Kilpisjärven maisemia heinäkuussa 2000

Kilpisjärven seutu lienee monille retkeilijöille hyvin tuttua maastoa, ja retkikuvauksiakin sieltä on tehty pilvin pimein. Lisätään niihin nyt vielä nämäkin reilun kymmenen vuoden takaiset muistelmat ja filmikameralla otettuja menneen maailman kuvia, vaikkapa vain esimerkkinä, että retken on voinut tehdä tälläkin tavalla.

Kävin ensimmäisen kerran Kilpisjärvellä vuoden 1999 kesällä. Olin mukana Tromssaan tehdyllä seuramatkalla, ja olimme kaksi yötä Kilpisjärven matkailuhotellissa.

Iltaisin oli hiukan aikaa kierrellä ympäristössä, mutta pitempiin retkiin ei ollut aikaa – varsinkaan kun venäytin hieman nilkkaani kivikossa. Ehdin kuitenkin käväistä Saanan etelärinteen juurella ja kiivetä hotellin takana olevalle Pienelle Salmivaaralle ja totesin, että tällaisia maisemia pitää kyllä tulla katsomaan vielä toisenkin kerran ja kaikessa rauhassa.

Saana ja Kilpisjärven kylä Pieneltä Salmivaaralta nähtynä.

Heinäkuun puolivälissä 2000 saavuin sitten etelän aamujunan tuomana Rovaniemelle. Katkonaisesti nukutun yön jälkeen oli seuraavaksi edessä arveluttava kahdeksan tunnin bussimatka Kilpisjärvelle. Aika kului kuitenkin joutuisasti uusia maisemia katsellen ja niiden vähittäistä muuttumista tarkkaillen.

Muoniossa pidetyn ruokailutauon jälkeen kesti kuitenkin vielä pari tuntia, ennen kuin näkymät bussin ikkunassa alkoivat todella muuttua. Ensin metsistä katosivat kuuset, sitten mäntymetsäkin harveni olemattomaksi, ja lopulta näkyvissä oli vain matalaa koivupusikkoa ja laajoja aukeita soita.

Tien noustessa yhä ylemmäs alkoivat myös mäet kohota vaaroiksi ja lopulta tuntureiksi, ja näköalat kasvoivat avoimessa maastossa kymmeniin kilometreihin.  Viimein alkoi horisontissa siintää teräviä ja lumipeitteisiä, jotenkin unenomaisen kaukaisia Norjan tuntureita, ja heti kun ylitettiin Suomen maanteiden korkein kohta (565 m), laskeuduttiinkin jo lähes sata metriä alemmas Ala-Kilpisjärven rantaan.

Ala-Kilpisjärvi, Pieni Salmivaara ja Saana etelästä bussin ikkunasta nähtynä.

Kilpisjärven rantatieltä osui heti silmiin Saanan tuttu jyhkeä hahmo, jonka laki kohoaa yli puoli kilometriä järvenpinnan yläpuolelle. Sen edessä näkyvä sata metriä korkea Salmivaara olisi melkein missä tahansa muualla Suomessa komea vuori, mutta Saanan edustalla se kutistuu vaatimattomaksi kummuksi.

Jäin bussista päätepysäkillä Kilpisjärven retkeilykeskuksessa, majoittauduin, vaihdoin maastokamppeet niskaan ja lähdin miltei saman tien kiipeämään Saanalle. Oli jo melko myöhäinen iltapäivä ja päivän kuluessa oli tullut rankkojakin sadekuuroja, mutta nyt sää näytti viimein kirkastuvan.

Polku Saanalle löytyi retkeilykeskuksen takaa, ja se löysi vähitellen tiensä tiheän ja kivikkoisen tunturikoivumetsän läpi ylös paljakalle. Saanan loivan luoteisrinteen pitkät puuportaat olivat tuolloin vasta rakenteilla.

Siirryin pian kuluneelta valtaväylältä pienemmälle polulle, joka kulki aivan tunturin lounaisjyrkänteen reunalla. Tunnelmat huimaavan avarassa maisemassa olivat ensikertalaiselle jotain ihan toista kuin Sisä-Suomen sankoissa metsissä saapastellessa, ja pysähtelin välillä vain istuskelemaan ja ihmettelemään.

Tunturin laella oli ohuen maakerroksen ja paljaan kallion ohella runsaasti rakkakivikkoa, muutamia pieniä lampia ja joitain lumilaikkujakin, joista piti tunnelman vuoksi vähän haukata janon sammuttamiseksi. Saanan korkeimmalle laelle pääsyä saikin odottaa aika pitkään, sillä ovelasti kaareutuva tunturi jatkui aina vain ylemmäs, vaikka huippu näytti olevan koko ajan ihan edessä.

