Kalajanvuoren salaisuudet paljastuvat luola kerrallaan Etelä-Konneveden kansallispuistossa

? KARTTA KALAJANVUORESTA (luolien tarkkoja paikkoja ei ole merkitty)
ETRS-TM35FIN N=6938940.643 E=484386.299

Retkipaikan viime helmikuussa julkaistun luolajutun inspiroimana Etelä-Konneveden kansallispuistoon, Kalajanvuoren maisemiin, saapui viime kesänä pari notkeaa jamppaa – Janne Salo ja Sami Stenman – jotka kävivät innolla etsimään luolaa, jota me emme vuosi sitten kevättalvella löytäneet. Jannea ja Samia onnisti, ja luola löytyi. Tietooni tulleen kirjallisen ja videollisen kuvauksen ohjaamina teimme vuoden 2019 helmi-maaliskuun taitteen molemmin puolin parikin retkeä Kalajanvuorelle. Ja mitä löytyikään!

Varovaista alkutunnustelua

Oikeastaan ensimmäinen luolareissu viime kesäisen vihjeen perään oli helmikuun lopulla 23. päivänä, jolloin mukana olivat Markku Utriaisen ja allekirjoittaneen ohella Matti Markkanen Sumiaisista, Sari Minkkinen Jyväskylästä, Matin vaimo Outi, tytär Juuli sekä Juulin ystävä Iines Kiuru. Sillä kerralla onnistuimme bongaamaan jopa kolme uutta luolaa vinkkiluolan lisäksi.

Otin kyllä kuvia siltäkin retkeltä, mutta itseäni jäi kaivelemaan juuri sopivasti reissua ennen kadonnut GoPro’ni, jolla otan yleensä kuvat luolien sisällä. Järjestelmäkameraa kun en ole halukas kivikkoon kyöräämään. Kun kamera sitten yllättäen löytyi – likapyykkikorista – oli aivan pakko päästä uudestaan Kalajanvuorelle, maaliskuun 2. päivänä.

Aikaisin lauantaiaamuna oli vielä poutaa, mutta jo noin puoli yhdentoista aikaan alkoi hipsiä hiljalleen lunta, kunnes sitä lopulta tulla tuuppasi välillä niin, ettei eteiseensä nähnyt. Tästä huolimatta pidimme retkisopimuksestamme kiinni ja lompsimme lumikengillä Kalajanvuoren suuntaan.

Luola numero 1: ”Pojalla polvi pahenee”

Ensimmäinen helmikuun puolella löytämämme luola on aivan lähellä Vuori-Kalajan lammen rantaa, noin viiden metrin päässä rantaviivasta. Varmastihan näissä paikoissa on jo aiemmin käyty, mutta niistä ei liene liiemmälti kertoiltu.

Ensimmäinen kohteemme ei ulkoa päin näyttäisi pitävän sisällään kummoistakaan kolosta, mutta kiven alle kun pääsee, sieltä paljastuu yllättävänkin isoja tiloja.

Tähän luolaan on ahtauduttava talvella jäisen ja todella liukkaan kiven päältä. Heti luolan suun jälkeen sisällä on muutaman metrin mittainen soppi eteenpäin ja avoimempi näkymä oikealle kiven alta. Mutta ”paras” paikka on suuaukolta on ensin noin puolitoista metriä eteenpäin ja sitten oikealle. Sieltä löytyy niin vaakasuoraa kuin jyrkkää alaspäin viettävää pintaa, ja onkalon pohjallekin on viiden–kuuden metrin matka.

Terävät lohkarepinnat ja jyrkästi alaspäin kaltevat seinämät sekä paikka paikoin useita metrejä syvät railot eivät kuitenkaan ole mitenkään ergonomisia. Istumaan tässäkin luolassa mahtuu, mutta ei seisomaan. Nukkumaankaan ei luolassa kannata ruveta, koska mitään riittävän korkeaa tai vastaavasti tasaista pintaa ei löydy.

Markku kykkii minusta muutaman metrin päässä olevassa onkalossa, joka ei juuri ole miestä isompi. Tämä näkymä avautuu ensimmäisenä oikealle, kun luolaan pääsee sisälle.

