Koloveden kansallispuisto – Jylhien kalliorantojen paratiisi

En tiedä miksi päädyimme Kolovedelle vasta tänä kesänä, niin monta kertaa on kohde noussut kärkikahinoihin uusia retkiä suunniteltaessa. Olen kuitenkin todella iloinen, että tartuimme vihdoin tuumasta toimeen ja matkakohde pysyi samana jopa ihan matkustuspäivään asti.

➡️ 31 km
🕒 48 h
📌 Retken lähtöpiste kartalla
⚫⚫⚪ Keskivaikea reitti, etenkin tuulisissa olosuhteissa melojalta edellytetään aina hyvää kuntoa

Retkemme ajoittui elokuun puoliväliin, ja sääolosuhteet osoittautuivat erinomaisiksi. Aurinkoa piisasi, lämpötila vaihteli keskipäivän 20 asteesta yön 12–14 asteeseen. Tuulen nopeus oli päiväsaikaan keskimäärin viiden metrin kieppeillä.

Koloveden kansallispuisto on osa Saimaata, ja monet yhdistävät reissulleen Kolovedestä lounaaseen sijaitsevan Joutenveden luonnonsuojelualueen ja Linnansaaren kansallispuiston. Kolovesi on näistä melojalle kuitenkin ihanteellisin, sillä moottoriveneily on alueella pääsääntöisesti kielletty. 

Lähdimme Helsingistä kahdeksalta aamulla. Retkueemme toinen puolikas vietti edellisen yön Isojärvellä ja sovimme tapaavamme Varkauden tienoilla, mistä lähestyisimme lähtöpistettä yhdessä. Loppujen lopuksi oma kaksikkomme kiiruhti lähtöpisteeseen ensin, kun seurueemme toinen parivaljakko teki ruokahankintoja Varkaudessa.

Varkaus, Savonlinna ja Joensuu muodostavat kolmion, jonka keskellä on Kolovesi. Kaikkiin on noin tunnin ajomatka. Lähellä olevat kaupungit antavat helppoja yöpymismahdollisuuksia mikäli leiriytyminen ahdistaa, ja ruokahuolto sekä puuttuvat varusteet löytyvät suhteellisen läheltä. Ulkoiluretkeen on näin ollen helppo yhdistää myös Savo-Karjalan kaupunkimatkailua.

Lähtöpisteenä oli Koloveden Kirkkoranta, jossa on Saimaan eräpalvelujen Oravin vuokraamo ja Koloveden melontaretkien aloituspaikka. Kirkkoranta on alueen kaakkoislaidassa ja sinne on helppo saapua autolla. Kajakit ja kanootit ovat rannassa valmiina ja ne varataan etukäteen puhelimitse tai verkossa. Retkeä edeltävänä iltana sain sähköpostiini pin-koodin, jolla sai varustevajan avainlaatikon auki. Vuokraan sisältyy vesikulkineen lisäksi mela, melontaliivit, kartta, kuivapussi tai tynnyri sekä kajakkeihin aukkopeite.

Päädyimme varaamaan kaksi inkkarikanoottia. Mielestämme oivallinen valinta lupsakkaan viikonloppuretkeen, missä tavarat kulkevat keskelle kanoottia kiinnitetyissä rinkoissa. Tavarat olimme pakanneet jo kotona pienempiin kuivapusseihin rinkkojen sisään, jolloin kanootin mahdollinen kaatuminen ei ehtisi kastelemaan ainakaan makuupussia, vaatteita tai elektroniikkaa. Huolelliseen laukkujen kiinnittämiseen on syytä käyttää hetki aikaa, sillä kanootin kipatessa tavarat ovat muuten hyvin nopeasti kadoksissa. Kippaaminen on hyvissä olosuhteissa kuitenkin erittäin epätodennäköistä.

Pakattuamme kanootit vesirajassa oli aika heittää hyvästit arkihuolille ja suunnata jylhien kalliorantojen paratiisiin.

