Limaisia kohtaamisia

Kantarellikausi alkaa olla parhaassa terässään. Keltaisia aarteita nousee vähän joka puolelle ja laatu on priimaa. Perunapenkistä, ryytimaasta ja kalavesiltä saa vielä sellaiset kaverit, että nälkä tulee laihemmallekin kaverille. Viime päivinä on sen verran ilimoja pijellyt, että piti sateen tauotessa piti tuulispäänä suunnata tarkastamaan muutama kantarellipaikka, joille ei vielä tällä kaudella ollut ehtinyt.

Eikös vastaan ryöminyt heti kohta valkoinen, tunnistamattomaksi jäänyt plasmodio huimalla parin millimetrin tuntivauhdilla. Hetken päästä tätä seurasi pari keltaista tapausta, Paranvoiksi vanhan kansan kutsumaa. Puhun nyt siis limasienistä, noista veikeistä otuksista, jotka ovat tarkemmassa syynissä osoittautuvat hyvinkin mielenkiintoisiksi.

Limasienet eivät ole kasveja, eivät eläimiä, eivätkä myöskään sieniä. Kokoa sillä voi olla useita neliödesimetrejä laaja, mutta sen sisällä ei ole soluseinää tai edes solukelmua. Solulimamassalla ei ole liioin aisteja, hermostoa, lihaksia tai suuta. Kuitenkin se osaa ryömiä itselleen sopiviin kosteusoloihin ja hakea ravinnokseen bakteereita, sienten itiöitä ja muita elollisia hippusia.

Limasieni pystyy liikkumaan lahopuun huokosissa välillä erillisiksi yksilöiksi jakaantuen ja näiden taas kohdatessa yhdeksi yksilöksi yhtyen. Ja jännää on myös se, että kaikki limasienilajit eivät ole paikallisia, vaan kaikki lajit esiintyvät ympäri maapalloa vastaavissa ympäristöissä.

Entä miltä se tuntuu, jos sitä tökkää sormella? Pehmeältä, jogurttimaiselta.

Vaan eivätpä limaiset kohtaamiset näihin rajoittuneet. Jonkun aikaa ehdin pohdiskelemaan pyystä jälkeen jääneen sulkakasan aiheuttaneen hyökkäyksen suorittajaa, kun väliaikaisen tukikohdan virkaa toimittanut mökkiä lähestyessäni sattui kiveyksellä köllöttämään komea ukkoetana, joka oli juuri poistumassa syömästään haperosta.

Vaikkei kyseinen yksilö lajinsa suurimpia ollut, niin näyttävä yhtäkaikki. Vaan vilpillinen oli, näytti sarvia ja tänään vaan Esteri pisteli parastaan.