Lautalla maailman laidalle – Utö on lintuja, merta ja aurinkoa

Lähdimme eräopasystäväni kanssa Baldur-nimisellä lautalla kohti Utötä perjantai-iltana Nauvon satamasta. Olimme voittaneet sääarpajaisissa aivan mainion kelin, ja lautta kynsi hiljakselleen läpi lähes aallottoman meren. Taivaalla kaarteli lokkeja ja aurinko paistoi. Vietimmekin alkumatkasta paljon aikaa kannella ihailemassa maisemia. Näin teki myös moni muu matkustaja, sillä sisällä lautassa oli pidettävä koronamaskeja ja ymmärrettävästi, ja kuuden tunnin lauttamatka muovimaski tauotta kasvoilla tuskin houkutti ketään meistä.

Pärnäisten satama kartalla

Utö kartalla

Kannella kävi myös pieni tuulenvire, joka mukavasti viilensi muuten hyvin lämmintä keliä. Kasvoihin (ja huuliin) sai kyllä sutia puikosta aurinkorasvaa taas oikein reippaalla kädellä, sen verran aurinko merestä tuntui peilaavan. Matkustaminen Baldurissa oli ravintolan kiinniolosta huolimatta varsin mukavaa, sillä olimme onnistuneet saamaan hyvät istumapaikat sisältä. Lisäksi mutustelimme matkan aikana omia eväitä, sillä kuusi tuntia oli… no, todella pitkä aika. Itselläni on onneksi kyky nukkua lähes missä tahansa (nukuttu on mm. vuoren huipulla, rekan ohjaamossa, tulliselvityksen aikana ja hirveässä lumimyrskyssä). Joten nukuin suloisesti pää pöydällä, mikä saattoi tietysti herättää muissa matkustajissa huvitusta. Normaalioloissa Baldurin kyydissä tarjoillaan ravintolassa sekä ruokaa että juomaa, mikä helpottaa varmasti pitkän merimatkan kulumista.

Heräilin unestani juuri sopivasti, kun aurinko alkoi laskea. Nousimme portaita pitkin Baldurin kannelle, josta pääsimme näkemään mitä kauneimman auringonlaskun. Meren yllä taivas hehkui keltaisena, violettina ja punaisena. Kaivoin nopeasti kännykän esiin taskusta kuvaamista varten, mutta onnistuin tallentamaan koko komeudesta vain aavistuksen. Tällaiset näkymät ovat parasta itse nähtynä.

Auringon laskettua, meren yllä näkyi enää vain ohut kuunsirppi. Menimme takaisin sisälle istumaan ja tuijottelimme ikkunasta pimeälle merelle ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta, puolen yön aikaan, Baldur vihdoinkin rantautui Utön pieneen satamaan. Meitä oli vastassa toinen ystäväni, joka oli varannut meille majoituksen Hanna’s Horisontissa. Myös majapaikan emäntä Hanna Kovanen oli meitä vastassa maitokärryjen kera, johon heitimme rinkkamme.

Lähes täydellisessä pimeydessä, muutamaa ikkunoista tuikkivaa valoa lukuun ottamatta taivalsimme kärryinemme Utön vanhalle, punaiselle kerhotalolle. Laskeskelin mielessäni että meillä olisi muutama tunti aikaa nukkua, ennen kuin heräsimme aikaisin aamulla havainnoimaan lintuja. Ystäväni, joka odotteli meitä satamassa, on kokenut lintuharrastaja ja oli luvannut hieman petrata meidän lintutietouttamme. Oma tietämykseni eri lintulajeista on lähestulkoon häpeäksi ammattikunnalleni (tosin vastapainoksi; osaan keittää tervaa, punoa köyttä, kerätä hyötykasveja, ratsastaa hevosella ilman satulaa ja nylkeä jäniksen). Niinpä könysimme tavaroidemme kanssa sisälle pimeään kerhotaloon ja viihtyisään pikku huoneistoomme. Nukahdettuani uneksin lukemattomista erillaisista linnuista, jotka piirittivät minut ja vaativat kertomaan nimensä venäjän kielellä (puhun siis myös, yllätys, yllätys, venäjää).

