Käsivarren erämaan kruununjalokivi – Saivaara, Čáivárri

Käsivarren erämaassa, linnuntietä 25 kilometrin, eli kahden tai kolmen päivämatkan päässä Kilpisjärveltä Haltin suuntaan kohoaa Porolaakson järvien etelärannalla häkellyttävän rouhea ilmestys: Saivaara. Kalottireittiä tai erämaata kulkeva ei voi tästä luonnonmonumentista ja saamelaisten vanhasta pyhästä tunturista erehtyä.

Saivaara kartalla.

Saivaara komeilee taustalla – levähdyspaikka Meekonjärvellä, autiotuvan yläpuolella.

Ympäröivistä tuntureista ja vaaroista täysin poikkeava jökötin vie ajatukset jonnekin länkkäreistä tuttuihin Arizonan jäännöskallioiden maisemiin. Lähistöltä löytyy toki muitakin jylhiä, lähes pystysuoria ja raastavia kalliorinteitä, kuten luoteishorisonttia hallitseva Meekonvaara, mutta vain Saivaara on pika-arviolta 97 %:sti mahdoton huiputtaa. Jokin syvältä ihmisyyden sielusta kumpuava vimma on kuitenkin saanut taivaltajan toisensa jälkeen kipuamaan kyseisen eroosiojäännöksen laelle, ja se sama kutkutus on ohjannut myös meidät suuntaamaan vaelluksemme aikana sitä ainoaa pientä ja kapeaa polkua vaaran päälle.

Saivaara Kalottireitiltä katsottuna
Eteläkärjestään Saivaara näyttää vähän töpöltä. Tasanne ennen viimeistä nousua ja polkua huipulle.

Saivaaran korkeus merenpinnasta on 830 metriä, mutta rankempaa nousua huipulle on vain 70 metriä, sillä viereiset järvetkin ovat lähes 600 metriä merenpintaa korkeammalla, ja vaaran juurella on luonnollinen levähdystasanne noin 740 metrissä, johon pääsee ihan vaivatta. Käsivarren erämaassa on laaksonpohjakin siis tavallaan huipulla. (Tähän pikaisena verrokkina, että esimerkiksi kotiseutuni Varsinais-Suomen korkein kohta on 164 metriä merenpintaa korkeammalla. Vuoristotauti saattaa iskeä.) Jätämme rinkat lepäämään laakeiden kivien kainaloon, ja suuntaamme huipulle.

Hetkittäin polku on kapea kaistale hiekkaa.
Kapea polku kulkee vanhan tunturin kylkeä.

Polku näkyy aluksi kapeana hiekkavanana itärinteen loivimmassa kohdassa. Pieni serpentiinimutka kaltevalla osuudella, kunnes pääsemme kiinteän, joskin ikiaikoja sitten murentuneen pahtareunan kylkeen. Polku on edelleen vain vaelluskengän levyinen, eikä vieriville nyrkinkokoisille irtomurikoille tee mieli astua. Polku menee lohkareiden välissä, ja hetkeksi ajatukset menevät taas kaikkiin niihin fantasiaelokuvien maisemiin, joissa puikkelehditaan örkkejä pakoon lohikäärmeentassunkokoisissa kivikoissa. Olen niin innoissani, että huolellisesti kulkeminen on vaikeaa.

Huipulla on kivinen sarvikruunu.
Vaaran laella on kiva ja helppo kulkea.

Huippu on komea. Vaikuttava. Kivinen, ärjy, jylhä. Sitä tuntee olevansa kuin tarjottimella suuren ja avaran maailmankaikkeuden alla. Saivaaran laella on helpompi kulkea, kuin mitä ennakkoon uumoilimme. Tuntuu hyvältä, kun voi käydä vähän joka puolella, kurkistella koloihin, tutkia harvoja kasveja ja varoa railoja ja äkkikuolemapudouksia. Ympärillä on joka puolella Käsivarren erämaa-alue, järviä, jokia, vaaroja, tuntureita. Meekonjärven varaus- ja autiotuvat ovat laakson pohjalla tulitikkurasioita pienempiä. Ei-niin-kovin kaukana liikkuvat saderintamat ovat suosiollisia ja kulkevat ohitse. Sateella tai edes kevyehköllä tuulella olisi ehkä turhan riskialtista vierailla Saivaaralla.

Skádjajávrin syvyyden vaihtelua voi ihastella Saivaaralta.
Kurjenkanervaa kasvaa myös aivan Saivaaran huipulla.
Itään aukeava Käsivarren erämaa.

Kartoissa Saivaara on merkitty nähtävyydeksi, ja huipulla mainitaan olevan entisen presidentti Urho Kekkosen muistolaatta. Vaatimattoman laatan viereen on koottu mahtaileva kiviröykkiö, jonka kruununa komeilevat muutamat poronsarvet. Muistolaatta toimitettiin Saivaaran huipulle presidentin 80-vuotissyntymäpäivän kunniaksi, ja sitä edelsi ilmeisesti omassa lajissaan melkoinen vääntö, sillä alun perin suunnitteilla oli taiteilija Tapio Wirkkalan toimesta huomattavasti suureellisempi monumentti Wirkkalan ihailemalle presidentille. Aihe herätti kiivaita kannanottoja, ja lopulta Wirkkalan teos jäi toteuttamatta. Kiinnostavaa kyllä, joitakin vuosia sitten Madrid-instituutti järjesti oikein näyttelyn tästä toteutumattomasta teosprojektista. Toteutunut muistolaatta on Pentti Papinahon taidonnäyte.

Urho Kekkosen muistolaatta – kuvassa presidentti perässähiihtäjineen.
Katseet kiinnittyvät muistolaatan sijaan sarvipäiseen kiviröykkiöön.

Saivaara on ollut osana myös tuoreempaa taiteellista suunnittelua, sillä Saivaara on kuvattuna Käsivarren erämaaalueen tunnuskuvaan, jossa on täysikuun valossa kylpevä vaaran lisäksi myös talvipukuinen kiiruna. Tunnuksen on suunnitellut graafinen suunnittelija Tytti Muurinen.

Käsivarren erämaa-alueen merkki. Saatavana »täältä«
Huipulla on mukava kulkea, kunhan varoo satunnaisia railoja ja repeytymiä.
Huipun harjanteella voi kulkea polkua.

Saivaaralla käyntiin suosittelen varaamaan puolipäivää. Riippuu tietysti siitä, mistä on tulossa ja mihin on menossa ja mikä on suunnitelma. Kalottireitiltä poikkeamaa on kolmisen kilometriä suuntaansa. Lähimmät tuvat ovat Meekonjärvellä (rapiat 3 kilometriä luoteeseen) ja Jogasjärvellä (reilut 4 kilometriä itään). Huipulla suunnittelimme oman reittimme lakeuksien läpi Kuonjarjoelle (10 kilometrin hujakoilla). Kulje varoen ja nauti!

Suosiolliset sateet kiersivät kauempaa ja sallivat lepäilyn.
Saivaaran alapuolella on joukottain lohkareita ja kiviä.

Teksti: Karoliina Säkö
Kuvat: Karoliina ja Mikael Säkö

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.