Kuusaankoskella kalassa

Usvaisella joenniskalla on oma tunnelma. Koski virtaa oman tahtonsa mukaan välillä pyörien ja madellen. Toisinaan se keksii raivokkaasti paiskautua vasten kiviä.

Kohina on säädetty juuri sen verran kovaksi, ettei siinä tarvitse omia ajatuksia edes kuulla, kunhan vain on. Vaan kosken keskellä se asustaa lohi, ja lohen viisaudenhan me tunnemme. Se on armoa antamaton koettelemus kalamiehen itsetunnolle, kun joen varressa seisomme jälleen vapa kädessä. Siitä on kysymys koskikalastuksessa.

Toukokuussa voi arvata, että koskessa vesi on korkealla talven jäljiltä, sillä niinhän se on korkealla järvissäkin.

Koskessa korkea vesi tarkoittaa sitä, että virta on kova kun on paljon vettä päällekkäin ja kaikki pyrkii menemään samaan suuntaan. Siinä kyydissä painavampikin viehe tai perho tuntee itsensä kevyeksi valuessa virran mukana.

Vesi myös peittää rantoja sillä tavalla, että sopivaa onkipaikkaa voi olla vaikea löytää. Sopivia paikkoja Kuusaankoskelta kuitenkin korkeammankin veden aikaan löytyy, vaikka sitten niskan päältä, jossa suurempi puusto ja pensaikko on vähäsempää. Ja niskan päällä olikin sitten hyvät paikat.

Se ei ollut vielä aurinko kerennyt usvaa polttamaan, kun vieressä tärisi. Tärähti sellainen herätyskello soimaan, että sen tuomaa virnettä kasvoille ei nimittäin onnistu ilman keksimään.

Kova tuli taimenelle ikävä virtaan, kun tajusi, että suussa ei maistukkaan salakka vaan jotakin langasta kyhättyä viritystä roikkui suupielessä. Liekkö se sitten ollut istukkaan hölmöyttä vai nuoruuden höntyilyä kun tuolla tavalla heti aamusta.

Kaunis oli kala ja korkeaksi se nosti mielen. Kosteilla käsillä väkäsetön koukku oli kevyt irroittaa ja kala sai toisen mahdollisuuden.

Lopulta se aurinko voitti yön ja usvakin meni siinä samalla. Samalla kun päivä kirkastui alkoi virran voima käydä taas hyvinkin tutuksi.

Kalamiesten onneksi ovat kosken varteen rakentaneet laavun, jossa voi makkaralla siirtää suuremman epätoivon tunteen vielä pikkuisen myöhemmäksi. Vaan ei se kala syö viehettä joka ei vedessä riudu. Se on ainakin varma, jotenka makkarat oli paistettu melkolailla nopeasti samaten kun kahvit hörpitty.

Kymmenen tuntia kun oli joenvarressa seisottu ja yhdeksän kun oli viimeksi saatu aistihavainto kalasta tapahtui se, missä jokainen kalamies tahtoo olla vavan varressa. Alkoi nimittäin kalalla ruoka maistumaan.

Samassa hetkessä soi vavat ympäri jokea. Viisi tärppiä vastarannalla ja kuusi kaverin vavassa kolmen metrin päässä. Siitä sai silmulla olevat koivunlehdet ottaa vihreän sävystä mallia omilta poskipäiltä. Vaan haavin varressa se sai vihreäkin väri kyytiä suupielten ja otsapoimujen nykiessä ylöspäin.

Tämä ensimmäinen rannalle tulija taisi olla järvilohi istukas, jonka nuoruuden hölmöydet annoimme myös anteeksi ja kala pääsi takaisin.

Viimeisenä ehdokkaana naapurin vavassa oli sitten vielä taimen. Kokonsa puolesta hänen hölmöilynsä sai nyt päättyä, siis taimenen. Istutettua lajiketta kun tämäkin vielä oli. Ei liian pieni eikä liian suuri.

Samalla alkoi näistä miehistä olla tiristettynä viimeisestkin energian sopusijat ulkoilmaan ja kalastus sai päättyä. Kahdentoistatunnin lupa oli käytetty vaan virne se jatkui kaverin suupielessä. Kuusaankoski sijaitsee Laukaassa ja koskialueen lupa-asioista vastaa kosken vieressä oleva Varjolan tila.