Keskikesän vaellus tehdään siellä, missä on ripaus lunta

Kaatuneet kelot makaavat metsässä muistoina menneistä myrskyistä. Maisemat vaihtelevat puurajan molemmin puolin. Aurinko pilkahtaa silloin tällöin ja vesisade koettelee luonnetta. UKK-puisto tarjoaa katseltavaa ja jättää jälkensä pieneen mieleen: tänne on palattava takaisin.

Tuntureiden tanssi

Kerron sinulle tarinamme ensimmäiseltä Urho Kekkosen kansallispuiston retkeltämme. Retkiseurueeseen kuuluu lisäkseni avopuolisoni sekä koiramme Unni.

Tällä retkellä tärkeimmiksi varusteiksi nousivat kunnolliset varrelliset vaelluskengät, kävelysauvat, kahlauskengät, sade- ja vaihtovaatteet. Vaikka oli keskikesä, ei merinovilla-asu jäänyt käyttämättä – pipoa ja hanskoja unohtamatta.

Jotta pääsimme reitin alkuun, oli kuljettava Aittajärven kahlaamon kautta. Ylitystä varten pohjaan oli upotettu oranssit merkit, jotka ohjasivat virran toiselle puolelle.

Päivä 1: Aittajärvi–Sarvioja

📌 Aittajärven kahlaamo kartalla

📌 Sarvioja kartalla

Ensimmäisenä päivänä kävelimme Aittajärveltä Sarviojalle. Matka oli noin 12 kilometriä.

Lähdimme liikkeelle Rovaniemeltä, josta Aittajärvelle oli matkaa noin 300 km. Ajoimme Saariselälle syömään, josta matka jatkui. Saariselältä oli käännyttävä Kuutuantielle, jonka jälkeen matkaa tehtiin paikoin huonokuntoista hiekkatietä pitkin kolmisenkymmentä kilometriä.

Aittajärven autopaikalla yllätyin, sillä parkissa oli reilusti yli 10 autoa. Toivoin, että reitillä ei olisi ruuhkaa, tuvasta puhumattakaan. Vaihdoimme nopeasti vaelluskengät jalkaan.

Tarkoituksena oli kävellä Sarviojalle karttaan merkittyä polkua pitkin. Pääsimme jotakuinkin Vetämäkurun nuotiopaikalle, kun pysähdyimme jälleen kerran tutkimaan karttaa. Vieressä nousi Kuotmuttipää, ja kartan mukaan tunturin päältä voisi kävellä Sarviojalle asti. Meidän olisi suunnistettava ilman merkittyä polkua.

Matkassa oli kompassi, ja koska oli ensimmäinen kävelypäivä, puhkuimme intoa retkestämme. Molempia kiinnosti, miltä maisemat näyttävät ylhäällä – niitä saisi katsella suurimman osan matkasta, mikäli päättäisimme kiivetä ylös.

Asiaa ei ehditty pohdiskella pitkään. Oli selvää, että kipaisisimme tunturin päälle. Otimme suunnan ja reippailimme kohti jyrkkenevää rinnettä, jossa kevyt aluskasvillisuus muuttui pian tunturikoivikoiden ryteiköksi.

Vihreän ja sinisen eri sävyjä tavoitti sitä enemmän, mitä korkeammalle kiipesimme.

Maisemat ympärillämme muuttuivat nopeasti. Tunturit ja vaarat kumpuilivat, aurinko pilkotti taivaalta ja valaisi tuntureita vuorotellen kuin tanssilavalla, jossa oli vuorossa hidas valssi.

Hento polku Kuotmuttipään ja Kaarnepään laella (oikealla) oli jymylöytö. Se vei meidät melkein Sarviojalle asti.

Kun olimme kivunneet tunturin laelle, kiittelimme itseämme reittivalinnasta. Tunturijonoja ja vaaroja näkyi silmin kantamattomiin. Lisäksi tunturin laelta löytyi polku, joka vei meidät lopulta lähes suoraan Sarviojalle. Polkua ei löytynyt kartalta eikä myöhemmin tarkistettuamme myöskään Retkikartta.fi:stä.