Laskeuduin luolan pohjalle niin alas kuin järkevästi pääsin. Markku kiersi kurkistamaan luolan suulta. GoPron kanssa meni säätämiseksi, sillä versio versiolta kameran puhelinsovellus on mennyt käyttäjävihamielisempään suuntaan.

Esimerkiksi sovellus vaatii sijaintitiedon sallimista, jotta se voisi ottaa yhteyden kameraan – joka on käsivarren mitan päässä puhelimesta! Samaten käyttöliittymä on mennyt sellaiseksi, että esimerkiksi kuvaustilojen valinta on huomattavasti aiempia versioita monimutkaisempaa. Mutta se siitä tekniikasta. Mielelläni ilmankin olisin, muttei oikein neulanreikäkamerallakaan kuvia saa…

Ensimmäisen luolan pohjalla ollaan sellaisessa kohdassa, johon vielä mahtuu. Markku kurkistaa luolan suulta ja huomaa minun olevan yllättävän syvällä. Sen jälkeen myös Markku tulee sisälle luolaan.

Itse asiassa onkalo jatkuisi vielä useita metrejä alaspäin varmastikin aivan lammen pinnankorkeudelle asti, mutta koko ajan ahtaammaksi käyvä rako ei houkuttele sinne menemään, eikä siellä sinänsä olisi mitään uutta ja erikoista.

Markku tuumaa, että polvitoppaukset olisivat paikoillaan. Niinpä, mutta ei toistaiseksi ole tullut niihin investoitua.

Poistumisstrategia ensimmäisestä luolasta oli valinnainen; joko selällään, mahallaan, jalat tai pää edellä. Yleensä sisään pääsee helpommin kuin ulos – ainakin ennen kuin selvittää itselleen parhaan ja turvallisimman tavan. Polvillaan tulo kivien yli ilman polvisuojia tekee usein kipiää, eivätkä tragediset paikatkaan oikein kiviin hakkaamisesta tykkää.

Tyyli sinänsä vapaa. Pääasia, että pois päästään turvallisesti, vaikka vähän polvia vihloisikin.

Luola numero 2: ”Kahta en vaihda; toinen on luolailu ja toinen on Turun Sinappi”

Väliotsikointia kummasteleville kerrottakoon, että tämänkin otsikon tarkoitus selviää hetken kuluttua. Tosiaan, toinen retken luolista oli sellainen, jota olin luolaksi syystäkin epäillyt jo aiemmilla käyntikerroillani Etelä-Konneveden kansallispuistossa ja katsottuani Kalajanvuoren itärinteen louhikoita. Vielä helmikuun 23. päivänä meistä silloisista retkeläisistä kukaan ei kuitenkaan ollut tarkastellut tätä luolaa riittävän perinpohjaisesti. Kävi ilmi, että luola on paljon laajempi kuin mitä aluksi ajateltiin.

Luola numero kakkoselle (joka ei ole mikään pikku kakkonen) pitää jo hieman kiivetä. Rinne muuttuu aika pian jäiseksi, ja niin sekä ylös- että alaspäin meno hankaloituu. Melkeinpä pitäisi olla kengissä jääpiikit.

Kakkosluola on siis edellisestä luolasta noin 10 metrin päässä oikeastaan suoraan sen takana. Se on helppo nähdä etäältä, koska sen isompi, oikeanpuoleinen suuaukko näkyy selvästi tummana reikänä lohkareiden välissä. Epäilemättä paikka on herättänyt alueella aiemminkin liikkuneiden mielenkiinnon, kuten luolasta löytyneistä todisteista pystyy päättelemään.

Luola on kohtalaisen laaja useaan suuntaan, mutta kivet ovat esteenä järkevälle siirtymiselle. Luolan vasempaan reunaan tässä kammiossa ennen kammiot jakavia kiviä on noin kolme metriä, mutta kauimpaan soppeen oikealle on vähintäänkin kaksinkertainen matka. Korkeutta luolassa ei ole seisottavaksi aikuiselle ihmiselle, mutta toista metriä se on kuitenkin niin, että kyyryssä pystyy liikkumaan.

