Karhunkierrokselta Kolovedelle — Mieleenpainuvimmat vaellukset 10 vuoden taipaleelta

Viime vuonna tuli täyteen 10 vuotta aktiivista luonnossa liikkumista, mikä pani miettimään, mitä kaikkea olenkaan ehtinyt kokea vaellustaipaleeni aikana. Käyn tässä läpi 10 retkeä, jotka ovat jääneet ikuisesti mieleen. Lisäksi nostan kultakin reissulta kerättyjä oppeja sen kuuluisan kantapään kautta.

Karhunkierros

Lähdimme veljeni kanssa ummikkoina ja into pinkeänä Karhunkierrokselle Oulangan kansallispuistoon loppukesästä 2010. Pakkasimme tuhottoman määrän tavaraa rinkkoihimme, jotka olivat siihen mennessä nähneet vain eurooppalaisten suurkaupunkien katuja ja hotellien nurkkia.

Ensimmäisen sadan metrin jälkeen veljeni rinkan remmi pamahti poikki ja rättiväsyneinä ensimmäisessä leirissämme perkasimme ylimääräiset kamppeet rinkoistamme. Jätimme litran Marinolin ja säilykkeitä autiotuvan hyllyille, liian veden olimme jo patikoidessamme kaataneet pois.

Opimme hyvinkin konkreettisesti sen, että patikassa tulee olla mukana vain sen verran kampetta, mitä oikeasti tarvitaan. Se, että jotakin puuttuu, haittaa suuremmalla todennäköisyydellä vähemmän kuin se, että jotakin on liikaa. Kunhan mukana tietysti on kaikki oikeasti tarvittava, mikä puolestaan on loppujen lopuksi melko lyhyt lista asioita. Autiotupiin ei myöskään ole sopivaa jättää mitään ylimääräistä, sillä hiirien vuoksi einekset joutuvat helposti vääriin suihin. Tutustu tupaetikettiin täällä.

Suomen suosituimmalle vaellusreitille mahtuu niin suojaisia lehtoja kuin mäntykankaita ja harjumaisemaa, puhumattakaan upeasta pitkän matkaa vierellä virtaavasta Oulankajoesta koskineen. Ensimmäiset pari päivää lähinnä totutimme kroppaamme rinkan painoon, mutta pian homma alkoi mennä jo rutiinilla. Tähänhän meidät ihmiset on tehty, kävelemään metsässä.

Viimeisen yön leirin pystytämme Isolle Kuikkalammelle. Pitkokset vievät keskelle maagista suolampea, joka on pimenevässä Oulangan yössä kuin portti toiseen maailmaan.

Ota mukaan vain se, mitä tarvitset. Tee pakkauslista ja pidä siitä kiinni!

Hetta–Pallas-reitti

Seuraavana syksynä veljeni peruutti suunnittelemamme matkan Hetta–Pallakselle päällekkäisen Australian-matkansa johdosta. Ystäväni onneksi pääsi lähtemään mukaan melko lyhyellä varoitusajalla.

Lähdimme alkusyksystä yöjunalla kohti Rovaniemeä. Juna-asemalta hyppäsimme Eskelisen kyytiin kohti Enontekiötä ja pian istuimme venetaksin kyydissä ylittämässä Ounasjärveä reitin pohjoiseen alkupisteeseen. Vettä vihmoi taivaalta kuoritakkiemme päälle koko venematkan ajan ja siitä vielä muutama päivä eteenpäin.

Vietimme ensimmäisen yön Pyhäkeron tuvalla kamojamme kuivaten. Tuvalla yöpyi samana yönä kaksi miestä ja kolmen naisen porukka. Heidän kanssaan etenimmekin sitten koko vaelluksen ajan samassa rytmissä. Tällä vaelluksella pääsin ensi kertaa tutustumaan autiotupakulttuuriin, sillä Karhunkierroksella olimme pakkautuneet veljeni kanssa joka yö omaan telttaamme.

Loputon sade jatkui myös seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Viimeisenä täytenä vaelluspäivänä kävelimme kerojen keskellä, kun maisemat vihdoin ja viimein avautuivat. Yksi Suomen kauneimmista tunturivaellusreiteistä taltioitui syvälle mielen perukoille ja tuntui kaiken vaivan jälkeen järisyttävän palkitsevalta.

