Kuulas pakkaspäivä Sarvikalliolla Tuusulanjärven rannalla

Teksti ja kuvat: Riikka Talvitie

Pakkaan edellispäivältä yli jääneen kasviskiusauksen ruokatermariin ja kiinnitän lämpimän lampaantaljan remmein repun ulkopuolelle. Hurautan autolla noin kymmenen minuutin matkan tutulle lähiretkipaikalle Tuusulan Sarvikalliolle tarkoituksenani kiertää 3,7 kilometriä pitkä Seittelinreitti. Reitti on tullut tutuksi kaikkina muina vuodenaikoina, mutta talven kanssa kohtaamme ensikertaa. 

Seittelinreitti 3,7 km

Tulipaikka

P-alue kartalla

Oman mausteensa retkeeni tuo krooninen liikehäiriösairauteni, joka aiheuttaa minulle kohtauksittaisia kehon vääntäviä ja nykiviä liikkeitä. Nyt takana on vaikeaoireinen jakso ja liikkuminen on siksi hieman haparoivaa sekä voimat jo valmiiksi rajalliset. Pakottava tarve päästä luontoon minulla kuitenkin on, ja aion ottaa tästä hyvin alkaneesta päivästä ilon irti. 

Tuttu reitti kulkee metsässä, joka on tällä kertaa saanut ylleen pehmeän valkean peitteen. Tänä vuonna lunta on Etelä-Suomessa satanut poikkeuksellisen paljon siihen nähden, että on vasta joulukuu. Auringon valo siivilöityy puuston välistä ja keveä lumi pilkehtii ikään kuin kiittäen aurinkoa sen hellästä kosketuksesta. Polulla on onnekseni jo askellettu, mikä helpottaa huomattavasti minun kulkemistani. 

Kuulaana pakkaspäivänä luonto on kauneimmillaan. Tunnelma polulla on satumainen ja pakkasen raikastama ilma helppoa hengittää. Se huurtuu uloshengityksen mukana kuuraksi hiussuortuvilleni. Maasto on helppokulkuista eikä korkeuseroja ole juurikaan, silti jo valmiiksi kuormittunut kehoni alkaa uupua. Pysähdyn hetkeksi lepäämään ja aistin nukkuvaa metsää. Kohotan katseeni puun latvustoon, ja ylitseni liitää yksinäinen korppi. Sen ääni raikuu hiljaisuudessa. Tai no, niin hiljaisessa hiljaisuudessa kuin taajama-alueella nyt voi olla. Korppi jatkaa valtakuntansa vartiointia. Minä palaan polun kuljetettavaksi. 

Pienestä tauosta huolimatta lumipeitteinen maasto vie veronsa ja olen kiitollinen, kun metsä vihdoin avartuu ja Sarvikallion jylhä laki tulee näkyviin. Tapani mukaan astelen ensitöikseni portaat alas Tuusulanjärven rantaan ja vietän hetken ihaillen maisemaa järven tasolta. Paluumatkalla portaat hengästyttävät, mutta tiedän pääseväni tuota pikaa tauolle. Täällä saisi tehtyä tuletkin, mutta tällä kertaa se ei ole minulle tarpeen, vaikka kovasti nuotion äärellä istuskelusta pidänkin. 

Pyyhkäisen lumet penkiltä ja asettelen lampaantaljan lämmikkeeksi. Istahdan nautiskelemaan kasviskiusaustani, katsellen samalla kalliolta avautuvalle Tuusulanjärvelle. Lumipeitteinen järvi houkuttelee pilkille, mutta jäälle ei ole vielä asiaa. Viime aikojen matalat pakkaset, voimakkaat tuulet ja runsas lumi hidastavat teräsjään muodostumista, joten turvallisuussyistä talvikalastuksesta on syytä haaveilla toistaiseksi vain kuivalla maalla. Täytän vielä kuksani kuumalla glögillä ja napostelen joulukalenterin luukusta tänään paljastuneet raakasuklaat jälkiruoaksi. 

Tauon päätteeksi vatsa on täynnä, mutta voimattomuutta se ei ole vienyt mennessään. Eteläiseltä taivaalta vyöryy harmaiden pilvien joukko, eikä auringolle jää muita vaihtoehtoja kuin väistyä ja vetää valonsa raskaan pilvilautan tieltä. 

Sarvikalliolta lähdettäessä Seittelinreitti poikkeaa hetkeksi metsäautotielle ennen paluutaan vanhan korpimetsän suojaan. Minä päätän tällä kertaa jatkaa suorinta reittiä autolle, sillä tiedän, että omien voimavarojen yli ei ole viisasta mennä. Noin kilometrin osuus polkua jää kulkematta, mutta retkeni on silti kaikin puolin onnistunut. Onnistumista kun ei mitata kuljetuissa kilometreissä vaan tunteessa, jonka ihana talvinen luonto minuun jättää.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.