Luolan katto kaartuu kauniisti onkalon ylle, ja tilaa on noin neljälle ihmiselle suhteellisen väljästi. Tämä alkaa jo tuntua luolalta, jossa voisi viihtyäkin. Luolan kulkuaukosta tulee hyvin valoa, ja muutenkin luola on kohtalaisen ”ilmava”.
Parhaat kulku- ja näkösuunnat ovat luolan suuaukolta katsoen etuoikealle, ja suurten lohkareiden väliin jää luolaan runsaasti valoa antava rako, joka avautuu lammen suuntaan. Luolassa on vanhan tulipaikan jäännöksiä ja Markun takana vielä jonkinlainen jemma polttopuita. Tulia paikassa lienee pidetty viimeksi joskus 90-luvun puolella.

Tämä luola sopii jo huomattavasti paremmin piilopaikaksi. Siinä, missä viime vuoden puolella löydetystä luolasta ei löytynyt erityisiä merkkejä asustelusta, tässä luolassa sitä vastoin olikin jo ihan selkeä nuotiopaikka. Pienistä kivistä ladotun ringin sisältä löytyi osittain palanutta puuta ja sytykkeitä, sekä luolan nurkkaan jemmattu pieni polttopuuvarasto.

Onneksi tulipaikka ei ollut tuore, eikä näihin luoliin saa muutenkaan alkaa tulia viritellä. Jännä löytö joka tapauksessa, vaikka ei mitenkään esihistoriallinen. Luolasta löytyy vielä yksi pienempi potero kiven takaa rinteen puolelta, ja sinne voi kömpiä nuotiokehän paikkeilta.

Eli, vaikka tässä kuva nuotiopaikasta onkin, en sillä houkuttele ketään tulille tähän luolaan tai mihinkään muuhunkaan kansallispuiston alueen luolaan. Jätetään tulenteko merkityille paikoille ja sallittuina aikoina.

Sittenpä päästäänkin vähitellen siihen Turun Sinappiin. Markku nimittäin huomasi, että tämä onkalo ei ollutkaan ainoa samalla korkeudella rinteessä oleva onkalo, vaan suuaukolta tulosuunnassa vasemmalle yläviistoon avautui toinen reitti, jonka takaa paljastui toinen iso tila, jonka näkee oikeastaan vain suuaukolta, mutta ei alempaa rinteestä tai järveltä käsin. Onkalot erottaa joukko erikokoisia kiviä. Lasken tämän osaksi samaa luolaa kuin äskeisen onkalon, mutta asiasta voidaan keskustella.

Tänne pitää jo jonkin verran luikerrella. Jäiset ja erittäin liukkaat kivet ja luolailijan takana oleva jyrkkä rinne, jolta ei juuri jalansijaa löydy, edellyttävät erityistä varovaisuutta.

Onkalo on muodostunut jälleen yhden suuren lohkareen ja alla lepäävän, ässän muotoisesti rakoilleen peruskallion ja pienempien tukikivien väliin. Vaakasuunnassa on niukalti tilaa, eikä tasaista paikkaa ole arviolta kuin reilun neliön verran. Sitä vastoin vasemmalle yläviistoon onkalo ulottuu useita metrejä, ja molemmat kammiot yhteenlaskettuna kakkosluola voi olla jopa 15 metriä leveä. Tarkka mitta puuttuu.

Ellei kuvassa yläoikealla olevia kiviä olisi tiellä, onkaloon pääsisi luultavasti laskeutumaan yläkautta.

Tässä kohtaa mielikuvat vähän tunnetuista Kalajanvuoren luolista viimeistään murenivat yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin. Näin jotakin sellaista, mitä en haluaisi – enkä halua – nähdä ylipäänsä luonnossa, saati sitten tällaisissa hienoissa jääkauden muovaamissa paikoissa. Nimittäin kolme muovista kertakäyttömukia, yhden Turun Sinapin tyhjän sinappituubin ja muoviset kierrekannet, joista aika oli näyttänyt nauttineen sivut ja sisällön. Minkähänlaisia mietelauseita muistikirjaan on mahdettu aikoinaan rustata…

Sain taas yhden todisteen siitä, että A) valitettavasti on luontoretkeilijöitä, jotka eivät välitä luonnosta ja että B) muovi – kuten verotkin – on ikuista. Eikä alumiinikään hetkessä häviä. Nopea radiohiiriajoitus antoi osviittaa, että nämä jätökset ovat jostakin 90-luvun puolelta, koska sinappituubissa luki Finnfoods, ja Finnfoods aloitti toimintansa vuonna 1992, jolloin siihen saakka sinappia valmistanut Huhtamäki-konserniin kuulunut Jalostaja myi sinappimerkkinsä Unileverille. Eli, jos arvata pitäisi, tuubi ja muut ryönät ovat olleet luolassa noin neljännesvuosisadan.

