Kuivattu voi on täyttä tavaraa – näin valmistat sen kotioloissa

Lueskelin syksyllä eräkirjoja 1800-luvun lopulta ja huomioni kiinnittyi silloin tällöin mainittuun kuivavoihin tai voikuivaan. Näistä jälkimmäinen muoto tuli useammassakin lähteessä vastaan, joten se lienee ollut yleisemmin käytetty ja tarkoitti yksinkertaisesti kuivattua voita, jota eräreissuille tai metsätyömaille pakattiin mukaan. Sittemmin kylmäketjut ovat kehittyneet ja perinteiset tavat säilöä elintarvikkeita monin osin unohtuneet, niin tämäkin. Lueskellessä heräsi kuitenkin ajatus, että voisiko perinteisen taidon elvyttää, voikuiva voisi sopia hyvin myös nykyretkeilyn eväskoriin. Niinpä kävin selvittämään miten vanha kansa voinsa kuivasi.

Koko prosessin kuvausta ei löytynyt yhdestäkään kirjasta, mutta eri lähteistä löytyi kyllä tiedonmurusia. Salapoliisityöllä pääsin tarpeeksi jäljille aiheesta ja aukkokohdat tiedossa täydentyivät kokeilujen kautta.

Itse prosessi on lopulta hyvin yksinkertainen.

Ensin voista vuollaan kolmesta viiteen senttiin pitkiä, ohuita lastuja, jotka levitetään pellille leivinpaperin päälle ilmavasti. Lastut kannattaa asetella mieluummin liian harvasti kuin tiheään, jotta lopputulos on parempi.

Seuraavaksi voilastut tulee jäähdyttää tarpeeksi kylmäksi. Itse laitan koko pellin reiluksi tunniksi pakastimeen. Vaihtoehtoisesti pellin voi nostaa myös pakkassäällä ulos talon varjopuolelle.

Jäähdyttämisen jälkeen alkaa itse kuivaus, jossa voi käyttää joko kiertoilmauunia tai elintarvikekuivuria. Olennaista on, että ilma kiertää koko kuivauksen ajan ja lämpötila pysyy ehdottomasti alle 35 asteessa.

Uuninluukun väliin kannattaa asettaa vaikkapa paistinlasta, jotta kostea ilma pääsee virtaamaan ulos ja samalla lämpötila pysyy varmasti sopivana. Jos lämpötila on liian korkea, voin kaikki ainesosat yksinkertaisesti sulavat nesteeksi, eikä kuivaaminen onnistu. Ideana on nimenomaan pitää rasva ja proteiinit kiinteässä muodossa ja haihduttaa nesteytynyt vesi pois.

Lastujen paksuudesta riippuen kuivatus kestää 2-3 tuntia. Suurin osa kosteudesta on haihtunut ja voi on väriltään kananmunankeltuaisen keltaista. Tämän jälkeen pelti kannattaa vielä nostaa keväthangelle hetkeksi tekeytymään. Lopputulos on rapeaa, hyvin ravinnerikasta, huoneen lämmössä säilyvää ja noin 80 % alkuperäistä kevyempää.

Lopuksi jälkeen tarvitsee enää pakata voikuiva. Toiset käyttävät pakastusrasioita, itse tykkään käyttää Eskimon Tuplis-pussia, joka pysyy retkioloissa repussa hieman paremmin kiinni. Täällä kertaa jouduin tosin tyytymään vaihtoehtoiseen tuotteeseen, koska varasto oli ehtynyt. Jos oikein hifistellä haluaa, niin jotkut vielä jauhavat voikuivan ja pakkaavat sen sitten ujuttamalla jääpalapusseihin, jolloin siinä on valmiit annokset hollilla.

Voikuivaa voi käyttää sellaisenaan tai lisäämällä joukkoon tilkan vettä. Maistuu hyvin täyteläiseltä voilta, mutta on rapeaa. Levittyvää siitä tulee lisäämällä tilkka kuumaa vettä ja sekoittamalla. Välipalaleivällä rapeakin voi toimii, mutta paistamiseen suosittelen ehdottomasti notkeaksi kostutettua.

Voin kuivaaminen oli vanhalle kansalle nimenomaan kevätpuolen askareita ja ensimmäisiä tulevaan talveen valmistautumiseen liittyviä toimia, joiden aika oli edellisen lopussa.”Voi vuodet, voi talvet kuin nuora toisensa seuraa”, kuului sanonta. Paras aika voikuivan tekemiselle ovat aivan lopputalven päivät maalis-huhtikuun taitteessa. Olihan ajankohta myös menneessä maailmassa ilmeinen, prosessi kun vaatii vaatii kylmyyttä, valoa ja kuivaa. 1.4. jälkeen ilman kosteus alkaa nopeasti nousta, eikä voin kuivaaminen enää onnistu kuin kylmäsavusaunoissa, joita nykyään ei juuri missään enää ole.

Lopuksi muistutan vielä, että kuivaaminen toimii nimenomaan oikealle, täysrasvaiselle meijeri- tai kirnuvoille. Margariineille tai vähärasvaisille valmisteille se ei sovellu; esimerkiksi rasvaton voi haihtuu käytännössä kokonaan.

Muokkaus 3.4.
Jos lueskelet tätä jonain muuna päivänä kuin aprillipäivänä, niin huomioithan, että kyseessä oli Retkipaikan aprillipila.