Keväinen retki Vajosuon vuokratuvalle Kurjenrahkan kansallispuistossa

Joskus vain tulee sellainen olo, että on pakko päästä kaikesta arjen kohinasta ja tohinasta jonnekin syrjään kuuntelemaan tulen rätinää kamiinassa. Sellaisen hetken jälleen kerran koitettua, olin avannut Metsähallituksen sivut ja googletellut läpi mahdollisia vuokrattavia eräkämppiä Etelä- ja Länsi-Suomen alueelta. Eräoppaan ja aktiivisen retkeilijän roolissa monet vuokrattavista kohteista olikin jo tullut katsastettua läpi. Nyt kuitenkin huomasin Kurjenrahkan kansallispuistossa pienen Vajosuon kämpän, ja mielenkiintoni heräsi. Lopulta päätin varata sen ihan itselleni pääsiäisen vapaiden ajaksi. Kohde sattui muutenkin aivan loistavaan paikkaan, sillä olin kollegani kanssa menossa tarkistamaan retkeilykurssin reittiä juuri Kurjenrahkan kansallispuistoon, jossa pikku kämppä sijaitsi.

Kämppä kartalla

Kohde Luontoon.fi-palvelussa

Kurjenrahkan kansallispuistossa avautuivat komeat maisemat suolle. Kuva: Johanna Ranta

Aurinkoa, lunta ja jäisiä polkuja

Kun kaarsin autolla Pukkipalon parkkipaikalle, kollegani olikin jo paikalla odottelemassa pikku koiransa kanssa. Vaikka olin aiemmin suunnitellut viettäväni pääsiäispyhiä yksin erämaakämpällä, pyysin kuitenkin eräilystä kiinnostuneen serkkuni myös mukaan. Ensin meidän oli kuitenkin tarkistettava tulevan asiakasryhmämme reitti, ja suuntasimme parkkipaikalta polkua pitkin kohti Lakjärven laavua. Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta, ja kaikki metsän linnut tuntuivat olevan yhtä aikaa äänessä. Melkoisen vastakohdan tälle muodostivat kiiltelevän jäiset polut ja upottava loskalumi polkujen reunassa. En yhtään katunut päätöstäni laittaa saappaita jalkaan. Lämpö alkoi kyllä muuten nousta niin korkealle, että kuoritakkia sai alkaa riisua, ja pelkällä villapaidalla pärjäsi oikein mainiosti.

Kauempana sammaleiden ja lumen peittämällä suolla kurkipariskunta pyörähteli toistensa ympäri nostellen kapeita jalkojaan ja levittämällä komeat siipensä auki. Kurjenrahkan kansallispuistossa on myös kauniita, käppyräisiä mäntyjä, joita voi nähdä soilla ja niiden reunoilla. Monet niistä ovat myös todella iäkkäitä puita. Monenkohan retkeilijän ne ovat nähneet kulkevan ohitseen?

Niina ja Lulu-koira vanhan männyn juurella.
Paikoin jäänkansi peitti vielä suota, mutta se ei estänyt kurkiparien tanssahtelua.

Keväisessä metsässä kannattaa valita kumisaappaat

Koska Suomessa on ollut tänä talvena melkoisesti lunta joka paikassa, niin joukkomme ehdoton jalkinevalinta oli näille ”välikeleille” saappaat. Kurjenrahka ei ollut tässä lainkaan poikkeus, vaan sulamisvedet muodostivat valtavia lampia pitkosten päälle. Välillä kahlattiinkin melko syvissä vesissä, ja porukkamme pienin nelijalkainen oli näillä osuuksilla otettava kannettavaksi. Lulu-koira ei juurikaan välitä uimisesta, joten emännän tehtäväksi tuli hoitaa vesikohdista pystyssä yli sekä itsensä, että pikkuinen koira. Onneksi tämä oli kuitenkin hyvin sylissä kannatteva, esimerkiksi vettä arastelevan susikoiran kantaminen pitkin jäistä pitkosta vedessä kahlaten olisi voinut muodostua ongelmaksi. Niina ja Lulu taiteilivat kuitenkin urheasti joka kahluukohdan läpi.

Niinan ja Lulun taidonnäyte; näin sitä mennään vesien läpi!

Monet ovat kyselleet sekä minulta, että kollegaltamme, miten ihmeessä käytämme lähes kaikissa vaeltamisissamme kumisaappaita. Itsestäni on ympäri vuoden kuvia kumisaappaissa niin tunturien huipuilta, kuin joessa kahlaamassa packraftin kanssa. No, kumisaappaassa on niin mukavaa se, että ei tosiaan tarvitse olla huolissaan kastumisesta. Saappaiden käytössä on kuitenkin omat kommervenkkinsä, esimerkiksi jalkoja täytyy muistaa tuulettaa, sukkien täytyy olla hiertämättömät ja niihin kannattaa ylipäätään totutella pikku hiljaa. Nyt huhtikuiseen loskametsään en olisi voinut kuvitella parempaa jalkinetta.