”Jännä” juttu, että pitää ensin nähdä aika lailla vaivaa päästäkseen tämmöiseen paikkaan ja sitten tavallaan ”pissiä omiin muroihin” roskaamalla. Ainoa asiallinen teko onkin siis ottaa roskat mukaansa ja viedä ne pois kansallispuistosta asianmukaiseen kierrätykseen.

Yhtä kaikki, tämänkin onkalon salaisuudet raottuivat hieman. Se, mitä paikassa on voinut olla luolan syntyhetken jälkeisinä aikoina, ei ole toistaiseksi selvillä. Kivikautiseksi suojapaikaksi tämä kuitenkin sopii paremmin kuin ”kuoppaluola”, johon voi sataa lunta ja vettä. Tällaista rinteessä olevaa luolaa, johon pääsee vain etukautta, on voinut olla myös helpompi vartioida.

Poistuminen onkalosta onnistuu vain samaa kautta mistä sinne pääsee sisään. Jouduin vaivaamaan hieman aivojani päätellessäni turvallisen tavan ulkoistaa itseni ja pysähtymään hetkeksi, sillä luiskahtaminen alas olisi saattanut vaatia kyytiä päivystykseen. Päivä ei ollut kuitenkaan vielä lähelläkään päätöstään, vaan vielä oli lisää luolia jäljellä, joihin piti päästä.

Luola numero 3: ”Puolimatkan krouvi”

Oikeastaan meidän olisi pitänyt mennä jo päivän viimeiselle etapille, mutta Markku ryökäle löysi vielä yhden uuden luolan ollessaan menossa edeltä ”sille oikealle” Kalajanvuoren luolalle. Markun yhyttämä luola oli vastaavasti alempana rinteessä kuin äskeinen luola, mutta sivusuunnassa etelään eli Vuori-Kalajan kodalle päin.

Kahden ison lohkareen kohdalla, ylhäältä päin katsottuna vasemmanpuoleisen, kartiomaisen lohkareen alla, oli Markun sanojen mukaan ”suurin tila, jonka hän on vuoren rinteellä nähnyt”. Jos kerran näin oli, sitähän piti mennä ehdottomasti katsomaan!

Markun bongaamaan luolaan joutuu laskeutumaan, ja köydestä tai tikkaista olisi apua. Suoraan ainakaan lumisena aikana sinne ei liene kovin turvallista mennä.

Olin juuri sellaisessa kohdassa rinnettä, jossa rinteen kaltevuus eli ammattislangilla gradientti oli yllättävän suuri, ja meinasinkin ensimmäisen kerran päästä toisella ammattitermillä ilmaistuna perskelkkailemaan. Markku ei jättänyt kaveria pulaan vaan antoi hyviä vinkkejä lumikenkien asetteluun niin, että pito parani ja pulasta päästiin. Siispä uutta luolaa katsomaan!

Tässä olen siinä kohdassa, jossa Markku oli äsken, ja Markku vastaavasti suurin piirtein siellä, mistä itse tulin. Luola on reppuni oikealla puolella olevan lohkareen alla.

Isohan se tämäkin luola on! Suuaukolta on parin metrin pudotus suoraan alaspäin, eikä jalan alle näytä äkkiseltään löytyvän tukikiveä, joten tikaspuut tai köysi on ainakin ensimmäisellä kerralla kannatettava varuste. Tikapuita tuskin löytyy kanniskeltavaksi, mutta köyden ottanen mukaan. Kokeneemmat kiipeilijät varmasti menisivät luolaan suit sait ja tulisivat poiskin sieltä enempiä rimpuilematta. Mutta minä olen jopa ärsyttävyyteen asti varovainen.