Aamuaurinko toi mukanaan linnut

Lintujen tarkkailijan arki ei varsinaisesti ole aamu-uniselle. Heräsimme lähes tarkalleen kello viisi, kun aurinko vasta kajotteli merelle ensimmäisiä säteitään. Hieroin unisena silmiäni, mutta olin myös innokas näkemään että mitä ehkä saattaisimme kallioilta niin aikaisin havainnoida. Tosin itseäni hieman hävetti se, etten omista edes kiikaria. Muutama yllättävä rahanmeno yrittäjän arjessa oli varmistanut sen, etten ollut myöskään pystynyt hankkimaan kiikaria matkaa varten. Onneksi ystävilläni oli kuitenkin oikein kelpo tarkkailuvälineet mukana.

Aamulla näin ensimmäisen kerran kunnolla Utön kylän pienet, puiset rakennukset. Useimmat taloista oli maalattu klassisella punamulta–valkoinen-yhdistelmällä, vaikka muutamia poikkeuksiakin joukossa näkyi. Kaiken yläpuolella siinsi punavalkoinen, kivestä rakennettu vanha majakka ja keltainen luotsiasema. Lähdimme kävellen kohti majakan mäkeä, koska ensimmäiset havaintomme tekisimme sen juurella. Kun nousimme aamuauringon kajossa ylös mäelle, saimme huomata paikalla olevan jo melko runsaasti muita lintuharrastajia. Tyydyin havainnoimaan merelle ihan omin silmin ja näinkin sinne laskeutuneen suuria lintuparvia. Toivoin kuitenkin syvästi ettei kukaan kysy minulta mitä luulen niiden olevan.

Olisi hienoa tietää tästäkin asiasta enemmän, mutta vaikka olen asunut aikoinaan yhden Suomen parhaimpien lintumaastojen läheisyydessä, lapsuuden ympäristössäni ei todellakaan havainnoitu lintuja. Muuta kuin silloin, kun ne söivät kylvöksiä kasvimaalta ja äitini käski heitellä niitä kävyillä. Tai silloin kun joku kaverieni isistä oli käynyt ampumassa metsäkanalintuja ja pääsimme kynimään niitä. Tämän lisäksi kotipihassa saattoi näkyä useampiakin harakoita ja variksia, sekä metso, joka kävi säännöllisesti uhittelemassa. Asenne lintuja kohtaan oli kuitenkin se, että ne ovat lähinnä joko vaivaksi tai hyödyksi.

Nyt kuitenkin meren aalloilla keikkui paljon lintuja, jotka ääntelivät ja lentelivät innokkaasti ympäriinsä. Joku kertoi niiden olevan haahkoja ja saatoin helpotuksekseni todeta tunnistavani kyseisen linnun, sillä niihin olin sentään törmännyt retkilläni saaristossa. Aamuaurinko kiilteli aaltojen päällä ja lintujen hahmot piirtyivät horisonttia vasten. Saatoin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä käsittää, miksi tämä harrastus kiehtoi niin kovasti joitakin ihmisiä.

Kuva: Heidi Tammero

Vain kivet kasvavat täällä

Utön saari näyttäytyi meille päivänvalossa koko karussa kauneudessaan. Tuulenpieksämiä katajaniittyjä, kallioluotoja ja harmaata kiveä kiven vieressä. Mietin mielessäni, ovatkohan utöläiset luonteeltaan itse yhtä karuja kuin saarensa? Utö on myös muiden ulkosaariston saarien joukossa ainoita suomenkielisiä saaria (vaikka kaikki kyllä varmaankin osaavat ruotsia), mikä varmasti on vaikuttanut paikalliseen mielenmaisemaan. Sen sain kuulla, että saareen hyväksytään asumaan vain harvat ja valitut ja nämäkin tiukan seulan jälkeen.

Mietin myös sitä, kuinka ihminen voi sopeutua asumaan näin eristyneessä pienyhteisössä keskellä merta. Se ei varmasti aina ole kovin helppoa. Voisin kuvitella itse aiheuttavani lähinnä pahaa mieltä ja pahennusta tämän kaltaisissa oloissa. Niinpä olenkin todennut menestyväni parhaiten joko täydellisessä korvessa tai suurkaupungissa, jossa kaikki ovat vähän outoja jo valmiiksi. En myöskään viihdy koviin tiiviissä yhteisöissä, oli sitten kyse harrastamisesta tai mistä tahansa muusta. Saaren kauneudesta huolimatta lienee siis viisainta että en ihan vielä lähde kyhäämään hakukirjettä saarelaiseksi.

