Leivonmäen kansallispuisto, Joutsa

Sisä-Savon luonnonystävien yhdistys teki elokuun puolivälissä 2012 retken Pohjois-Savosta Keski-Suomeen entiseen Leivonmäen kuntaan, ja meikäläinenkin oli mukana joukon jatkona. Kohteena oli vajaat kymmenen vuotta aikaisemmin vuonna 2003 perustettu Leivonmäen kansallispuisto, ja aikomuksena oli luontoon tutustumisen ohella vähän kuulostella, mitä kaikkea puiston perustaminen on vaatinut ja mitä se on tuonut tullessaan.

Yhdistyksen reviirille Etelä-Konnevedelle hahmotellun kansallispuiston suunnittelu oli nimittäin tuolloin jo aika hyvässä vauhdissa. Olin tätä ennenkin ajellut muutaman kerran Leivonmäen ympäristössä aivan kansallispuiston rajoja hipoen, mutta en ollut tullut käyneeksi sen luontokohteita katsomassa.

Ensimmäisenä tutustumiskohteena oli Leivonmäen kansallispuiston kenties merkittävin alue eli Haapasuo puiston eteläosassa. Saavuimme puistoon pohjoisesta Rutalahden suunnasta, käännyimme Selänpohjasta Leivonmäen kylälle kulkevalle paikallistielle ja kiepautimme vielä etelään Haapasuonharjua pitkin kulkevalle hiekkatielle.

Puolentoista mukavan mutkaisen harjukilometrin jälkeen olimme Kirveslammen pysäköintipaikalla, jossa tapasimme ennalta sovitut oppaamme ja läksimme saman tien maastoon.

Haapasuon kuljuja ja kermejä.

Haapasuon kuljuja ja kermejä.

Haapasuo on säilynyt eteläisen Keski-Suomen merkittävimpänä luonnontilaisena avosuona, vaikka sen ympärille on vuosikymmenien kuluessa perustettu useita turvetuotantoalueita ja suon reunoille ehdittiin 60-luvulla jo kaivaa kuivatusojia. Itse asiassa koko Leivonmäen kansallispuiston perustamisen pitkä ja monivaiheinen historia alkoi Haapasuon suojeluhankkeista 70-luvulla lähes 40 vuotta sitten. Turvetuotanto aloitettiin Leivonmäellä Haapasuon länsipuolisella Kivisuolla sotien jälkeen, ja se on ollut kunnassa varsin tärkeä työllistäjä.

Suojelua ja varsinkin soidensuojelua vastustettiin seudulla melko yleisesti, mutta 90-luvun alussa Haapasuolle ja Rutajärven pohjoispuolelle Syysniemeen kuitenkin perustettiin luonnonsuojelualue. Kun suojelualueen tilalle lopulta perustettiin kansallispuisto, olivat myös asenteet alueen suojelua kohtaan muuttuneet myönteisemmiksi.

Kirveslammen vajaan kahden kilometrin pituinen kierros lähti harjun laelta ja laskeutui muutaman harjukummun liepeitä nuoleskellen vähitellen Haapasuolle. Matkalla kiemurteli yllättäen vastaan vaskitsa, joka ei tainnut olla kenellekään ihan jokapäiväinen tuttavuus, sen verran ahkerasti jalattomasta liskosta näpsittiin kuvia.

Kangas vaihtui rämeeksi ja polku pitkospuiksi, ja pian saavuttiin pienen lammen rantaan rakennetulle lintutornille. Tornista avautui avara näköala käkkyrämäntyjen yli kauas Haapasuon keskiosiin, ja seurueen lintumiehet koettivat haeskella maisemasta loppukesän siivekkäitä. Parempi ajankohta Haapasuon arvokkaaseen lintumaailmaan tutustumiseen olisi varmaankin ollut pari kuukautta aikaisemmin.

Reitti teki lyhyen ja miellyttävän lenkin kuivien kermien ja vetisten kuljujen kirjavoimalla suolla ja nousi Kirveslammen kierrettyään takaisin harjun päälle.

Kirveslammen kierroksen pitkospuut Haapasuolla.

Kirveslammen kierroksen pitkospuut Haapasuolla.

Seuraavaksi pidettiin ruokatauko ja nautittiin mainiot annokset lammaskaalia läheisellä maatilalla.

Matka jatkui pari tuntia myöhemmin Rutajärven länsirannalle Selänpohjaan, jonne aikoinaan rakennetulle Kivisuon turvetyöntekijöiden asuntoalueelle on sittemmin kehitelty jonkinlaista majoitus-, kokous-, koulutus- ja virkistystoimintaakin. Jätimme automobiilit Selänpohjankankaan parkkipaikalle ja lähdimme patikoimaan Harjunkierroksen polkua pitkin kohti Joutsniemeä.