Pystytämme viimeisen leirimme Nammalakurun rinteeseen, yhdelle mieleenpainuvimmista leiriytymispaikoista, joilla olen pääni kallistanut. Kiipeämme ilman kantamuksia ilta-auringon värjäämässä tunturimaisemassa viereisen Saivokeron huipulle. Kaiken tämän kauneuden olemme ansainneet.

Pitkillä vaelluksilla joutuu ennen pitkää sietämään epämukavia olosuhteita. Tärkeintä on sadekelillä huolehtia siitä, että ainakin makuupussi ja pari varavaatekappaletta pysyvät kuivina.

Kevon luonnonpuisto

Kevon luonnonpuisto lienee yksi vähemmän tunnetuista retkikohteista maassamme. Emme voineet uskoa luonnonpuistoa halkovasta kanjonista näkemiämme kuvia, omin silminhän se oli nähtävä. Lensimme veljeni kanssa Ivaloon, mistä lähdimme Eskelisen linjoilla Karigasniemeä kohti. Hyppäsimme linja-autosta pois Sulaojalla, Kevon reitin lounaisessa lähtöpisteessä.

Jatkoimme Luomusjoen tulipaikan ohi vielä eteenpäin, sillä halusimme ottaa etäisyyttä maantiehen pitkän bussimatkan jälkeen. Päätös osoittautui erinomaiseksi. Pian patikoimme upean Luomusjärviä halkovan harjun läpi auringon jo laskiessa. Pystytimme ensimmäisen leirin Ruktajärven autiotuvan läheisyyteen.

Seuraavana päivänä saavuimme Kevon kanjonin äärelle, mikä on yksi ihmeellisimmistä maisemista Suomessa. Paikka, josta suurin osa ei liene koskaan kuullutkaan. Yhdysvalloissa kanjonin nurkasta löytyisi parkkipaikka 500 autolle, mutta Suomessa tänne onneksi pitää patikoida vuorokauden verran.

Seuraavaksi illaksi laitamme leirin Fiellun putoukselle. Tämäkin on aivan uskomaton paikka, jonka kanssa kilpailevat muutama vesiputous Käsivarressa ja ehkä Ravadasköngäs Lemmenjoella. Iltaa istuessamme katselemme kirkasta tähtitaivasta päällämme. Satelliitit sinkoilevat halki taivaankannen, putouksen tasainen kohina tuudittaa meidät uneen.

Tässä maassa on upeita paikkoja, joista moni suomalainen ei ole koskaan kuullutkaan. Niihin ei välttämättä pääse helposti.

Repoveden kansallispuisto

Repovesi on monelle eteläsuomalaiselle retkeilijälle tuttu kohde, joka on minun kirjoissani eteläisin kansallispuisto, jossa voi liikkua parhaimmillaan suhteellisen rauhassa ja edes etäisesti erämaisessa ympäristössä.

Kevon jälkimainingeissa, muutamaa kuukautta myöhemmin, lähdimme ensimmäistä kertaa kaveriporukalla nyt jo perinteeksi muodostuneelle otsalamppuvaellukselle. Kohteeksi valikoitui Repoveden kansallispuisto. Retki oli ensimmäinen sittemmin monista syyspimeällä tekemistämme.

Pimeässä, märässä maastossa liikkuminen ei sinänsä ole erityisen tunnelmaa nostattavaa, kyse on enemmänkin sisätiloissa jumittamisen ja arkirutiinin rikkomisesta. Huvittavaa näissä retkissä on myös se, että vasta seuraavana päivänä koittaa mahdollisuus nähdä jotakin siitä ympäristöstä, johon on edellisenä iltana asettunut nukkumaan.

Repovesi tarjoaa paitsi jylhiä kalliomaisemia, myös erinomaisen hyvät puitteet leiriytymiselle. Tulentekopaikkojen ja laavujen lisäksi alueella on neljä varauskotaa.

Jos tiedät liikkuvasi pimeällä, pidä huolta, että sinulla on otsalamppu mukana ja tiedät missä taskussa se on, ennen kuin pimeä laskeutuu. Varmista myös ennen retkeä, että sinulla on siihen myös varaparisto.