Aurinko paistoi lättyjä vielä ilta yhdeksältäkin. Tällä retkellä ei otsalamppuja tarvittu.

Kello oli lähemmäs ilta yhdeksän, kun tallustimme tunturille, josta oli suunta alas Sarviojalle. Kuljimme rinnettä alas hitaasti. Polku oli kivinen ja jyrkkä.

Sarviojalla meitä odotti leveä telttapaikka aivan kirkkaana solisevan joen vieressä. Muita retkeilijöitä oli niin tuvassa kuin teltoissakin, mutta saimme silti olla rauhassa syrjemmällä nuotiopaikalla. Paistoimme saman tien mummilta saadun lasagnen, pystytimme teltan ja kömmimme sisälle lämmittelemään. Unni-koira urvahti telttaan hetkessä.

Illan päätteeksi hento vesisade ja aurinko rakensivat sateenkaaren metsän taakse.

Päivä 2: päiväretki Paratiisikuruun

Paratiisi syntyi puroista

📌 Paratiisikuru kartalla

Alun perin tarkoituksena oli kiertää Paratiisikurun kautta Aittajärvelle. Toisen päivän aamuna totesimme kuitenkin, että jättäisimme teltan ja toisen rinkoista Sarviojalle ja kävisimme Paratiisikurussa päivämutkan. Kevyt varustus houkutteli, ja edellisen päivän nousut ja laskut tuntuivat vielä koivissa. Matkaa kertyi tälle päivälle noin 11 kilometriä.

11 tunnin yöunien jälkeen söimme karhun annoksen puuroa ja keitimme aamukahvit. Unni nukkui yön teltassa lämmikkeenä, sillä yöllä lämpöasteet putosivat lähelle nollaa.

Matkaan lähdettiin tarppi ja päivän ruokatarvikkeet rinkassa mukana. Ensimmäinen haaste kohdattiin, kun reitille pääsi ainoastaan luonnonsiltaa pitkin. Joen yli kaatunut kelo toimitti sillan virkaa. Haaste se oli lähinnä Unnille, joka ylitti sekä itsensä että sillan äärimmäisen rivakasti.

Kuljimme kohti Paratiisikurua polkua pitkin. Polku näkyi myös kartalla. Lähes koko reitti kulki leveän puron läheisyydessä.

Tälle purolle emme löytäneet nimeä. Se kuljetti meidät Sarviojalta Paratiisikuruun ja takaisin.

Puro oli kaunis. Se solisi pyöreiden kivien päällä. Pian keksimme poiketa kartalle merkitystä polusta aivan puron vierelle, josta löysimme pienen polun. Kuljimme loppumatkan tätä polkua pitkin.

Puro oli juottopisteemme ja ohjenuora, jota Unni seurasi. Koira kulki edellämme ja johdatti tietämättään meitä kohti Paratiisikurua.

Matkalla tapasimme riekkoja, tunturikihuja ja sammakon.

Reitti Paratiisikurulle oli maisemaltaan rikas. Se alkoi tuntureiden alapuolelta, sekametsän keskeltä. Huomaamatta kuljimme koko ajan hieman korkeammalle. Puut harvenivat ja yksipuolistuivat. Tunturikoivikotkin lopulta loppuivat ja jäljelle jäivät karut ja kiviset tunturit.

Iloisena yllätyksenä löysimme reitin varrelta ison lumikasan. Unni riemastui enemmän kuin lapsi joululahjoistaan.

Unni löysi itsestään uusia liikeskaaloja, kun huomasi, että keskellä kesää on mahdollista möyrytä lumessa.

Ihan Paratiisikurun lähellä ymmärsimme, mistä kuru oli saanut nimensä. Karuimman maiseman keskellä kasvoi vehreä keidas, jossa kullerot kukkivat ja vaivaiskoivutkin muistuttivat korkeudeltaan Etelä-Suomen nuoria koivikkoja.

Paratiisissa kukkivat kullerot.

Perillä meitä oli vastassa pikkuruinen järvi, johon virtasi lumen alta puro. Puro muodosti melkein vesiputouksen. Kurun pohjalla oli myös järvestä laskeutuva toinen puro ja lampi, jota reunustivat jyrkät tuntureiden seinämät. Vaikka vesi oli kirkasta, ei pohjaa näkynyt. Lammen täytyi olla syvä.

