Kulttuuria ja erämaan jylhyyttä – Hammastunturin erämaa on kullanarvoinen kohde

Kolmisen vuotta sitten kirjoitin Facebook-seinälleni: ”Kohta, ihan kohta pääsee viikoksi erämaahan teemalla: syödään hyvin, nukutaan hyvin, bongaillaan lintuja ja hienoja maisemia ja ehkä kalastetaan ja valokuvataankin vähän.”

Näin jälkikäteen ajateltuna olihan tuossa teemaa kerrakseen! Omassa blogissani olen kirjoittanut suunnittelun ja rajaamisen tärkeydestä retkillä. Elokuiselle vaelluksellemme Hammastunturin erämaahan emme sitä kuitenkaan malttaneet tehdä.

Odotukset olivat suuret, samoin olivat rinkat meidän lähtiessämme maastoon Pahaojan parkkipaikalta (kartta).

Ensimmäinen etappi kulki merkattua ja maastosta hyvin erottuvaa vaellusreittiä Patatunturin eteläpuolelta Ivalojoen Kultalaan. Ennen Kultalaan saapumista laskeudutaan pitkät rappuset Ivalojokilaaksoon ja ohitetaan samalla klassinen jokilaakson kuvauspaikka.

Ivalojoki ylitetään riippusiltaa pitkin. En ole aikaisemmin pelännyt korkeita paikkoja tai riippusiltoja, mutta Ivalojoen pitkän riippusillan ylittämisestä oli tulla kamala projekti.

Silta oli leveä, aivan liian leveä, jotta sivuvaijereista olisi saanut kädellä tukea. Silta heilui ja pomppi epätahdissa askelieni kanssa ja välistä olin varma, että se kaataisi minut kumoon! Painava rinkka selässä pienikin horjahtaminen saattaisi johtaa kaatumiseen sivuttain, vasten sillan vaijereita. Alla kohisi villinä koski.

Vastarannalle päästyäni en ollut varma, tutisinko pelosta vai sillan takia. Suunnitelmissamme ei ollut palata samaa reittiä takaisin ja olin siitä sillä hetkellä hyvin onnellinen!

Ivalojoen Kultalassa on autiotupa sekä kaksikin varaustupaa, minkä lisäksi pihapiiristä löytyy vanhoja suojeltuja rakennuksia kullankaivuun ajoilta entisöityinä. Päärakennus toimii pienenä museona, joka esittelee alueen historiaa ja siihen tutustumiseen kannattaa jättää aikaa.

Paikka on vanha Kruunun Stationi, jossa virkamiehet valvoivat kullankaivuun toteuttamista 1800-luvun lopulla. Tukikohdassa ”tarkastettiin kullankaivajien etsintäluvat, punnittiin löydetty kulta ja perittiin siitä vero valtiolle”.

Kultalassa yöpymisen jälkeen jätimme kulttuurin taaksemme ja jatkoimme ylös Pietarlauttaselle ja edelleen kohti villiä tunturierämaata. Polku erottui vähän matkaa rinteessä, mutta katosi ennen paljakalle saapumista.

Sää oli huonontunut ja harmaat sadepilvet roikkuivat matalalla tunturien lakia nuollen. Ei todellakaan tehnyt mieli kaivaa kameraa rinkasta. Pietarlauttasen laella yritimme etsiä vanhaa revontuliasemaa, muttemme löytäneet siitä jälkiä.

Lopulta kuivien sukkien kaipuu ajoi meidät alas etsimään suojaisaa yöpymispaikkaa. Tavoitteenamme oli alunperin ollut kävellä Hammastunturin juurelle asti, mutta olimme aivan märkiä ja matkaa olisi ollut jäljellä vielä toinen puolikas.

Kartassa näkyi rakennus Tupuliselän juurella. Toiveikkaina kävimme katsomassa, josko se olisi auki, mutta jouduimme pettymään. Rakennus pihan roskineen näytti talvikäyttöiseltä kämpältä. Liekö jokin tukikohta.

Yövyimme siis teltassa kuivatellen kenkiä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mitä mielikuvitus keksiä voi. Koska sade oli ajanut meidät telttaan aikaisin, nukkumisteema toteutui ainakin yhtenä yönä.