Aivan ylintä kallioharjannetta ei sitten oikeastaan näkynytkään, sillä se oli piilotettu melkoisen kivikasan alle. Viereinen, 1029 metrin korkeudella oleva korkeuskiintopistepultti oli sentään näkyvissä. Huiputuksen varmistamiseksi piti joka tapauksessa kiivetä vielä kasan päälle.

Näppäilin kuvia kauniissa säässä ja kurkistelin lakea kiertävän jyrkänteen reunalta alas syvyyteen. Kilpisjärvi kimmelsi auringossa, itäpuolen Tsahkaljärvi loisti sinisenä ja Saanan varjoon jäänyt Saanajärvi häämötti tummanharmaana.

Paljakan värit vaihtelivat punaruskeasta vihreään, harmaaseen ja sinertävään, ja lumilaikut kirjavoivat kaikkia ympäristön korkeimpia tuntureita. Valaistus vaihteli jatkuvasti valon siilautuessa miten milloinkin pilvenriekaleiden välistä, ja varjot siirtyilivät maan pinnalla nopeasti paikasta toiseen.  Näytöstä olisi voinut seurata tuntikausia.

Näköala Saanan laelta itään, edessä alhaalla Saanajärvi.

Saanan laelta oli myös mahdollista yrittää jollain lailla hahmottaa seudun laajempia geologisia rakenteita. Saana ja muut Käsivarren ”sormenpäät” ovat Suomen ainoa Kaledoniseen poimuvuoristoon kuuluva alue. Vuoristo syntyi noin 400–450 miljoonaa vuotta sitten kahden mantereen törmätessä, jolloin muinaiseen valtamereen kerrostuneet sedimentit poimuttuivat ja työntyivät lännestä itään osin toistensa päälle – ja juuri ja juuri myös nykyisen Suomen puolelle ikivanhan, yli 2,7 miljardin vuoden ikäisen peruskallion päälle.

Saana ja muut Suomen Kaledonidit koostuvat lähes kokonaan näistä kauas alkuperäisiltä kerrostumispaikoiltaan työntyneistä ja Suomen nuorimpiin kuuluvista kivilajeista. Vuoristo ehti kulua varsin matalaksi ja tasaiseksi, ennen kuin sen alueella alkoi yhä jatkuva vaiheittainen tektoninen kohoaminen noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Juuri tämän kohoamisen takia Käsivarren alueella sijaitsevat kaikki Suomen korkeimmat, yli kilometrin korkeuteen kohoavat huiput.

Nykyiset teräväpiirteiset vuoristomuotonsa alue on saanut vasta jääkausiaikana parin viimeisen miljoonan vuoden kuluessa. Saanan ja muutaman muun lähistön tunturin silmiinpistävään muotoon jyrkkine yläosan pahtoineen ja loivempine alarinteineen on vaikuttanut lisäksi ylimmäinen, hieman kallellaan oleva kovaa tunturiliusketta sisältävä ”laatta”, joka on suojannut alapuolellaan olevia pehmeämpiä kivilajeja kulumiselta.

Kilpisjärven maastossa näkyy myös nuorempia ja pienempiä jääkauden aiheuttamia jälkiä, mm. joitakin sulavesiuomia tunturien rinteillä ja moreenikumpuja laaksojen pohjalla. Mannerjäätikön sulamisvaiheessa Kilpisjärven kohdalle patoutui hieman nykyistä tasoa ylemmäksi jääjärvi, joka laski ensin kahta eri uomaa pitkin luoteeseen Jäämereen ja myöhemmin jäätikön reunaa noudatellen kaakkoon.

Lopulta piti tietysti lähteä palailemaan alaspäin, vaikka ei olisi oikein millään raaskinut. Muistojen onkin syytä pysyä mielessä, sillä toista kertaa en ole Saanalle kiivennyt.

Pikku-Malla aamuauringossa.

Seuraavana aamuna nousin jo viideltä ja tein aluksi pienen lenkin Käsivarrentietä pitkin. Käväisin katselemassa aamuauringon valaisemia Pikku-Mallan itärinteitä, Siilasjärven harjua ja Siilasjoen koskia, ja saihan niistä aika värikkäitä kuviakin.