Pääsisikö jotain reittiä tuonne alas ja pulahtamaan?

Kurussa tuuli, ja vettäkin alkoi ripottaa. Söimme ja joimme lämmintä. Ensimmäinen otti päikkärit, toiset jotain päikkäreiden ja näkymien ihmettelyn välistä.

Unni oli valppaana, ettei yksikään tunturin eläjä mennyt ohitse sen huomaamatta.

Paluumatka tapahtui hujauksessa. Kuljimme vaihteeksi puron toista laitaa, mutta reittivalinta oli huomattavasti hankalakulkuisempi kuin edellinen. Onneksi matalasta purosta löytyi paljon ylityspaikkoja.

Sarviojalla sytytimme nuotion ja luimme kirjoja. Huomenna alkaisi kotimatka.

Päivä 3: paluumatka Aittajärvelle

Loputon luonnetesti, joka päättyi onnellisesti

Yö oli kylmempi kuin edellinen. Vaikka vedin pipon nenänpäähän asti, heräsin useamman kerran yössä majan viileyteen. Unet jäivät siis vähäisemmiksi kuin edellisenä yönä, ja nousimme varhain ylös.

Pilvet enteilivät sadetta, mitä oli luvattukin tälle päivälle. Keräsimme kimpsut kasaan juuri ennen pisaroita ja lähdimme kotimatkalle. Kilometrejä kertyi tänään vajaat 14.

Nyt kuljimme kartalle merkittyä polkua pitkin tuntureiden alapuolella takaisin Aittajärvelle. Maisemat olivat tällä reitillä ihan erilaiset verrattuna tuntureiden päällä kulkiessa. Suuri osa reitistä kulki Maantiekurua pitkin.

Vesisadetta riitti 11 km matkasta. Sadevaatteet olivat koetuksella, kuten myös reipas retkeilyfiilis. Reitti oli kuitenkin alun nousun ja laskun jälkeen helppokulkuinen.

Hengähdystauko ruisleivän kera antoi lisäpotkua uupuneelle retkiseurueelle.

Aittajärvelle saavuttuamme oli jäljellä enää Suomujoen ylitys. Vesisade oli nostanut veden korkeutta noin kymmenellä sentillä, ja virta oli vuolaampi kuin viime ylityksellä.

Vaatteemme olivat läpimärät, ja sateinen matka oli tuntunut loputtoman pitkältä. Kun saatoimme melkein jo tuntea auton penkinlämmittimen sulan ihanuuden, emme jaksaneet enää vaihtaa crocseja joen ylitystä varten jalkaan. Valmiiksi läpimärät housut jalassa, mieli jo kuivien vaatteiden ja lämpimän auton luona, astuimme kylmään jokeen.

Ylitys tapahtui tarkoin askelin, mutta sujui mukavasti ainakin meillä kaksijalkaisilla. Unnilla oli vaikeuksia hyväksyä joen ylitys, vaikka aikaisemmin se oli ollut sen mielestä selvästi hauskaa.

Koira oli kääntyä takaisin.

Voimakas virta oli lähes liian haastava, mutta lopulta rohkeus vei karvaisesta ystävästämme voiton. Herkut odottivat joen toisella puolen. Hihna oli välttämätön apu, jotta Unni pysyi laumansa matkassa. Tätä emme tosin ääneen maininneet.

Vaihtelevamaastoinen ja -haasteinen retkemme oli jälleen täynnä kuningatarluonnon kauneutta. Keskikesän vaelluksesta ei puuttunut mitään. Koimme tuntureiden vankan rehellisyyden, lumen ja kukkien yhteiselon, suopursujen tuoksun ja tunturikihujen kaakatuksen.

Silti UKK-puistoon jäi vielä paljon nähtävää.

Huomaathan! Paratiisikurun alueella saa liikkua vapaasti, mutta leiriytyminen ja tulenteko siellä on on kiellettyä. Lue lisää alueen säännöistä ja ohjeista Luontoon.fi-palvelusta ja kansallispuiston järjestyssäännöstä.

Toim. huom.
0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.