Kolin kansallispuisto

Puoliksi karjalaisen sydämessä läikähtää, kun tulee Kolista puhe. Päätimme eräänä talvena tutustua talviretkeilyn saloihin ja otimme suunnaksi Kolin kansallispuiston. Lähdimme lumikenkäilemään Ukko-Kolilta Herajärven kierrosta mukaellen.

Löysimme ensimmäiseksi yöksi varaamamme Mäkrän majan vasta pimeän laskeuduttua. Emme kantaneet kaasua mukanamme niin paljoa, että olisimme voineet sulattaa lunta pelkkää kaasua käyttäen. Lumet oli sulatettava kaminan päällä ja kattiloiden lämmittäminen vei aikansa. Kun päivä oli vihdoin pulkassa, ei unta kovin pitkään tarvinnut jäädä odottelemaan.

Seuraavana aamuna jatkoimme kohti Ylä-Murhin tupaa kansallispuiston kaakkoispäätyä kohti. Emme olleet juurikaan pohtineet ennen retkeä, millaisella lumityypillä lumikengät toimisivat parhaiten. Käytännössä upposimme joka askelella polvia myöten kinokseen. Huohotin viiden askelen välein, sykkeet olivat tapissa ja kun päässä alkoi pimetä, oli lähdettävä polulta alas metsäautotielle. Saavuimme illan suussa Ala-Murhin mansardikattoisen kummitustalon pihaan, josta nousimme muutaman sata metriä vuokratuvalle.

Yöllä ulkona käydessäni nostan katseeni taivaalle, jota täplittää loputon määrä tähtiä. En ole kuunaan nähnyt sellaista tähtitaivasta, minkä näimme tuona yönä Kolilla. Taivaassa ei ole lainkaan tyhjää kohtaa, se on loputon valopisteiden kudelma.

Kun alkaa väsyttää, lepää ennemmin kuin myöhemmin. Oikaise jos siltä tuntuu. Suunnitelmat on tehty muutettaviksi!

Lemmenjoki-Hammastunturi

Reissumme Lemmenjoelle oli jälleen yksi osoitus kotimaamme ylivoimaisesta infrasta. Otimme aamulennon Ivaloon, mistä jatkoimme bussilla Inariin, sieltä postitaksilla Njurkulahteen ja sieltä veneellä Kultahaminaan. Saman päivän aikana Helsingistä keskelle Lappia!

Yövyimme Kultasataman autiotuvassa ja kiipesimme aamusta Morgam-Viibukselle, aivan kylmiltään ja rinkat selässä. Polvet olivat loppupäivän aavistuksen hellinä, mutta suoriuduimme silti illaksi Oahujoen kämpälle kansallispuiston itärajalle.

Seuraavana päivänä jatkoimme tien poikki Hammastunturin erämaahan. Etenimme peitteisessä maastossa aikamme, kunnes polku alkoi taittua ylemmäs. Yövyimme Kynsileikkaamapäillä, josta löysimme vettä kuulohavaintojen perusteella. Puhdas tunturipuro lorisi silmiltämme piilossa, muutaman sadan metrin päässä leiristämme.

Aamulla jatkoimme itää kohti ja pystytimme leirin Appisjärven eteläpuolelle rinteeseen, josta näimme loputtoman kauas Hammastunturiin asti, järvet ja eri maastonmuodot rytmittyivät eteemme kuin japanilaisessa puupiirroksessa. Pimeän laskeuduttua pöllö lenteli nuotiomme ympäri, istui tunturikoivun latvaan vahtimaan. Tuo hetki oli kukkuroillaan erämaan kauneutta.

Kun aika on kypsä, avaa kartta ja suunnittele oma reittisi. Merkityt reitit tuovat turvaa, mutta omat reittisuunnitelmat voivat viedä paikkoihin, joissa kukaan ei ole ennen ollut.

Kungsleden

Vaellukseni ovat järjestään suuntautuneet lähes aina Suomen kamaralle, monista ilmeisistä syistä johtuen: luotettava infra, vähemmän hukka-aikaa matkustamiseen, majoitukset ja muut asiat on helppo setviä suomeksi, puhumattakaan rikkumattomasta erämaaluonnosta, jota on hyvin vaikea löytää Euroopankin mittapuulla. Siitä huolimatta Norjan ja Ruotsin pohjoiset osat ovat aina kiehtoneet minua, ehkä siksi, että ne ovat tarpeeksi tuttua maastoa, infra toimii yhtä hyvin kuin Suomessa ja tunturit ovat vuoria.