Kämppä metsän kätköissä

Kun olimme päässeet Lakjärven laavulle, oli pienen evästauon paikka. Keskustelimme Niinan kanssa reitin olevan ihan hyvässä kunnossa, ottaen huomioon, että tulvavedet todennäköisesti olisivat jo kuukauden kuluttua tiessään, kun saapuisimme paikalle asikasryhmän kanssa. Evästauon jälkeen kävelimme kiemurtelevaa polkua pitkin takaisin Pukkipalon parkkipaikalle. Vajosuon kämpälle ajelisimme serkkuni kanssa autolla, sillä ihan koko Vajosuon lenkkiä emme ajatelleet iltapuhteiksi enää vetäistä.

Hyvästelimme Niinan ja Lulun ja lähdimme ajelemaan kohti Vajosuon parkkipaikkaa. Google maps ei ihan ollut varma, missä koko paikka lienee, joten saimme ajella tovin ympyrää mutaisilla metsäteillä. Lopulta määränpää kuitenkin löytyi, ja pääsimme nostamaan rinkat selkäämme auton takakontista. Matka parkkipaikalta kämpälle ei todellakaan ollut pitkä, alle kaksi kilometriä. Huomassimme kuitenkin, että kämppää ei ollut merkitty virallisiin kyltteihin, mikä varmasti oli tarkoituskin. Luulenpa, että näin muuten suositulla alueella haluttiin välttää turhia ruuhkia kämpän pihassa. Kun kämpän vuokran on tilittänyt Metsähallitukselle, saa kuitenkin sähköpostiinsa avainkoodin ja erittäin selkeät ohjeet, missä kämppä lopulta sijaitsee. Ja kansallispuiston kartalle (pdf, metsa.fi) kämppä on toki myös merkitty.

Hieman harhailtuamme ensin Vajosuon laavulle, löysimme kuitenkin lopulta eräkämppämme. Vajosuon pieni hirsikämppä on tarkoitettu noin neljälle hengelle, mutta meille kahdelle se olisi suorastaan tilava. Mökin pihassa oli myös puille laavu ja siisti kuivakäymälä. Kahden männyn väliin oli viritetty keinu. Avasimme nopeasti kämpän oven ja kynnyksellä kylmä ilma lehahti vasten kasvoja (monesti kämpät ovat sisältä kylmempiä kuin ulkoilma, jos joku ei ole juuri lämmittänyt kamiinaa). Kaivoin rinkasta esiin veitsen ja aloitin kiehisten vuolemisen, serkkuni mentyä hakkaamaan lisää puita. Tänä iltana kamiinassa rätisisivät kunnon tulet.

Vajosuon kämppä on katseilta piilossa.
Sisältä kämppä oli oikein kodikas, valoisa ja todella siisti.
Pihassa on myös keinu, johon aikuinenkin voi istahtaa. Kuva; Johanna Ranta

Hämärä laskeutuu Vajosuon kämpälle.

Lähes kämpän vieressä avautuvat komeat näkymät suolle.

Ei mennyt kauaakaan, kun iloinen tuli rätisi jo kamiinassa. Päätimme heti alkaa jokaisen retkeilijän lempipuuhaan, eli ruuanlaittoon. Huomasimme myös kamiinan lämpenevän sen verran nopeasti, että ruuat pystyi hyvin siinäkin kokkailemaan valmiiksi. Illan hämärtyessä makoilimme kaikessa rauhassa lavitsoillamme ja keskustelimme lähinnä tulevan kesän retkeilysuunnitelmistamme.Ympäristö ainakin oli siihen oivallinen. Katselin makuupussistani liekkien tanssia kamiinassa. Tulen välkkeessä tuvan seinää vasten on jotain todella rauhoittavaa. Tuvassa oli myös kolme kappaletta kauniita kynttilälyhtyjä, ja päätimme sytyttää ne vielä ja pelata hieman korttia pirtin pöydän ääressä.

Tuvassa oli sen verran tehokas kamiina, ettei se meinannut sammua koko yönä. Niinpä nukuimme hormin pelti auki.

Parasta on vain pysähtyä hetkeen ja kuunnella tulen rätinää kamiinassa.

Koska korttipeli ei kääntynyt kohdallani kovinkaan voitokkaaksi, päätin vetäytyä iltapalan jälkeen nukkumaan. Kömpiessäni makuupussiin, tunsin miellyttävän lämmön valuvan pitkin jäseniäni. Hetkenä ennen unen ja valveen rajaa, näin kultaisen täysikuun paistavan tuvan ikkunasta sisään. Suljin silmäni ja mietin kurkia tanssimassa suolla. Ehkäpä aamulla heräisin aikaisin katsomaan niiden tanssia läheiselle lintutornille. Tai sitten vain nukkuisin niin kauan, kuin unta riittää, enkä kiirehtisi mihinkään.

Vajosuon kämppä oli varmasti yksi sympaattisimmista kohtaamistani ja todella hyvin huollettu. Ja olen ihan muutaman kämpän Suomessa ja ulkomailla aktiiviretkeilijän ja eräoppaan ominaisuudessa nähnyt. Vajosuolle palaan aivan varmasti vielä uudestaan. Niin lämpöisen jäljen pieni erämaamökki itsestään jätti.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.