Luolan pohja-ala on silmämääräisesti arvioituna ainakin kolmatta metriä kanttiinsa. Tasalattiainen tämäkään luola ei ole, mutta tilava, ja pohjalla on vähintäänkin riittävästi seisomakorkeutta. Itse olen 180-senttinen, ja pään päälle jäisi vielä runsaasti tilaa.

Johan meillä oli mennyt aikaa tähänkin mennessä, mutta ”valitettavasti” sitä menisi vielä lisää. Nimittäin vielä yksi luola olisi käymättä. Tai jos rehellisiä ollaan, kaksi…

Luola numero 4, ”Se Oikea”

Viime vuonna retkikunnaltamme löytämättä jääneen luolan etsiminen hyvän kirjallisen selostuksen ja paikasta kuvatun videonpätkän avulla oli lopulta yllättävän helppoa. Se sijaitsee noin 25 metrin päässä itäkoilliseen viime vuonna löydetystä luolasta lohkareikossa, jonka yläpäässä kasvaa parikymmentä senttiä halkaisijaltaan oleva mänty. Luolan suuaukko on reilun parin metrin päässä männystä alaspäin, ja sen tunnistaa mm. selkeästi näkyvistä keltaisista jäkäläkasvustoista.

Luolan suuaukko näkyy kuvassa kuvan leveyden ensimmäisen kolmanneksen kohdalla. Aukon päällä näkyy ensin pienempiä kiviä ja iso lohkare kruununa. Aukko on melko huomaamaton, siksipä emme sitä huomanneetkaan viime vuoden helmikuussa…
Suuaukko on riittävän leveä, jotta sinne mahtuu normaalisti jalat edellä istuvassa asennossa ja pois konttaamalla. Aukossa on kiviä ikään kuin portaina, joita pitkin on hyvä laskeutua alemmas. Aukon suulla kasvaa pieni puska. Keltaiset jäkälät erottuvat selvästi.

Lohkareiden välissä on suoraan eteen päin muutaman metrin johtava rako, mutta se ei ole kuljettavissa. Oikealle alaspäin on selvästi kulkukelpoinen reitti alemmas luolaan ja sen ensimmäiseen kammariin, josta vanha vihjekin kertoi. Ensimmäisen kammarin pohjalla on poikkeuksellisesti maata eikä pelkkää kivikkoa, kuten muissa luolissa enimmäkseen. Onkaloon tulee valoa vain suuaukolta ja toisesta yläviistossa olevasta reiästä, joka on lähellä suuaukkoa. Muutoin on aivan pimeää, eikä luolan perälle näe ilman keinovaloa.

Nyt ollaan todellakin Luolassa. Suurimmat lohkareet lepäävät päämme päällä, peruskallio pienempine kivineen jalkojemme alla. Olemme suuaukolta kolmatta metriä alempana, ja luola jatkuu vielä reilusti eteenpäin ja lopulta alas metritolkulla Luolan katossa ja monissa muissakin kivipinnoissa on kauttaaltaan teräväkärkisiä jääkiteitä. Ensimmäisen kammion leveys on arviolta vajaa kolme metriä ja pituus yli kuusi siihen kohtaan, johon voi lampun avulla nähdä. Luolan kokonaispituus ylempi ja alempi kammio mukaan lukien lähennellee pariakymmentä metriä.

Saapuminen luolaan aiheuttaa syystäkin huudahduksia yhdeltä jos toiselta, sillä niin jännittävä paikka on kyseessä. Uskoisin, että kaikilla, ketkä ovat näinkään pitkälle luolaan päässeet, on ollut melkoinen Indiana Jones -fiilis. Ja kaikki ketkä ovat käyneet luolassa ennen ruoskalla huitovan huopahattuäijän aikaa, ovat ehkä voineet samastua todellisiin arkeologian uranuurtajiin, kuten Hiram Bingham, Roy Chapman Andrews ja Sir Leonard Woolley.

Näissä onkaloissa ei ahtaanpaikankammoinen tunne oloaan mukavaksi, mutta jos pelkonsa pystyy voittamaan tai ainakin työntämään hetkeksi taka-alalle, luolassa on oikeastaan todella mahtavaa! Oppaan matkassa on aina turvallisempaa.