Otimme kohteeksi Ruotsin Kungsledenin Abiskon ja Nikkaluoktan välisen osan. Siirtyminen reitin alkupisteelle toi heti yhden yllätyksen matkaamme: Abiskoon pääsee yöjunalla Tukholmasta. Otimme siis lennot Tukholmaan, mistä jatkoimme samana iltana yöjunalla kohti Ruotsin Lappia.

Perille saavuttuamme täytimme vesipullot Abiskon Turiststationilla ja lähdimme samoin tein patikoimaan etelään. Emme olleet ehtineet kävellä kuin muutaman kilometrin, kun Skandit siintivät jo horisontissa. Pystytimme ensimmäisen leirimme Abiskojoen ja polun läheisyyteen.

Seuraavana päivänä jatkoimme kohti Abiskojärven tupaa. Reitillä on useita tupia, joita ylläpitää Svenska Turistföreningen, STF. Kaikista reitillämme olleista tuvista sai asiakaspalvelua. Monesti tarjolla oli myös kioski, josta sai retkimuonaa, kaasua ja muita vaellustarpeita. Langatonta verkkoa ei kuitenkaan ollut saatavilla, jota tosin eräskin reipas vaeltaja penäsi. Reitti olisi siis mahdollista kävellä hyvinkin kevein kantamuksin, mikäli varaisi tuvista yösijan ja kantaisi vain päivän energiamäärän verran evästä mukanaan.

Etenemme tasaista parinkymmenen kilometrin päivävauhtia. Lämpöä on parhaimmillaan parikymmentä astetta. Kastamme vuorilta laskeviin jääkylmiin vesiin pyyhkeet, jotka sitten sidomme päähämme. Kuudentena vaelluspäivänä saavumme Kebnekaisen tunturiasemalle, syömme itsemme ravintolassa kylläisiksi ja käymme nukkumaan.

Heräämme aamulla aikaisin ja lähdemme 7.30 kiipeämään Kebnekaisen rinnettä. Suunta käy ensin ylös, sitten hetkellisesti alas Kaffedalenin solaan, josta nousemme vihdoin kohti Kebnekaisen eteläistä huippua, Sydtoppenia. Normaalikuntoinen voi kiivetä Kebnekaiselle, mutta hyvästä peruskunnosta huolimatta se oli ainakin minulle todella raskasta.

Näkymät huipulta ovat vertaansa vailla: jäätiköitä, teräviä vuorenhuippuja ja vehreitä laaksoja. Viimeisillä metreillä huomaamme jonottavamme vuoroamme ylös, kunnes selviää, että eräs nuoripari on menossa huipulla avioon. Edellämme seisoskeleva herrasmies päättää keventää tunnelmaa laulattamalla Äidin porsaita. Siinä aurinkoisella vuorella seisoskellessa ja lauleskellessa voin ajatella vain, että osaapa olla erilainen kokemus, vaellus naapurimaassa.

Pitkästä patikasta tulee mukavampi, jos voi tauottaessa syödä sipsejä ja juoda kokiksen. Tämä on Kungsledenillä paitsi mahdollista, myös suotavaa.

Urho Kekkosen kansallispuisto

Jostain syystä ensimmäinen retkeni Urho Kekkosen kansallispuistoon toteutui vasta muutama vuosi sitten. Liekö paikka tuntunut liiankin suositulta, minkä johdosta monet matkat suuntautuivat pohjoisen Lapin erämaihin. UKK on kuitenkin eittämättä kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen.

Ensimmäiselle UKK-vaellukselleni lähdimme Kiilopäältä. Vietimme yön Suomunlatvan laavulla, mistä jatkoimme Suomujokea kaakkoon, Suomunruoktun tuvan lähistöön, jonne pystytimme teltan. Tunnelmat joentörmällä sateen tauottua lunastivat kertaheitolla UKK:n maineen: saman päivän aikana olimme ehtineet kävellä tunturissa, Suomujoen latvavesillä ja tulleet illaksi suojaisaan jokilaaksoon. Seuraavana päivänä jatkoimme Suomujokea alavirtaan Lankojärven tuvan tietämille, mistä ylitimme joen Raututuntureille ja takaisin Kiilopään suuntaan.

