Kontion jäljissä Sallan ruskaa hehkuvalla Petservaaralla

Petservaaran huipulla Sallassa on siitä erikoinen näkötorni, ettei sinne johda varsinaista retkeilyreittiä. Kelkkareitti tornille on olemassa, ja talvisin paikalla kuulemma käykin kelkkailevia kansalaisia suhteellisen ahkeraan.

Me matkasimme tornille ruskan hehkussa. Jätimme auton niin likelle tornia kuin mahdollista (kartta), mutta kävelymatkaa kertyi silti ehkä reiluksi tunniksi.

Ylämäkeen kulkiessaan sitä helposti unohtaa katseensa maankamaraan, kun asettelee askeliaan ja könyää ylös rinnettä. Tällä kertaa se ei haitannut, sillä jalkojen juuressa näytti tältä:

Luikahtipa maassa hurjan pullea sisiliskokin, joka ei suostunut kasvokuvaan.

Mukanamme oli Matkalle Sallaan -yhdistyksen matkailukoordinaattori Heli Karjalainen. Helillä puolestaan oli mukanaan koiransa. Ja kivääri karhun varalta. Sallassa oli juuri edellisenä päivänä ammuttu monta karhua, niin monta, että asia pääsi oikein uutisiin saakka.

Seurasimme kelkkareittiä jonkin matkaa, kunnes poikkesimme kulkemaan suoraan metsän läpi kohti tornia. Kelkkareitti oli aluksi hyvin hyvin märkä, kumisaappaat ja vedenkestävät vaelluskengät olivat ehdottomat. Välillä vesi suorastaan virtasi tietä pitkin. Koirat nauttivat siitä, ja me ihmisetkin pääsimme kyllä pomppimaan hyvillä kengillämme aika sutjakasti eteenpäin.

Päästessämme hieman ylemmäs oli aika nostaa katse maaruskasta ja marjamättäistä. Takanamme aukesi laaja maisema Venäjälle. Heli osoitti meille maisemasta varsinaiset, alkuperäiset Sallatunturit, jotka sotien jälkeen luovutettiin vuonna 1940 Moskovan rauhan ehtojen mukaisena alueluovutuksena Neuvostoliitolle.

Jatkoimme rinnettä ylös aina huipulle saakka, kunnes olimme tornilla. Petservaaran näkötornin juurella on puuvaja ja tulistelupaikka. Sen penkeille me pysähdyimme lepäilemään ja juomaan vettä ennen torniin nousemista.

Torni itsessään on sievä ja sopii maisemaan. Hiukan harmillisesti ovat puut kuitenkin kasvaneet siitä ohi, mikä aavistuksen haittaa näköalojen tarkkailua. Heli toteaakin, että torni olisi ollut syytä aikoinaan rakentaa vielä muutaman metrin korkeammaksi.

Näkötornilla on viihtyisä taukopaikka.

Kaikki eivät uskaltautuneet torniin.

Kuitenkin tornista aukeaa kaunis ruskamaisema. Aatsingin järvet näkyvät hyvin ja tunturimaa siintää kauas aina horisontin katoamiseen saakka.

Mietin miltä maisema näyttää silloin kun tornilla eniten käydään, eli talven pakkasissa, kaamoksen valossa, hankien keskellä. Taatusti on taianomainen näky silloinkin.

Silmä kantoi puiden lomasta myös nykyiselle viralliselle Sallatunturille. Kyseisen tunturin huiput olivat muuten viralliselta nimeltään Iso- ja Pieni Pyhätunturi vielä vuoteen 2010 saakka, vaikka alueesta on puhuttu Sallatunturina jo pitkään. Nyt Suomessakin on siis jälleen virallinen Sallatunturi, vaikka alkuperäinen jäikin rajan taakse.

Lähdimme suunnistamaan autoa kohden hieman eri reittiä kuin mitä tulimme. Ensin kelkkareittiä ja sitten maaston läpi. Annoimme askeleiden johdattaa ja taisimmepa samalla suunnistaa halki parhailta näyttävien marjamättäidenkin.

Jos mahdollista, kävivät maisemat jatkuvasti kauniimmiksi. Koirat juoksivat innoissaan sinne tänne ja nauttivat retkestä selvästi yhtä kovin kuin me ihmisetkin.

Sitten löytyi se karhun läjä. Minulle se oli elämäni ensimmäinen, mutta pakko sanoa, että lapsuusmuistoni eläinkirjan piirroskuvasta on jäänyt niin hyvin mieleen, että sen perusteella olisin tuon läjän itsekin tunnistanut.

Siinä se oli, ja vieressä oli sammalikko revennyt karhun raapaisuista. Ja minä suurena suomenuskon ihailijana olin tietenkin niin innoissani, että otin mustikkasävytteisestä jätöskasasta myös valokuvan. Varsinainen turisti.

Mietimme, oliko mesikämmen tassutellut meitä pakoon kun olimme nousseet vaaralle. Emme tulleet kokeilleeksi, oliko kasa vielä lämmin. Niin innoissani en sentään minäkään ollut.

Löytynyt läjä ei kyllä saanut minua pelkäämään. Jännitys olisi kenties voinut nousta ihan toisenlaiseksi, jos mukanamme ei olisi ollut opasta kiväärin kera. Nyt vain pällistelimme, että ohhoh, ja jatkoimme matkaa.

Söimme matkalla itsekin paljon marjoja. Kontio oli osunut hyville apajille, sillä marjoja oli ainakin omasta mielestäni aika paljon ja ne olivat mukavan kokoisia.

Palattuamme autolle Heli esitteli minulle vielä Sallan matkailuun kehitettyä uutta karttasovellusta. Sovelluksesta löytyvät Sallan moottorikelkkareitit ja latuverkostot, patikka- ja polkupyöräreitit, tulistelupaikat sekä muutamia kalapaikkoja lupatietoineen. Haluamansa reitit saa ladattua omalle laitteelle niin, ettei niiden käyttö ole verkkoyhteydestä kiinni.

Maanmittauslaitoksen karttapohja on sama kuin retkikartta.fi -sivustolla, eli peruspohjaa voi tarvittaessa hyödyntää myös Sallan ulkopuolella. Sovelluksen latausohjeet löytyvät osoitteesta Salla.fi.

Vaikka emme otsoon kasvokkain tällä retkellä törmänneetkään, jäi Petservaara hyvin mieleeni ennenkaikkea mielettömän maaruskansa ja erämaisen rauhansa ansiosta. Vedenpitävät kengät vain jalkaan, niin Petservaara on mitä upein ruskakohde!

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7415741, E 585492.