Kaldoaivin yksinäinen vaeltaja

Illan hämärä värjäsi jo vaivaiskoivuja siniseksi, kun hiihdimme läpi Kaldoaivin tuntureiden eräälle tuvalle.

Oven vieressä seisoivat pystyssä sukset, ja katokseen oli laitettu suojaan valkoinen ahkio. Hieman epävarmana koputtelimme varovasti oveen, ja Elina tiedusteli, nukutaanko sisällä jo. Pimeän tuvan uumenista kuului vastaus: ”Haittaaks se?”

Aamulla kamiinaan syttyi tuli kuin itsestään ilman sytykkeitä. Liekkien välkkeessä vain vaivoin erottuva kumara hahmo huomasi meidän heränneen, ja nyökkäsi ystävällisen hyväksyvästi. Tässä oli nyt jotain erityislaatuista, joten aloin seuraamaan tarkasti mystisen miehen toimintaa.

Kaikki tavarat oli pakattu siististi poron nahasta tehtyihin pieniin pusseihin. Jokainen rinkkaan pakattu väline tiesi tarkoituksensa. Vuosien varrella hyväksi havaitut varusteet olivat nähneet eri aikakausien trendien menevän ja tulevan, mutta niitä ei ollut selvästikään valittu mainos-heikkien hehkutuksen tai kiharahiuksisen, merinovillapipoisen blogi-ihmisen esimerkin innoittamana.

Miehen jokainen liike oli harkittu ja eleetön, kiirettä ei ollut mihinkään. Parrakkailla kasvoilla piirtyivät lumisen tunturiviiman tuiverrus ja aurinkoisten paratiisilaaksojen tyyneys. Vaikka jäänsiniset silmät olivat nähneet jo kaiken, ne syttyivät välkkymään pienistäkin tarinan palasista ja vitsin poikasista. Ei ollut enää mitään todisteltavaa. Mies jutteli leppoisasti ja itseironisesti elämästä.

Vaimo oli aina ennen kulkenut mukana vaelluksilla, mutta kerran mies hiihti edellä ja huomasi, ettei kukaan seuraakaan enää perässä. Vaimo löytyi hetkisen päästä kannon päältä istumasta, ja hän tiuskaisi nyyhkien: ”Sinä vaan meet ja meet! Ennen pysähdyttiin aina syömään suklaata.” Niinpä tunturit olivat vuosien saatossa selvittäneet, että polku erämaahan jatkui yksin.

Oli käyty siellä, minne valmiit reitit eivät kulje, ja jossa kartan paikkaansa pitävyydestä ei voi olla varma. Monet kerrat luonto oli koetellut ankarasti, mutta kaikista vastoinkäymisistä oli selvitty tavalla tai toisella.

Lähtiessään mökin pihasta, katse kääntyy puoleeni ja mies lausuu: ”Onnellisia vaelluksia”, ja suksii vaivattomasti ylämäkeen ahkio perässään. Auringon nousun tuoma viima alkaa puhaltamaan pohjoisesta, ja jään miettimään mihin oma vaellukseni minut johtaa.

Juttu on julkaistu myös Kermankuorijat -blogissa.

Reitin lähtöpiste kartalla.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.