UKK oli tehnyt sen verran vahvan ensivaikutuksen, että seuraavana vuonna oli palattava. Lähdin veljeni kanssa reitille kansallispuiston pohjoispuolelta, Aittajärven parkkipaikalta. Ylitimme Suomujoen sen leveältä kohtaa, kun vastarannalta huutelevat miehet ohjasivat oikealle kahlauspaikalle. Veden alla lymyileviin kiviin on maalattu reittimerkit punaisella. Vastaan kahlatessaan yksi miehistä totesi, että tässä onkin kansallispuiston ainut merkitty polku.

Patikoimme Suomujoen laitaa itään, ohitimme vastarannalla tönöttävän Snellmaninmajan ja käännyimme Muorravaarakanjoella etelään. Pystytimme ensimmäisen leirin muutaman kilometrin päähän.

Jatkoimme tasaista patikointia pitkin jokirantaa seuraavan vuorokauden ajan. Maasto vaihteli alkumatkan korkeista mäntymetsistä matalaan, kosteaan lehtoon ja iltaa kohti takaisin mäntyvoittoiseksi. Ylitimme auringon laskiessa kaunista, pienipiirteistä harjumaisemaa, kunnes saavuimme Muorravaarakan leiriin. Emme kohdanneet alkumatkasta vastaamme tulleita viittä ihmistä lukuunottamatta ketään, mutta leirissä meitä odotti arviolta toistakymmentä telttaa ja täyteen ammutut tuvat. Leiriydyimme telttamme suojiin.

Aamulla ylitämme Muorravaarakanjoen kahlaten ja lähdemme nousemaan rinnettä. Pysähdymme tasaisin väliajoin tasaamaan sykettä. Jyrkän nousun jälkeen kävelemme vihdoin upean Pirunportin läpi, ympärillämme kaareutuvat kiviset seinät totisesti lunastavat nimensä. Kiipeämme Ukselmapään koillisrinnettä ja yhtäkkiä tupsahdamme Paratiisikuruun, joka on henkeäsalpaava, vehreä keidas keskellä kivistä erämaata. Paratiisikurun seinällä laskeva vesiputous muodostaa alleen pienen kirkkaan lammen, joka puolestaan laskee purona kurusta alas.

Saavumme illaksi Sarviojan autiotuvan tienoolle, mihin perustamme leirin. Aamulla nousemme Kaarnepään rinnettä, mistä oikaisemme Maantiekurunojalle. Yövymme Kuotmuttipään luoteisrinteessä, ennen paluumatkaa Aittajärven parkkipaikalle seuraavana päivänä. Tälläkin kertaa Luirojärvi ja Sokosti jäivät näkemättä, mutta minulla on vahva tunne siitä, että tulen palaamaan UKK-puistoon vielä monen monta kertaa.

Varaa pitemmille vaelluksille aina vähintään vuorokauden verran ekstraa. Matkaradiosta voi olla suuri ilo sadepäivänä teltassa.

Saariston rengastie

Olen kirjoittanut retkestä pitkän jutun, joka löytyy täältä.

Turun saaristoa sitova saariston rengastie on epäilemättä yksi Suomen kauneimmista reiteistä. Se on vähän laskentatavasta riippuen 160–250 km pitkä matkailutie, jonka voi taittaa niin pyörän selässä istuen kuin moottoriajoneuvon kyydissä. Meidän reittimme oli Nauvo–Korppoo–Houtskari–Iniö–Kustavi–Taivassalo–Askainen–Merimasku–Rymättylä–Seili–Nauvo. Kokonaisuudessaan matkaa kertyi noin 190 kilometriä, joista varsinaista pyörällä ajoa noin 120 kilometriä.

Ajoimme pakettiautolla Nauvoon, jonka jätimme keskustaan ja hyppäsimme samoin tein satulaan. Pyöräilimme saaren länsipuolella olevaan Pärnäisten satamaan. Lauttamatka on lyhyt ja pian jo rullailemme halki paahteisen Korppoon havumetsien Galtbyn satamaan.

