Siuntion linnavuorilla – Harvsin Borgberget ja Limpanin komea lippaluola

Pienestä flunssasta huolimatta päätin lähteä matkaan. Aikaisen kevään kutsussa oli jotain, jota ei voinut vastustaa.

Alkuperäinen ajatukseni oli pyöräillä Kyrkmossenin lähelle ja kävellä sieltä sitten laaksoja ja jyrkänteen reunoja koluten sitten itse Borgnbergenille. Jostain syystä alkuperäisillä sijoilla mieli käsi jatkamaan ja lopulta jalkauduin Limpan-nimisen, pienen, mutta joka puolelta jyrkänteen reunustaman rinteen likeltä. Jokin siinä pyysi tulemaan luokseen.

Astelin peltoaukean poikki. Pinnalta sulaneessa ruohomaassa oli runsaasti jälkiä metsäkauriiden toimista. Pajunkissat heräilivät ojan penkereellä ja tuuli riisui osmankäämien pamppuja haihtuvatupsu kerrallaan.

Muutama kymmenen metriä ennen Limpania kohosi kuin vallina tumma kuusikko. Kohotin katseeni hetkeksi kohti sen latvuksia, kunnes astuin rajan yli.

Kuusten katveessa kohosi edessäni komea jyrkänne. Heti kohta yläpuolellani oli pieni jääputous. Kuvasin sen ja jatkoin matkaani vastapäivään, jonne ei pitkälti tarvinnut kulkea, kun kallion tyvi oli revitty. Onttona sen alapuolella ammotti valtava lippaluola. Mikä paikka!

Sitä se tunne, joka kehotti jatkamaan, sitä se kertoi. Hieno paikka, kertakaikkisesti. Istuin kiireimmäksi aikaa maistelemaan sen tunnelmaa. Siellä oli varmasti pelätty, mutta se oli myös antanut turvaa. Näkösuojan ja katon pään päälle, suojan sateelta. Käytöstä oli merkkinä hiiltyneitä jäännöksiä muutamassa kohtaa.

Mittailin luolan. Syvyydeksi sain parhaassa kohtaa 4,5 metriä, muualla kolmen ja neljän välimaastoon. Korkeutta lipalla oli puolestatoista metristä neljään metriin. Ja leveyttä, sitä oli peräti 35 metriä. Kauniin loivan kaaren muodossa se myötäili emokallionsa uumaa.

Siellä täällä maassa oli pakkasen katosta irtirapauttamia kiven kappaleita. Yhdessä kohtaa maasta kohosi komea tippuvan veden muodostama jääpuikko.

Vähän matkan päässä pääluolasta, yksinäisen kuusen takana näkyi suuaukko. Luolamaisempi kuin tämä lippa, vaikka peräseinän saattoi jo kaukaa erottaakin.

Kumarruin ja kävin peremmälle tähän löytämääni kivipirttiin. Neljä-viisi metriä se oli leveä, kaksi syvä ja metrin, puolitoista korkea. Jokin teki siitä hyvin kotoisan tunnelmaltaan. Ja oven posken kuusi teki tunnelmasta somasti suojaisan.

Matkani jatkui jyrkännettä myötäillen. Jossain kohtaa kaivoin kameran esiin ja otin kuvan. Silloin se vain tuntui siltä. Vasta kotosalla huomasin, että kivessä olivat kasvot, jotka katsoivat vaiti, mutta vihaisena kohti etelää.

Kasvojen jälkeen kallio muuttui hieman loivemmaksi, kiivettäväksi. Ja minähän kipusin tähystämään. Edessäni, parin sadan metrin päässä kohosi itse Borgberget. Ylväs sen muoto oli. Rinteet olivat hakkuiden riisumat, joten muodot erotti selvästi. Loivemman osan jälkeen tuli kallio pintaan. Muutamassa kohtaa se oli rikki. Minun ja vuoren välissä oli nuorta taimikkoa. Annoin katseeni kiertää ja etsiä jotain polkua muistuttavaa. Lyhimmän reitin ryteminen ei flunssan takia tällä kertaa houkutellut, jos kerran helpompi vaihtoehto oli tarjolla. Rinteeltä en sellaista huomannut, mutta ylittäessäni laaksoa löysin hirvien uran, jota sitten astelin ylös rinteeseen.

Linnavuorella olin erottanut pienen kiinnostavan jyrkänteen tarkasteltuani sitä loitompaa. Lähempää se ei kuitenkaan näyttänyt yhtään niin kiinnostavalta. Ajattelin kuitenkin kurkistaa, koska niin monesti kiinnostava paikka on verhoutunut hyvinkin vaatomattomaan kaapuun. Kipuaminen kannatti.

Kalliossa oli ruhje, pieni rako, jonka perällä saattoi erottaa kahdetkin kiviset kasvot. Ja kun niiden ohi kulki, haarautui rako perällä 90-asteen kulmassa kahteen suuntaan.

Noissakin avokattoisissa raoissa oli joskus ollut hyvä piilotella. Sieltä käsi oli hyvä tähystää Limpanin suuntaan.

Seuraavaksi lähdin kiertämään vuorta taas vastapäivään. Rinne jatkui melko tasaisena ja yllätyksettömänä, kunnes lounaskulmalla kohosi jyrkemmäksi silokallioksi. Lähellä oli pieni luolamainen kivenkolo.

Itse kalliossa oli kauniisti kaartuva hiidenkirnun aihio. Sen tyvellä lumessa oli painuma, jota mietin pitkään. Oliko jälki vai jotain muuta. Vähemmän sulanutta olisi ollut helpompi arvuutella, vaan tässä saattoi pohtiminen itsessään olla se lopputulosta tärkeämpi asia.

Seuraavaksi suuntasin vuoren itäpuolelle, laaksojen ja niitä reunustavien jyrkänteiden kautta kulkemaan. Vaan mitään yllättävää ne eivät tarjonneet. Eivät, kunnes kipusin kohti vuoren lakea. Maasto vaihtui kivikkoiseksi ja karuksi. Siellä valtaa pitivät männyt.

Kivutessani näin jonkinmoisen pukin. Pitkä riuku oli lyöty naulalla karahkaan. Mikä lie viritelmän virka? Naula paljasti vanhaksi. Likellä oli toinen, ensimmäistä muistuttava.

Ylempänä pienessä kallion painumassa, suuren kiven tykönä oli ladottuna kivistä pieni muuri. Mikä lie oli näiden rakennelmien virka?

Pohdinnat pohdittuani olin jatkamassa matkaa, kun yksi petäjä kertoi joitain muuta kuin toiset. Sen latvus olikin komea, lyyra. Linnavuoren kuningas, tai hänen valtikkansa. Se oli hyvä jättää viimeiseksi muistikuvaksi mäestä ja palata sinne, mistä oli tullutkin.

Kun palaaminen tuli puheeksi, niin noihin maisemiin on myös palattava. Mieltä jäi kutkuttamaan vielä likellä Harvsin tilaa oleva, ilmeisesi Kuckubergetinä tunnettu nyppylä, jonka muodossa, kauttaaltaan jyrkässä, oli paljon samaa kuin kuin Limpanissa. Josko se kätki omat unohduksen salaamat luolat. Aika näyttäköön.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6677789 E 348856