Seuraavana päivänä jatkoimme soiden laitoja pitkin Hammastunturin juurella olevan Ahven-Kulvakko-järven rantaan. Noin viiden kilometrin päässä, Hammastunturin pohjoispuolella, tunturilta Aittajärveen juoksevan ojan luona, olisi ollut epävirallinen autiotupa, mutta halusimme jäädä telttailemaan tunturin eteläpuolelle. Meillä oli matkassa upouusi telttamme ja olimme aivan rakastuneita siihen. Lisäksi elättelimme toiveita leiristä käsin kalastamisesta.

Ahven-Kulvakko on pitkälle rannasta matala ja kalastushaaveemme olivat sillä selvät. Leiristä käsin ei kannattaisi yrittää kalastaa. Harmaa ja tihkuisa sää oli pitänyt myös kameran hiljaisena. Muutaman komean poron kohdalla se oli pitänyt kaivaa esiin, mutta muuten kuvaaminen oli jäänyt.

Leiripaikka oli sen sijaan erinomainen. Poikkeuksellisen näyttävän männyn juurelta löytyi valmis erämaan kulkijoiden nuotiopaikka ja vähän matkan päästä tasainen telttapaikka. Panostimme siis illan ruokailuun, joka koostuisi itse kotona kuivatuista raaka-aineista valmistetusta luksus päivällisestä.

Koitti reissun puoliväli ja perinteinen taukopäivä. Toisen päivän lyhyyden seurauksena leirissä vietettäviä välipäiviä olisi vain yksi. Päätimme käyttää sen Hammastunturin valloittamiseen ilman rinkkoja.

Onneksemme Hammastunturin valloituspäivälle osui kaunis ja aurinkoinen keli. Alueen nimikkotunturi on kaksihuippuinen, yli 500 metriä korkea avotunturi. Laki on suurimmaksi osaksi helppokulkuista ruohopohjaa ja aivan laella on kalliota.

Luonnon lyhyestä, tasaisesta nurmesta jalkojen alla ei voi koskaan nauttia liikaa! Joka kerta tuntuu kuin kokisi sen ensimmäistä kertaa eikä millään vaelluksella tunnu saavansa siitä tarpeeksi.

Kiipesimme loivimmasta kohdasta tunturin laelle tähyilemään maisemia ja palasimme Kulvakkojoen kurua pitkin leiriin. Matkallamme alas huomiomme kiinnittyi kaukana laaksossa ilmavirtauksella ylöspäin ratsastaviin lintuihin. Sydämeni pompahti: kolme maakotkaa liitelemässä kohti korkeuksia!

Samassa huomasimme liikettä myös maanrajassa noin kymmenen metriä jaloistamme. Kiirunaparvi hiiviskeli meistä syrjemmälle. Onnistuin nappaamaan kuvan luottavaisesti paikoilleen jääneestä linnusta.

Seuraavana päivänä taivas oli taas pilvessä ja ilma kostea. Aloitimme paluun Ivalojokilaaksoon kulkemalla polkua pitkin kauniista Nuovakanportista Vaskistunturin kautta Ritakosken kämpälle. Reitti on ilmeisesti varsin suosittu, koska erämaapolku oli selkeä ja hyvässä kunnossa.

Kuusivyöhykkeelle tullessamme kuukkelipariskunta tervehti meitä iloisesti. Olimme palanneet takaisin metsäiseen Ivalojokilaaksoon, 10 km Kultalasta alajuoksun suuntaan. Ritakoskella meitä odotti taas jokilaakson elävä historia ja uudet kulttuurikohteet, mm. Ritakosken autiotupa, joka on ollut maineikkaan kullankaivaja Heikki Kivekkään asuinsija.

Hammastunturin erämaa oli yllättänyt meidät kulttuurintäyteisyydellään. Koko reissunhan olisi voinut tehdä joen rantaa pitkin ja tutustua vain alueen historiaan! Kulttuurihistoriaa ja tarinoita on tuotu esiin jokaisella autiotuvalla, minkä lisäksi jokivarressa voi nähdä kullankaivajien hitaasti maatuvia rakennelmia.

Jäljellä oli takaisin Pahaojalle pääseminen. Sitä ennen piti aivan ensiksi ylittää Ivalojoki uudestaan. Olin jännittänyt tätä kohtaa koko vaelluksen. Ja ainoastaan ikävä kokemus riippusillalla rohkaisi meitä ylittämään joki Ritakosken kohdalta.