Saimaan punaiset kalliot

Koloveden kansallispuisto muodostuu pääasiassa kahdesta sokkeloisesta saaresta, Vaajasalosta ja Mäntysalosta. Meillä ei ollut ennakolta suunniteltua reittiä. Teimme pikasuunnitelman Kirkkorannassa, perustuen lähinnä sen hetkiseen tuulen suuntaan. Lähdön hetkellä luoteistuuli puhalsi noin viisi metriä sekunnissa. Lähdimme Kirkkorannasta kaakkoon, kiertäen Vaajasaloa myötäpäivään. Vähän yli tunnin melottuamme rantauduimme Vaajasalon etelärantaan, saman nimiselle leiripaikalle. Laiturilla lepäillyt isokoskeloperhe joutui antamaan tilaa isommille.

Veneille on leiripaikoilla laiturit ja kalliossa kiinnitysrenkaita sekä puisia nostotelineitä. Nostotelineen voi laskea veteen, jotta siihen voi ajaa kanootin ja nostaa sitten helahoidon järvestä. Osassa leiripaikkoja on ranta, johon kanootin voi ajaa suoriltaan. 

Keitimme tulipaikalla nokipannukahvit ja haukkasimme välipalaa. Tulipaikkojen muotoilu on tässä kansallispuistossa onnistunutta. Nuotio on rakennettu betoniin valetun vanteen sisään, siinä on lisätuulensuoja rannan puolelle ja kaksi liikuteltavaa ritilää sekä tukeva koukku, jonka korkeutta on helppo säätää polttamatta käsiä.

Tulipaikalta on muutaman kymmenen metrin nousu jyrkkää kalliota pitkin kohti niemennokkaa, jonka laelta avautuva näkymä on yksinkertaisesti upea. Tällainen on Kolovesi. Saaria, niemiä ja salmia silmänkantamattomiin, asutuksesta tyhjiä kalliorantoja, Saimaa sellaisena kuin se on aina ollut, tuhansia vuosia taaksepäin. Hengitän vesistön puhdasta ilmaa ja nautin hiljaisuudesta. 

Aiemmin Kirkkorannassa tapaamamme perheenisä kahden poikansa kanssa saapui laituriin tehdessämme lähtöä. He olivat aiemmin kohteliaasti kyselleet leiriytymissuunnitelmistamme. Meille sopi vallan hyvin jatkaa matkaa vielä illan mittaan eteenpäin. Laskimme nopeutemme riittävän hyvin Syväniemen leiripaikan saavuttamiseen ennen pimeää.

Emme ole ehtineet meloa kauaakaan, kun rantakalliot alkavat nousta yhä korkeammiksi. Kanoottimme lipuvat hiljaa kallioiden ohi ja jokainen istuu vain hiljaa paikallaan, sellaisen syvän kunnioituksen vallassa, jonka luonto uljaimmillaan voi synnyttää. Näitä vesireittejä meidän esi-isämme ovat ikiaikoja sitten kulkeneet. Tuuli on jo tyyntynyt iltaa vasten. Ilta-auringon sävyttäessä kalliot punaisiksi mieleeni tulevat lapsuuden lännenelokuvista tutut Coloradon maisemat.

Lähestyessämme Syväniemeä huomaan keilapallon näköisen mustan pisteen nousevan sadan metrin päässä retkueemme toisesta kanootista. Norppa! Pää laskeutuu sulavasti takaisin veteen kuin sukellusveneen periskooppi. Utelias kaveri.

Saimaa tunnetaan norpistaan, noista sympaattisista relikteistä, jotka jäivät jumiin Ancylusjärven pienentyessä ja sen lahtien muotoutuessa omiksi järvikseen jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena. Tästä on noin 8000 vuotta. Norppakanta on vaihdellut 1900-luvun alun noin tuhannesta yksilöstä 1980-luvun 120-150 yksilöön, mistä se on jälleen noussut noin 400 yksilöön. Tätä lukumäärää pidetään kriittisenä eläimen säilymisen kannalta, sillä sen yli noustessa lajilta poistuisi välittömän sukupuuton uhka.