Siinä mietiskellessäni saavuimme Utön pienelle kivikirkolle. Valkoharmaa kirkko oli kuin yhdestä lohkareesta veistetty ja sopi saaren yleisilmeeseen oikein hyvin. Kirkon ovesta meitä pelmahti vastaan tavaroineen kaksi unisen oloista tyttöä,  jotka kuitenkin vakuuttivat, etteivät olleet nukkuneet kirkossa. ”Mitä sitten, vaikka olisittekin” ajattelin. ”Eikö kirkon tehtävä ole tarjota suojaa väsyneelle matkalaiselle?”

Sisällä kirkossa, auringon valo loi ikkunalasin läpi varjojaan alttarille. Kirkon sisustus oli yksinkertainen ja seinät valkoiseksi rapattu. Vilkaistuani tarkemmin seinälle näin yllätyksekseni tutun, ortodoksisen ikonin ja pellavaisen, kirjotun käspaikan sen yllä (Käspaikka on Karjalan ortodoksien perinteen mukainen, valkopunainen, kirjottu, pellavaliina. Se voidaan asettaa ikonin päälle). Miten ihmeessä se oli saaristolaiskirkossa keskellä merta? Tilanne oli vähintäänkin yhtä outo, kuin jos löytäisit kalakukon keskeltä Vätsärin erämaata.

Illanviettoa saaristossa

Ennen auringonlaskua, ehdimme vielä vaeltelemaan ympäri saaren lukuisia kallioita ja tutkimaan mm.  puolustusvoimien hylättyjä bunkkereita. Ystäväni myös kertoi, että bunkkerin makuulavitsalla levätessä matkalaisen saattaa yllättää lämpöä etsivä kyykäärme. Utö on muiden ulkosaariston saarien lailla hyvin kyyrikasta seutua. Mietin hiljaa mielessäni, kuinka moni palvelustaan suorittanut varusmiesparka on saanut kyykäärmeen petikaverikseen? Itse olisin siinä vaiheessa todennäköisesti syyllistynyt sotilaskarkuruuteen ja vaikka uinut pois saaresta. Ei toki ihan fiksua ehkä sekään.

Illalla pääsimme nauttimaan lisää auringosta ja söimme rannassa omia eväitämme ja grillasimme makkaraa. Meille tarjoutui myös tilaisuus päästä sisätiloihin lämpimään suihkuun, mikä tarkoitti sitä, että menisimme myös mereen uimaan. Merihän ei ole tähän aikaan vuodesta varsinaisesti mikään lämmin elämys. Eikä se ole sitä välttämättä koko kesänä, jos kelit pysyvät viileinä.

Laiturin päässä kiiltelevä vesi oli täysin läpinäkyvää ja pohjassa näkyi pieniä valkoisia kiviä, simpukoita sekä tiheinä nauhoina kasvavaa rakkolevää. Laskeuduin alas veteen metallisia portaita pitkin ja jo ensimmäisellä kosketuksella kylmyys melkein salpasi hengityksen. Laskeuduin silti veteen olkapäitäni myöten ja tunsin samalla sydämeni sykkivän kiivaasti. Käsistä ja jaloista lähti vähitellen tunto ja hengitykseni hidastui. Samassa kuitenkin havahduin ja tempaisin itseni ylös merestä takaisin laiturille. Auringon lämpö tuntui iholla suorastaan taivaalliselta, ja kipitin kiireesti takaisin lämpimään suihkuun.

Kylmässä vedessä uiminen terästää aisteja kyllä kummasti, sillä pienen pulahduksemme jälkeen grillimakkara maistui todella hyvälle. Olin lähes varma sen olevan paras grillimakkara koko maailmassa, ja tunsin muutenkin oloni erittäin rennoksi (mitä muuten tapahtuu tooodella harvoin). Katselimme kaikessa rauhassa auringon laskua horisonttia kohden, eikä kellään ollut kiire mihinkään.

Illan hämärtyessä kävelimme takaisin kohti majapaikkaamme, vanhaa kerhotaloa. Oikastuani sängylle kehuin vielä tovereilleni meneväni myöhemmin majakan mäelle katsomaan tähtitaivasta. Ikkunasta näkyi vielä viimeinen punainen auringonvalo ja päätin sulkea silmäni vain ihan pieneksi hetkeksi.