Rutajärveen pitkänä niemenä työntyvä Joutsniemen harju on kenties kansallispuiston näyttävin geologinen muodostuma. Se on osa noin 50 kilometrin pituista harjujaksoa, joka ulottuu Toivakasta Joutsaan. Kansallispuiston eteläosan Haapasuonharju kuuluu myös tähän harjujaksoon.

Olisin mieluusti kuljeskellut kaikessa rauhassa harjuniemen eteläkärkeen asti, mutta näin seuramatkalla ollessa piti pysytellä muun joukon aikataulussa ja tyytyä niemen pohjoisosan maisemiin. Olihan niissäkin kyllä katseltavaa, ja rannoilla oli kiva istuskella.

Polku Joutsniemen harjulla.

Polku Joutsniemen harjulla.

Joutsniemen ja Lintuniemen taukopaikoilla ja poluilla oli oikeastaan yllättävänkin paljon porukkaa. Kaunis päivä oli ilmeisesti vetänyt väkeä varsinkin Jyväskylän suunnasta. Osa retkeilijöistä oli kuulemma patikoinut useiden kilometrien matkan Syysniemen metsäisissä maisemissa harjun koillispuolella.

Järvenlaskussa kuivilleen jäänyttä vanhaa Rutajärven rantakivikkoa.

Järvenlaskussa kuivilleen jäänyttä vanhaa Rutajärven rantakivikkoa.

Meidän kulkemamme reitti sivusi puolestaan monin paikoin Rutajärven rantaa, ja maastossa näkyi runsaasti Rutajärven vanhaa, järvenlaskuissa kuiville jäänyttä rantakivikkoa.

Rutajärveä laskettiin 1800-luvulla kahteen otteeseen yhteensä noin 3,5 metriä kaivamalla Rutapohjan kanava järven pohjoispäästä Rutajokeen. Järvenlasku ei paljastanut kovin mainittavia viljelysmaita, sillä Rutajärven rannat ovat pääasiassa hyvin kivikkoista moreenia tai suota, mutta ainakin se vähensi tulvavahinkoja. Rutapohjan kanava helpotti myös tukinuittoa Rutajoessa.

Järvenlaskun yhteydessä syntyi varsinkin järven itäosaan lukuisia uusia pieniä saaria ja luotoja, osa vanhoista saarista kasvoi kiinni mantereeseen ja muutamat lammet järven länsiosassa harjun ympärillä kuroutuivat itsenäisiksi. Suuri osa pikkusaarista kuuluu nykyisin kansallispuistoon. Palailimme pikku hiljaa Joutsniemestä Selänpohjaan ja jatkoimme matkaa Rutalahden suuntaan.

Järvenlaskujen jälkeen kehittynyt luhta lahdenpohjukassa Rutajärven rannalla.

Järvenlaskujen jälkeen kehittynyt luhta lahdenpohjukassa Rutajärven rannalla.

Rutalahdella pidettiin kahvitauko, sillä edessä oli vielä käynti Rutajoen alajuoksulla. Huomattava osa Rutajoen ympäristöstä kuuluu myös Leivonmäen kansallispuistoon, ja jokilaaksosta kulkee retkeilyreitti Syysniemeen.

Rutalahden kylän eteläreunalta sukellettiin jokilaaksoa peittävään varttuneeseen kuusikkoon ja sankkaan lehtimetsään, ja pian korviin alkoi kuulua veden kohinaa. Jokivarressa kulkeva polku on nimetty Koskikaran kierrokseksi, ja kyseinen lintu on epäilemättä talvisin tuttu näky Rutajoen höyryävillä virtavesillä.

Meille riitti tällä kertaa tutustuminen joen alimpiin koskiin, jotka olivatkin oikein vaikuttavan näköisiä. Siinä siis mennä pauhasivat äskeisestä Rutajärvestä lähteneet vedet matkallaan kohti Päijännettä. Korkeusero Rutajärven ja Päijänteen välillä on hulppeat 45 metriä, ja Rutajokeen on aikoinaan rakennettu useitakin vesivoimaa hyödyntäneitä myllyjä ja sahoja.

Myös 50-luvulle asti jatkunut tukinuitto vaati jokeen omat rakenteensa, patonsa ja perkauksensa. 1990-luvulla Rutajoki kunnostettiin kuitenkin jälleen lähelle entistä luonnontilaansa.

Rutakosken kuohuja Rutajoen alajuoksulla.

Rutakosken kuohuja Rutajoen alajuoksulla.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun retkeläiset palasivat hyvin yleissivistävältä reissultaan takaisin sisäsavolaisiin maisemiin. Leivonmäen kansallispuisto vaikutti näinkin lyhyellä vierailulla kaiken kaikkiaan varsin monipuoliselta alueelta, jossa riittäisi vielä nähtävää.

Haapasuon lintutorni ETRS-TM35FIN N 6862272  E 448979

Joutsniemen taukopaikka  ETRS-TM35FIN N 6865882  E 447743

Rutakoski ETRS-TM35FIN N 6873970  E 446383

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.