Syväniemen leiripaikka on Koloveden kaakkoislaidassa pienellä saarella. Saarella on kaksi tulipaikkaa, yksi pohjois- ja toinen eteläpuolella. Pohjoispuolen havaitsemme pikaisen tiedustelun myötä varatuksi. Ajamme kanootit eteläpuolelle ja nostamme ne rantakiville.

Kansallispuiston kivisessä maastossa on verrattain heikosti telttapaikkoja saatavilla. Piikkisesonkina heinäkuussa joutunee tekemään enemmänkin kompromisseja ja mikäli oman tilan tarve on suuri, antaa riippumatto hieman enemmän valinnanvaraa yöpymispaikan suhteen. Leiripaikoilta löytyy myös sieltä täältä telttalavereja, jotka antavat tasaisen alustan uupuneen retkeilijän makuualustalle. Teltan pystyttäminen sellaiselle on oma taiteenlajinsa, mistä myöhemmin lisää.

Ruokailtuamme istumme hiljaa tulilla kunnes huomaan kirkkaan valon syttyvän puurajaan. Lähes täysikokoinen Kuu nousee muutamassa hetkessä metsän takaa täyteen loistoonsa pilvettömälle taivaalle. Täydellisen hiljaisuuden rikkoo välillä kuikan huuto.

Esi-isien kädenjälkiä

Suunnittelemme aamupalan lomassa päivän reittiä. Illaksi olisi päästävä takaisin lähelle Kirkkorantaa, jotta paluumatkan ajopäivä ei venyisi tolkuttoman pitkäksi. Jatkaminen luoteeseen tuntuu luontevalta ajatukselta, sillä kaakkoistuuli on meille myötäinen. Suurimmaksi kysymysmerkiksi osoittautuu, miten pääsemme Kärängönlahdelta Pienelle Kolovedelle. Arvuuttelemme hetken aikaa mahdollisen kannaksen korkeutta, kunnes päätämme lähteä ottamaan asiasta selvää ihan omin silmin.

Tämäkin päivä jatkuu aurinkoisena. Myötäinen tuuli tekee etenemisen jopa hiukan liian vaivattomaksi. Kärängönlahdella ihailemme päällämme liitelevää korppia, joka johdattaa meidät lahden päähän. Mäntysalon ja Ruokosalon välinen kannas osoittautuu matalaksi, karikkoiseksi väyläksi, josta ajamme kanootit läpi kieli keskellä suuta. Toisen kanootin kevyttä pohjakosketusta lukuunottamatta pääsemme helposti Pienelle Kolovedelle.

Pieneltä Kolovedeltä löytyy kansallispuiston varjelluin osa, jolla liikkuminen missä muodossa hyvänsä on tyystin kielletty ympäri vuoden. Alue on Mäntysalon keskivaiheilla luoteisrannalla ja siihen kuuluvat rantojen lisäksi myös vesialueet. Ohitamme alueen sen länsipuolelta ja suuntaamme kohti Pyylinojan leiripaikkaa.

Leiripaikka on kauniissa, metsäisessä poukamassa. Kymmenet sudenkorennot tervehtivät meitä astuessamme maankamaralle. Vietämme pitkän lounastauon, lepäilemme telttalavereilla, nautimme täydellisestä elokuun päivästä. Leiripaikalta on noin kilometrin polku Iso-Pyylin järvelle, jonka rannalta löytyy autiotupa saunoineen. Yksi retkueemme jäsen lähtee tiedustelemaan paikan ja palaa vajaan tunnin kuluttua. Tuvalla ei ole polttopuita, joten ne pitää kuljettaa sinne Pyylinojalta melkoista kinttupolkua pitkin. Idea päiväsaunasta jää tällä kertaa pelkän ajatuksen asteelle.