Kosken yläjuoksulla on kahlaamo. Ennen reissua olin etsinyt ihmisten kokemuksia kahlaamosta netin keskustelupalstoilta. Joku oli maininnut, että kohta olisi merkitty rannan puihin. Katsastimme hieman hermostuneina joentörmän kämpältä käsin etukäteen ja tähystettyämme näimme noin puolen kilometrin päässä autiotuvalta vastarannalla siintävän linjataulun. Joen pohjoisrannalta emme merkkiä kuitenkaan löytäneet.

Kun ylityksen aika lopulta tuli seuraavana aamuna, meitä molempia jännitti. Vesistön ylittäminen on aina jännittävä paikka ja varsinkin kylmässä koskessa. Jaloille ehtii kahlatessa poikkeuksetta tulla kylmä ja jos kesken ylityksen sattuu kaatumaan, voi kulkeutua virran mukana hyvänkin matkaa, hukata matkatavarat tai pahimmassa tapauksessa lyödä itsensä pohjan kiviin.

Kahlaamon pohja oli hiekkainen ja kivet virran pyöristämiä. Niiden päällä kasvoi liukasta levää. Vesi oli kylmää, muttei jäätävää. Ylitimme joen yksitellen, rinkkojen remmit auki, jotta pakkauksesta pääsisi nopeasti eroon, mikäli liukastuisi koskessa.

Vesistönylitys onnistui erinomaisesti ja olimme riemuissamme! Minä kahlasin viimeisenä, jolloin pääsin linssiluteeksi muutamaan kuvaankin.

Vastapuolella jokea meitä odottivat uudet kulttuurinähtävyydet: insinööri Toivo Liljeqvistin uiva puinen kaivinkoneruoppaaja sekä muutaman kilometrin päässä samaisen herran kämppä kulttuurisaunoineen.

Joen törmää autiotuvalle tallustellessamme eteemme tuli jatkuvasti merkkejä vanhoista kaivauksista sekä hylättyjä ja lahonneita asumuksia. Aivan Sotajoen suulla, Suupankissa, kävelimme kivikasojen keskelle. Kivet näyttivät siltä kuin ne olisi selkeästi järjestelty kasoihin ja mielessämme kävi, olisiko kyseessä voinut olla monen pikku tuvan kivijalkarivistö. Vai oliko niillä ollut jokin funktio kullankaivuussa ja -huuhdonnassa? Olivatko kivet peräisin Ivalojoesta?

Tuvilta lukemistamme infotauluista tiesimme, että kullankaivajat olivat ruopanneet joen pohjaa ja muutenkin vaikuttaneet maisemaan. Toisinaan tuntui kuin olisimme erämaan sijaan yhdessä suuressa museossa.

Sotajoen suulla kohtasimme kaksi kalastajaa, joilla ilmeisimmin oli ollut parempaa kalaonnea reissullaan kuin meillä. Kävelimme Sotajoen vartta takaisin Pahaojan autiotuvalle, jossa lepäsimme viimeisen yön seuranamme pihapiirissä uteliaana lentelevä hiiripöllö.

Reissun lintukohtaamiset olivat olleet varsin sykähdyttäviä jokainen ja muistan ne yhä erityisen hyvin. Sen sijaan emme olleet saaneet sen kummemmin kalaa kuin kamerakultaakaan. Sateinen sää oli tehnyt vaellusaikataulusta lopulta niin tiukan, että olimme valokuvanneet suunniteltua vähemmän. Elämyksiä ja uusia kokemuksia oli kuitenkin kertynyt sitäkin enemmän.

Tien päältä muistan kirjoittaneeni Facebookiin:

”Viikko erämaassa antoi jälleen merkitystä elämälle. Toiset tulevat sinne etsimään kultaa. Me näimme kultaa täysikuun loisteessa, jokien kimmellyksessä, revontulten tanssissa, viikon aikana hiljalleen ruskaan painuvissa lehdissä, taimenen loikassa, riekon huudossa, suon väreissä, tunturien jylhyydessä, nuotion räiskeessä, hiiripöllön silmissä. Luonto on niin käsittämättömän kaunis! Silmäkulmat kostuvat ja sydän on täynnä haikeutta – pitkä matka etelään voi alkaa.”

Pahaojan parkkipaikka: N=7593184.453, E=494744.126