Luolan vaativin osuus oli vielä edessäpäin, nimittäin jos halusi päästä peräkammariin. Loivasti alaspäin viettävä reitti kulkee pullean kiven vieritse niin, että päästäkseen teräväreunaisten kivien peittämän yhdyskäytävän alkuun, joutuu jo jonkin verran ohentamaan itseään. Sen jälkeen alkaakin varsinainen fysioterapeuttinen osuus.

Tuosta alta sinne mennään. Tai oikeastaan reittejä on kaksi, yksi vasemmalle ja yksi oikealle. Mutta vain oikealle vievä reitti johtaa muumion alakammioon. Kuvassa ruskehtavan näköisiä kiviä on ”pehmusteena”. Niissä on jotakin hiekkakivimäistä.

Tässä vaiheessa tuli pieni – eikä ihan pienikään – tuumailun paikka. En nimittäin tuntunut saavan käännettyä itseäni mitenkään järkevään asentoon mennäkseni yhdyskäytävän läpi. Alla oli lukematon määrä teräviä kiviä, eikä yläpuolella olevista kivistä tehnyt mieli ottaa tukea, koska niistä ei koskaan tiedä, kestävätkö ne oman painonsa lisäksi mitään ylimääräistä vetoa.

Päädyin yrittämään etenemistä jalat edellä selälläni, jolloin yleensä jumissa olevat lapani saivat kunnon shiatsuhierontaa kivistä. Päästyäni hieman eteenpäin, pyrin nousemaan istuma-asentoon, joka on pitkäselkäiseltä helpommin sanottu kuin tehty. Pää hakkasi koko ajan kiveen, mutta onneksi päänahan ja maailman välissä oli asiallinen kypärä.

Kypärä haukkuu täällä hintansa nopeasti.

Yhdyskäytävän päästä avautuukin sitten toinen huh-huh-näkymä, jos vain valoa on riittävästi. Luolan toinen, alempi kammio on edellistäkin suurempi, ja itse asiassa se näyttää olevan toistaiseksi Kalajanvuorelta löytyneiden luolien suurimpia kammioita. Siihen mahtuu ainakin puolen tusinaa ihmistä.

Kammio on niin lähellä luolaa nro 2, että se saattaa käytännössä olla jopa sen ”seinän takana”, mutta ainakaan mitään yhdyskäytävää, josta näkyisi valoa, ei ole toistaiseksi löytynyt. Täytyisi olla jonkun toisen luolailijan kakkosluolassa ja vaikka koputella sieltä kiveä, mitä kuulunee.

Paikat ne vaan muuttuu yhä huimemmiksi, mitä syvemmälle mennään! Jos jostakin voisi kuvitella löytävänsä esihistoriallisia jäännöksiä, niin täältä. Vaikka dinosauruksen leukaluun. Noin 60 vuotta vanha vihje piti kutinsa, mutta kuinka paljon sitä ennen on paikassa käyty ja kenen toimesta, jää arvailujen varaan.

Tilannehan alkoi olla sellainen, että Markun seuraava tapahtumamerkintä samalle päivälle, eli tilattu lumikenkäkeikka, alkoi uhkaavasti lähestyä. Niinpä päätimme tehdä sillä tavalla, että minä änkeydyn vielä yhteen luolaan ja Markku jää ulkopuolelle, ja se saa olla sitten siinä.

Luola numero 5, ”Viimeinen riskiretki”

Päivän – mutta ei ehkä Kalajanvuoren – viimeinen luola onkin sitten melko tarkalleen samassa linjassa viime helmikuussa löydetyn luolan kanssa, noin 45 metriä sen alapuolella. Lohkareiden alla sekin, ja vieläpä niin, että talvella paksun lumipeitteen aikaan sitä ei välttämättä edes huomaa. Markku Utriainen huomasi tämänkin luolan edellisellä käyntikerrallamme, ja minäkin kävin siellä sisällä ryömimässä.

Retkeilyvarusteet asetettuna luolan eteen. Lohkareen alareuna on reilun metrin lumen pinnan alapuolella, ja luolaan pääsee ”montusta”.