Aamiainen oli syytä ottaa vakavasti, sillä seuraavaksi oli edessä matka Malla-veneellä Kilpisjärven halki Koltalahdelle ja reilun 15 kilometrin patikointi Kolmen valtakunnan pyykin ja Mallan luonnonpuiston kautta takaisin retkeilykeskukseen.

Järveltä näkyivät mainiosti sekä Saanan että Mallan tunturien profiilit, mutta varsinaista herkkua olivat Norjan vuoret, jotka näkyivät tänään eilistäkin paremmin lähes pilvettömässä säässä. Vene kiinnittyi noin puolen tunnin risteilyn jälkeen Koltaluoktan laituriin Ruotsin puolelle, ja poroaidan vieressä kulkevaa polkua pitkin päästiin pian kuuluisalle rajapyykille.

Tyylikkäimmät maisemat polun varrelta löytyivät Kuokimajärven rannalta, josta näkyi sekä Saanalle että reilusti korkeammille Norjan Parakselle ja Markus-Mallalle. Hainevää muistuttavan Paraksen huiman jyrkiltä rinteiltä erottui kiikarilla pieniä lumivyöryjäkin. Ruotsin pohjoisin suurtunturi Pältsan oli vielä tässä vaiheessa piilossa jossain takavasemmalla, mutta näkyihän se sitten myöhemmin Mallan luonnonpuistosta.

Kolmen valtakunnan pyykki, taustalla Koltajärvi ja Paras.

Kolmen valtakunnan rajapyykki on Koltajärven pohjukassa matalassa vedessä seisova massiivinen keltaiseksi maalattu betonoitu möhkäle, jonka nykyinen versio on peräisin vuodelta 1926. Pyykki on samalla sekä Suomen manneralueen läntisin että Ruotsin pohjoisin piste.

Pyykissä ei ole tavoiteltu sen kummempia taiteellisia arvoja, mutta maisemat Koltajärven rannoilla ovat joka tapauksessa näkemisen arvoiset. Ja missä muualla pääsisi näin näppärästi ja nopeasti (ja ilman rajamuodollisuuksia) siirtymään valtakunnasta toiseen – parilla askeleella Ruotsista Norjaan, Norjasta Suomeen ja taas Ruotsiin, niin monta kertaa kuin temppu jaksaa huvittaa.

Rajapyykiltä polku kääntyi itään Kalottireitille ja Mallan luonnonpuistoon. Aluksi reitti seuraili Norjan rajalla kulkevaa poroaitaa ja ylitti leveän ja soistuneen Koltavuoman, jonka pinnalla näkyi runsaasti pieniä moreenikumpuja ja roudan synnyttämiä vetisiä lohkarekuoppia.

Vuoman jälkeen reitti sukelsi tiheän ja rehevän tunturikoivikon peittämään rinteeseen ja nousi vähitellen puuttomalle paljakalle. Patikointi kauniissa säässä upeassa maisemassa oli yhtä juhlaa, jota ei yhden leveän ja vuolaan puron yli loikkiminenkaan päässyt häiritsemään. Kilpisjärveen viettävä vehreä tunturiniitty muistutti välillä koivuryhmineen, pensaineen ja värikkäine pienine kukkineen melkein hoidettua puutarhaa.

Iso-Mallan jyrkimpien pahtojen jälkeen alkoi edestä kuulua kohinaa, ja äkkiä vasemmalta ryöppysikin melkoinen vesiputous: siinä oli parikymmentä metriä korkea Kitsiputouksen alaosa.

Pidin evästauon ja kuvailin filmaattista putousta, mutta en kiivennyt enää putouksen ylempää osaa katsomaan. Sen sijaan pääsin todistamaan kahden espanjalaisen karpaasin kastautumista putouksessa – kaikkea se machokulttuuri teettää. Tai sitten se oli vain tehokas keino vilvoitella lähes helteisessä säässä.

Jatkoin matkaa itään ja ohittelin muutamia varjorinteillä säilyneitä suuria lumilaikkuja. Kiersin Mallatunturien välisessä satulassa päilyvien Mallalampien sivuitse ja lähdin kiipeämään Pikku-Mallan laelle.

Polun varrella näkyi parikin hajalle räjäytettyä entisten aseveljien laatimaa aaltopeltirakennelmaa Lapin sodan ajalta. Saanaltakin näitä asemien rauniota löytyy, ja tunturin varjossa on ollut jopa pieni sotavankileiri. Sodan viimeiset laukaukset kuultiin Iso-Mallan maisemissa huhtikuun lopulla 1945.