Pienen tuumaustauon jälkeen päätämme palata samaa reittiä takaisin Kärängönlahdelle, kiertää Mäntysalo eteläpuolelta ja suunnata kohti Lapinniemen leiripaikkaa. Ensimmäistä kertaa joudumme melomaan vastatuuleen. Tuuli tyyntyy päästyämme Kotaselälle ja pääsemme aikalailla leppeissä olosuhteissa Kotalahdella sijaitsevaan leiripaikkaan. Ajamme kanoottikaksikkomme puiseen nostotelineeseen ja vedämme sen kalliolle. Seurueemme toinen kanootti päätyy laiturille kuivattelemaan.

Hetken puutilannetta ihmeteltyämme huomaamme lapun puuliiterin ovessa. Lapinniemen leiripaikkaa ei resurssipulan vuoksi enää huolleta ja se puretaan. Lähin huollettu leiripaikka, Laajakaarre, löytyy noin kolmen kilometrin päästä. Päätämme kuitenkin jäädä leiriin, sillä päivä on jo pitkällä ja paikka kaunis.

Lapinniemen maasto on sen verran jyrkkä ja kivinen, että laitamme yhden telttamme puulaverille. Edellisellä kerralla pystyttäessäni telttaa laverille onnistuin rikkomaan ulkoteltan kankaan. Tämä tapahtui Kevon luonnonpuistossa vuonna 2012, kiristäessäni kiinnityksiä liian jyrkässä kulmassa laverilta maahan, jolloin toinen teltan päätyyn ommelluista tukikepeistä räsähti kankaan läpi. Koitan olla huolellisempi tällä kertaa. Vedän paracordit laverin lautojen päätyihin ja kiinnitän teltan kiilojen asemesta niihin. Lopputulos ei ole täydellinen, mutta toimii.

Teemme oksista tulet ja istumme iltaa. Hiiret rapistelevat pimeydessä, kun käymme maata. Yöllä herään kuikan lisäksi kahden toisenkin linnun ääniin, niitä kuitenkaan tunnistamatta.

Aamu-uinnin ja aamiaisen jälkeen pakkaamme laukkumme ja itsemme kanootteihin ja otamme suunnaksi Ukonvuoren kalliomaalaukset. Vastassamme on jälleen tuuli, eilistä hieman kovempana. Liikumme rannan läheisyydessä ja haemme välillä tuulensuojaa. Koitamme ajaa suoraan tuulta päin, sillä sivuttaisaallokko on kanootissa varsin ikävän tuntuinen. Tuulen nopeus on jossakin kuuden metrin tietämillä, puuskat yli kymmenen metrin. Mainingit lyövät kanootin keulaan kunnes pääsemme Ukonniemen suojaan.

Ukonvuoren kalliomaalaus on tehty kampakeraamisella kaudella 4200–2000 eaa. ja sen on tulkittu esittävän tanssivaa shamaania. Maalaus on vaikeasti hahmotettavissa. Suosittelen kalliomaalauksen googlaamista ennen vierailua, sillä tämä auttaa löytämään kiviseinästä oikean kohdan tarkempaa tarkastelua varten.

Laituriin jämähtänyt kajakoija kiittelee oikea-aikaista saapumistamme. Parkkeeraamme kanoottimme ja autamme naisen ylös kajakistaan. Kiikkerästä kajakista kipuaminen yhtä kiikkerällä laiturilla voi olla hivenen vaikeaa yksin liikkuvalle melojalle. Astelemme koko porukka yhdessä kalliomaalauksen luo ja istumme hetken aikaa rinteeseen rakennetun puulaiturin taukopenkillä. Poukamaan ajaa sähkömoottorivene, mukanaan neljä turistia. Omat ajatukseni ovat jossakin ihan muualla. Täällä he metsästivät ja kalastivat, esi-isämme, jättivät kallioseiniin viestejä toisilleen, toivoivat pyyntionnea. Vuosituhannet vierivät, Saimaan paratiisi pysyy.

Teksti ja valokuvat: Mika Puskala

Instagram-tilini löydät osoitteesta instagram.com/supermiqa

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.