä ovat parhaat päivänsä nähneet jo aikaa sitten, olin omasta puolestani erittäin tyytyväinen päivän antiin. Liian vaikeaa kulkeminen ei ollut, mutta huonossa säässä tilanne olisi voinut olla toinen. Luultavamminkin torneille tulee ryysistä, kun niin sanottu Tornien taisto 9.5. pärähtää taas käyntiin.

Mitään tarkempaa kunnostussuunnitelmaa ei ole ELY-keskuksen eikä Viitasaaren kaupungin antamien tietojen mukaan vielä olemassa, mutta polkua todennäköisesti lyhennetään ja sen linjausta muutetaan. Myöhemmin alueella olisi myös vain yksi lintutorni.

Kannattaa siis varautua askeettiseen meininkiin, ja suunnitella retkensä Heinä-Suvannolle niin, että lämpimät eväät voi laittaa (jos ei siis laske lämpimäksi sitä, että makkarapaketti hautuu repussa) jossakin muualla ainakin toistaiseksi, ja että pikkukengissä paikalle tulo on parempi unohtaa. Muuten lintujärvellä käynti on hyvällä säällä elämyksellinen kokemus, ja tätäkin paikkaa voisin hyvin suositella.

KARTTA

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit
N 7003463  E 456595

Teksti ja kuvat (C) Mikko Lemmetti 2015. Kuvissa näkyy myös Tapani Juutinen.