Pikku-Mallan kapealta laelta avautui hieno näköala Saanalle ja Kilpisjärvelle. Oikeastaan ainoa häiriö maisemassa oli tuolloin tietyömaana ollut Käsivarrentie, joka leikkasi maastoa aika rujona viiltona. Seudun muut vähäiset rakennelmat sulautuivat kuitenkin ympäristöön aika kivuttomasti.

Mutta nytpä olikin päivän retki viittä vaille valmis, ei muuta kuin alas tunturista, siltaa pitkin Siilasjoen yli ja retkeilykeskukseen palautumaan vaelluksen rasituksista.

Viimeisen retkipäivän aamu oli uhkaavan hämärä ja pilvinen, mutta sade alkoi onneksi vasta illalla. Tarkoitus oli kiertää vielä noin 15 kilometrin kierros Saanan ympäri. Nousin tuttua Saanan polkua koivikosta paljakalle, ja seurasin reittiä Saanajärven suuntaan.

Saanajärveä lähestyttäessä maasto muuttui varsin kivikkoiseksi ja vetiseksi ja näytti harmaassa valaistuksessa aika villiltä. Ennen päivätupaa koukkasin vähän ylemmäs Jeähkkasin rinteeseen ja osuin yllättäen monisatapäisen porotokan laitumelle.

Poroja liikuskeli maastossa kuin antilooppeja Afrikan savanneilla, mutta petomaisen hahmoni huomattuaan ne siirtyivät joutuisasti sivummalle. Toisaalla vastaan tullut keräkurmitsa ei puolestaan ollut tapaamisesta millänsäkään ja antoi ottaa muutaman lähikuvankin.

Saanajärven päivätuvalla pidetyn evästauon jälkeen jatkoin polkua järven itärannalle aivan Saanan jyrkän ja korkean rinteen juurelle. Ylimpänä kohoavasta pystysuorasta kalliopahdasta oli aikojen saatossa varissut melkoisesti kiviä ja lohkareita, joista oli muodostunut useita vyörykeiloja rinteeseen ja karmeaa teräväsärmäistä louhikkoa sen alimpiin osiin. Pohdiskelin vähän, olisiko mahdollista kiivetä pahdan yli jotain reittiä pitkin ylös Saanalle, mutta päätin pian, ettei meikäläisen kyvyillä ainakaan.

Pikku hiljaa etenin sitten Saanajärven eteläpäähän, josta lähtee pieni laskupuro kohti Tsahkaljärveä. Puro haarautui kuitenkin pian kahtaalle, ja kävin katselemassa ja kuvaamassa myös pienemmän läntisen haaran pieniä koskia.

Palasin polulle ja jatkoin matkaa Tsahkaljärven rannalle. Pistäydyin järven etelärannalla ottamassa pari kuvaa Saanasta, joka olikin täältä kaakosta katsottuna aivan erinäköinen kuin muista suunnista. Tunturin profiili on kieltämättä jollain lailla sienen tai käävän muotoinen, ja sillä perusteella saamelaiset ovat ilmeisesti Saanalle nimen antaneetkin.

Lopputaipaleen kuljin Tsahkaljohkan koskien pauhua kuunnellen, ja sitten olinkin jo sivistyksen parissa eli Kilpishallin takapihalla. Kävin huvikseni ostoksilla, vaikkei ollut oikeastaan asiaakaan.

Hallissa näkyi tavalliseen tapaan viereisen öljyvaltion väkeä täydentämässä varastojaan kunnioitettavan kokoisilla liha- ja juomakuormilla. Samaa sakkia vartenhan on sittemmin rakennettu Kilpisjärven kylään melkoisesti lisää loma-asuntoja ja karavaanarialueita.

No, sitten vain saapasta toisen eteen, ja päivän päätteeksi lepäilin taas retkeilykeskuksen suojissa. Voi olla, ettei tällainen light-retkeily tyydyttäisi kaikkien vaellusviettiä, mutta jo vain oli mukavaa päästä päivän päätteeksi suihkuun, valmiiseen pöytään ja yöksi lakanoiden väliin…

Lähtöpäivän aamuna heräsin sateen ropinaan ja ikkunasta näkyi vain paksua sumua. Näin olin tietysti suunnitellutkin. Bussi Rovaniemelle lähti puolilta päivin, ja vain vuorokauden reissaamisen jälkeen olin taas tutuissa Sisä-Savon maisemissa. Retkestä riitti muisteltavaa pitkäksi aikaa, ja sen kaiut tuntuvat kuuluvan vielä näihin päiviin asti. Ei ollut ihan turha reissu.

Kartta.  ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 767221 E 252883

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.