Olemme varanneet yösijan saaristokoululta Houtskarista ja majoitumme koulun pihamaalla seisovassa sympaattisessa pikkumökissä. Saatuamme avaimet kotiimme, lähdemme Näsbyn vierasvenesatamaan etsimään ravintolaa. Istumme iltaa ravintola Skagenin terassilla, missä lokkien huudot sekoittuvat mastojen kilinään.

Seuraavana päivänä jatkamme Houtskarista Iniöön. Lautta on ensimmäinen reittimme kahdesta maksullisesta yhteysaluksesta. Lauttamatka kestää noin tunnin ja karistamme Iniön pölyt nopeasti renkaistamme. Kustavin satamasta lähdemme reitin pisimmälle osuudelle. Aurinko porottaa koko päivän kuumana. Pääsemme illan suussa perille Taattisten tilalle, josta olimme varanneet majapaikan. Perillä olemme niin poikki, että vain rojahdamme sänkyyn syötyämme päivällisen.

Aamulla jatkamme kiireen vilkkaa ehtiäksemme ajoissa Hangan satamaan, josta matkaamme yhteysaluksella Seilin saaren kautta takaisin Nauvoon. Matka on toinen reittimme maksullisista lauttamatkoista ja kestää noin tunnin. Auringonpaisteessa on oikein mukava istua leppeiden suvituulten keskellä, vaihteeksi laivassa matkustaen. Hetki venyy pituuttansa suuremmaksi, siinä saaristomaiseman keskellä.

Ei matka, vaan se vauhti. Monesti on vaikeampi pitää tasaista nopeutta yllä kuin kiiruhtaa.

Kolovesi

Olen kirjoittanut retkestä pitkän jutun, joka löytyy täältä.

Jylhät kallioseinät ilta-auringossa, Saimaan liplatus kosketusetäisyydellä, kanootin hiljainen matka halki moottoriveneiltä rauhoitetun Koloveden kansallispuiston. Kolovesi on yksi niitä ihmeellisiä kohteita maassamme, josta en tiennyt mitään, ennen kuin sain sen itse kokea.

Lähdimme matkaan Kirkkorannasta, kansallispuiston kaakkoislaidasta, jonne on helppo saapua autolla. Olimme varanneet vuokraveneet, kaksi kanoottia, jotka haimme rannasta. Teimme samalla pikasuunnitelman reitistämme, perustuen lähinnä sen hetkiseen tuulen suuntaan. Lähdimme Kirkkorannasta kaakkoon, kiertäen Vaajasalon saari myötäpäivään.

Vähän yli tunnin melottuamme rantauduimme Vaajasalon etelärantaan, missä keitimme nokipannukahvit ja söimme välipalaa. Koloveden upeat maisemat avautuivat nuotiopaikan takaa nousevilta korkeilta kallioilta. Evästauon jälkeen hyppäämme takaisin kanootteihin ja jatkamme matkaa kohti Syväniemen leiripaikkaa.

Melomme läpi hiljaisen Koloveden. Ilta-auringon värjätessä kalliot punaiseksi voimme vain ihailla upeaa, ikiaikaista maisemaa. Hetken kruunaa sadan metrin päässä edestämme nouseva norpan pää, joka painuu sulavasti takaisin Saimaan suojiin.

Syväniemen leiripaikka on Koloveden kaakkoislaidassa pienellä saarella. Ajamme kanootit saaren eteläpuolelle ja nostamme ne rantakiville. Iltaa istuessamme täysikokoinen kuu nousee metsän takaa täyteen loistoonsa pilvettömälle taivaalle. Täydellisen hiljaisuuden rikkoo välillä kuikan huuto.

Pakkaa tavarasi huolellisesti kanoottiin ja käytä kuivasäkkejä. Veneen kipatessa on myöhäistä tehdä enää yhtään mitään.

Teksti: Mika Puskala
Valokuvat: Mika Puskala ja Misha Mantere

Instagram-tilini löydät osoitteesta instagram.com/supermiqa

Lue lisää näistä kohteista

Oulangan kansallispuisto

Hetta–Pallas-opas

Kevon kanjoni

Repoveden kansallispuisto

Kolin kansallispuisto

Lemmenjoen kansallispuisto

Urho Kekkosen kansallispuisto

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.