Köyden jatkona Rukan jääseinällä

Jatkoin synttäripakomatkaani Posion koiravaljakkoajelusta seuraavaan seikkailuun, Rukan jääseinälle. Olen vuosia, vuosia sitten käynyt jos jonkinlaisia retkeilyyn ja liikuntaan liittyviä kursseja. Yksi niistä oli Laskuvarjojääkärikillan järjestämä jäätikkövaeltajan kurssi. Siellä pääsin ensimmäisen ja tähän asti viimeisen kerran kokeilemaan jääkiipeilyä. Haaveissa on ollut, että vielä joskus kokeilen sitä uudestaan. Ja se toinen hetki koitti nyt!

Rukalla järjestetään ohjattua jääkiipeilyä Kurun seinällä laskettelurinteiden välissä. Jääseinä, joka on 35 metriä korkea, jäädytetään kiipeilijöitä varten. Noin nelisen tuntia kestävä kiipeily on tarkoitettu niin vasta-alkajille kuin jo kokeneillekin jääkiipeilijöille.

Kokoontuminen oli Rukapalvelun tiloissa ja siellä tapasin Jussi-oppaan sekä toisen kiipeilijän. Meitä olikin vain kaksi innokasta aloittelijaa sen päivän kiipeilyssä ja mikäs sen parempi.

: Kiipeilykengät

: Jääraudat

Alkuun opas neuvoi meitä varusteissa ja avusti niiden päälle laittamisessa. Painavat kiipeilykengät, joissa oli erikseen vielä lämmin sisäkenkä, puettiin jalkaan. Lahkeiden päälle tuli säärystimet, ettei vahingossa riko jääraudoilla housujen lahkeita.

Sitten ujuttauduttiin valjaisiin ja napattiin vielä kypärät päähän. Jääraudat otettiin mukaan, reppu selkään ja ei kun menoksi kohti jääseinää. Rukan eturinteen juurella laitoimme Jussin avustuksella jääraudat kiinni kenkiin ja matka jatkui ylös rinnettä kävellen kuin cowboyt. Jalkoja oli nostettava kunnolla, ettei kompuroinut piikkien kanssa. Vähän tuhdimpaa tavaraa kuin Icebugit.

Kiipeilykaveri ja Jussi-opas

Kurun jääseinä on kahden rinteen välissä, alla menee vain huoltoreitti. Seinälle on jopa valaistus eli myös iltamyöhällä voi kiipeillä.

Me kiipeilijät jatkoimme jääseinän alapuolelle, kun taas Jussi meni suoraan ylös huipulle. Hän toi yläköyden alas laskeutuen itse jääseinää pitkin. Sen jälkeen käytiin yksityiskohtia läpi, otettiin jäähakut molempiin käsiin, Jussi kiinnitti köyden valjaisiin ja homma alkoi.

Minä olin ensin varmistamassa, kun kiipeilykaverini lähti nousemaan ylös. Hitaasti, mutta varmasti hän eteni kohti huippua. Välillä tuli uskon puute, mutta Jussin opastuksella matka ylös jatkui. Ja niin vain tuli huippu saavutettua ja laskeutuminen alkoi.

Minä löysäsin köyttä ohjeiden mukaan ja Jussi oli vielä takanani varmistamassa, että kaikki menee oikein. Kaveri pääsi onnellisesti alas ja sitten olikin minun vuoroni lähteä nousemaan.

Alku sujui mielestäni hyvin, mutta muutama metri ennen huippua tuli epätoivon tunne. Olin nalkissa, jumissa… en löytänyt jalalle paikkaa, en hakuille paikkaa… ei, oli tultava alas!

Huusin Jussille, että tulen alas ja niin pääsin kokemaan laskeutumisen. Oli vain rohkeasti nojattava taaksepäin niin, että koko jalkapohja oli rinnettä vasten. Jäähakut toiseen käteen ja toisella kädellä köydestä kiinni pitäen lähdin askeltamaan alas.

Toinen nousu sujui kohdaltani paremmin, pääsin huipulle! Tosin siinäkin tuli uskonpuute, että ei, en pääse taaskaan tietyn kohdan ohi, ja jälleen kerran niin lähellä huippua! Tällä kertaa Jussi oli varmistamassa ja kiipeilykaverini kuvaamassa. Jussipa ei päästänytkään minua helpolla, kun yritin huutaa, että en pääse mihinkään, tuun alas.

Ei mitään, etkä tule, kyllä pääset siitä eteenpäin, kuului Jussin huuto takaisin. Hän neuvoi alhaaltapäin, mihin kohtaan kannatti jalkoja siirtää ja mihin hakkuja iskeä. Ja niin tämä rouva saavutti huipun! Ilman oppaan tsemppausta olisin kyllä luovuttanut ja tullut alas.

Kolmas nousu tehtiin reitille, jossa jo alku oli lähes pystysuora seinä. Siitä selvittyämme me molemmat tulimme alas emmekä yrittäneet huipulle kolmatta kertaa.

Kroppakin alkoi jo väsyä tähän outoon liikuntaan. Jo se, että jännitti kiipeämistä, väsytti käsiä ja jalkoja. Jäähakkuja tuli puristettua liiankin tiukkaan ja jalkoja jännitettyä, kun ei luottanut siihen, että jääraudat pitävät jalat jääseinässä kiinni. Ensimmäisen nousun epätoivon hetkellä meinasi jalat alkaa vatkata kuin Elviksellä konsanaan. Sen verran oli jännitystä ilmassa…

Kiitos!

Kolme nousua ja laskua, sitten olimmekin valmiit kaakaolle. Kuuman juoman ääressä käytiin läpi kokemaamme ja samalla kävi ilmi, että myös kiipeilykaverini oli yksin matkassa viettämässä syntymäpäiviään! Meitä olisi siis kaksi eri-ikäistä ja samanhenkistä vesimiestä synttäreitään paossa. Mikä hauska yhteensattuma!

Siihen oli mukava lopetella ikimuistoinen päivä ja lähteä omiin suuntiin kohti uusia seikkailuja.