Takaisin merelle ja mantereelle

Pieni hetki venähtikin aamuun asti ja heräsin lopulta kännykän piippailuun. Laskin nopeasti päässäni nukkuneeni ainakin kymmenen tuntia putkeen ja todella syvää unta. Ehkä meri-ilma todellakin tekee hyvää ihmiselle. Ensimmäiseksi aivoni kaipasivat kuitenkin kahvia, ja kolmen opettajan majoittuessa samassa huoneistossa sitä todellakin oli tarjolla. Aamupalan jälkeen päätimme myös vielä hetkeksi lähteä kävelemään ulos aurinkoisilla rantakallioille.

Olimme todellakin olleet onnekkaita säiden suhteen, sillä aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta jo kolmatta päivää. Saatoimme siis pyöriskellä omassa saaristolaiseuforiassamme ja nauttia maisemista. Totta kuitenkin on, että näissä olosuhteissa voivat vielä tähän aikaan kelit olla hyvinkin haastavia. Kokemusta löytyy myös huhtikuussa harmaalta mereltä vaakatasossa iskevästä räntäsateesta, jolloin ei tee mieli leikkiä saaristonlapsia ja kirmailla pitkin kallioita. Onneksi nyt tuosta ikävästä mahdollisuudesta ei ollut minkäänlaista viitettä ilmassa. Kiertelimme katselemassa lintuja saaren kallioluodoilla ja jossain kohtaa näimme taivaalla liitelevän merikotkan.

Puolen päivän jälkeen koitti kotiin paluun aika ja ystävämme lähti saattamaan meitä Utön satamaan. Matkalla ohitimme joukon vanhoja, vähemmän kutsuvan näköisiä puolustusvoimien betonirakennuksia, jotka olivat yöllä saapuessamme jääneet minulta täysin huomaamatta. Päivänvalossa ne näyttivät… kovin neuvostoliittolaisilta. Ehkä aikoinaan joku loikkari arkkitehti on pakotettu suunnittelemaan puolustusvoimien rakennukset täällä. Yhdessä näistä rakennelmista oli ystäväni mukaan Utös Havshotell, jossa oli vaatimattomasta ulkoasusta huolimatta kuulemma erinomaista ruokaa ja myös viihtyisiä huoneita tarjolla. Koronarajoitteiden vuoksi hotellin ikkunat katsoivat meitä pimeinä, eikä sen pihalla näkynyt ketään.

Kuva: Heidi Tammero

Baldurin kolkuteltua tiensä pois Utön satamasta, alkoi paluumatkamme kohti Nauvoa. Onneksi paluumatka kestikin paljon vähemmän aikaa kuin menomatkamme, koska lautta ei pysähtynyt jokaisen pikku saaren laiturissa. Näin ollen olimme perillä Nauvossa todella hyvissä ajoin ja ehdimme vielä hakemaan ruokaa parkkipaikkaa lähellä olevasta ravintolasta. Paluumatkalla Nauvosta mantereen suuntaan kävi kuitenkin selväksi, että viikonlopun mittaisesta saaristoidyllistä oli tullut nauttimaan muutama muukin ihminen meidän lisäksemme.

Jono Nauvosta pois vievällä lossille oli valehtelematta kilometrin mittainen. Ruuhka-ajasta johtuen saaren ja mantereen väliä sahasikin edestakaisin peräti kaksi lossia. Tästä johtuen, jono eteni silti verrattain nopeasti, eikä odottelu rassannut yhtään hermojamme. Toisin taisi olla muutamissa jonossa olevista autoista, josta isät/äidit oli selkeästi patistettu tien vieressä olevalle kioskille jäätelöostoksille. Lasten kanssa Utöseen matkustamisessa lieneekin suurimpina haasteina pitkät odotteluajat lossijonoissa ja lautalla.

Matkamme oli kuitenkin kaikin puolin hyvin onnistunut ja suosittelisin Utötä lämpimästi kaikille kiinnostuneille. Majapaikkaamme Hanna’s Horisont oli myös palveluineen oivallinen. Ehkä en menestyisi itse saaren ympärivuotisena asukkina, mutta varmasti joillekin ihmisille se sopii täydellisesti. Vierailijalle Utö on kuitenkin viehättävä ja erikoislaatuinen kokemus, joka jää mieleen.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.