Tähänkin luolaan on mentävä varovasti jo heti alusta alkaen. Luolan suuaukko on ”montussa”, johon on täysin mahdollista lipsahtaa. Hyvät käden- ja jalansijat tulevat tarpeeseen. Lumipenkan reunalta voi varovasti astua alas tukikiven päälle ja pujahtaa siitä sisään luolaan.

Suuaukko on onneksi isompi kuin miltä kuvassa näyttää. Tämä kuva on otettu edelliseltä retkeltä 23.2.
Lohkareen alla ensimmäisenä on vasta ”pikku eteinen”, jonka jälkeen on vielä mentävä litteänä varsinaiseen pääkammioon.

Oikeastaan käytyjen viiden luolan joukossa tämä viimeinen ja nelosluolan yhdyskäytävä ovat ainoita paikkoja, joissa on aseteltava luitaan tavallisesta poikkeavaan järjestykseen. Valitsin taktiikaksi mennä varsinaiseen kammariin jalat edellä liukuen mahallani. Alle jää kivi, joka ei onneksi ole kovin teräväreunainen.

Jalat on sujautettava tosiaan ensin sisään kammioon ja etsittävä kenkien alle tukikiviä. Kädet on pidettävä edessä suorana ja hieman ehkä jopa puhallettava ilmaa pois keuhkoistaan ja vedettävä vatsaa sisään. Kooltaan luola ei ole mitenkään erityisen iso, arviolta noin pari metriä joka suuntaan. Luolassa pystyy istumaan.

Luolan suuaukko on kuvan oikean yläkulman suunnassa, mistä tulee luonnonvaloakin. Pohja on miltei vaakasuorassa, mutta pieniä kiviä täynnä.

Kykkiminen luolissa ja kömpiminen kylmien kivien vierestä alkoi jo riittää, joten viimeisten kuvien jälkeen olikin aika hivuttautua luolan uumenista takaisin elävien pariin ja lähteä talsimaan takaisin kotalaavua kohti.

Tässä kohdassa on ajateltava hoikkia ajatuksia.

Jään päällä oli lunta vain nimeksi, joten siinä olisi voinut kävellä ilman lumikenkiä. Rinteillä liikkuminen niitä kuitenkin edellyttää, ja aivan välttämättömät ne ovatkin, koska pelkin ulkoilujalkinein astuttaessa voi jalka (tai koko retkeilijä) hujahtaa niin syvään monttuun, että pois ei pääse.

Monen lohkareen välissä on lumisiltoja, jotka kyllä kantavat, jos kulkijan paino jakautuu tasaisesti ja jos kevätaurinko ei ole niitä vielä liikaa pehmittänyt. Joka tapauksessa kulkureitti pitää katsoa ennakkoon ja tarkasti arvioiden, ja niin, että ei joudu ns. umpiperään, josta ei pääse enää etenemään. Aina on kuitenkin paras välttää oikaisemasta lumisiltojen kautta, jos vaihtoehtoinen reitti löytyy.

Jyrkässä rinteessä on myös lähes mahdotonta päästä turvallisesti palaamaan ylöspäin, jos erehtyy laskeutumaan kohtaan, josta ei pysty enää kiipeämään takaisin, eli esimerkiksi lumikengissä ei ole pitoa eikä sauvoista tai kasvavista riittävän vahvoista puista saa tukea ja kädensijaa. Kalajanvuoren rinteillä on myös paljon lahopuita, jotka voivat olla vielä pystyssä, mutta jotka hajoavat tukea otettaessa atomeiksi.

Loppuhorinat ja muuta huomioon otettavaa

Kalajanvuori osoittautui siis varsinaiseksi luolien runsaudensarveksi, mutta nähtävästi vuorella on vielä lisää muita vähintään samankokoisia, ellei isompiakin onkaloita. Kaikkia ei ole ehditty tarkistaa, eikä paikkaan ole toistaiseksi tehty niin laajaa kartoitusta, että luolien kokonaismäärä ja ominaispiirteet olisivat tarkkaan selvillä. Joka tapauksessa luolia on paljon, ja niiden tieteellinenkin tutkiminen saattaisi olla paikallaan.

Jokainen kokee luolatkin omalla tavallaan. Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että ensi kerta jossakin luolassa tuntuu aivan sai-raan mahtavalta ja luola näyttää puolet isommalta kuin se lopulta onkaan. Luolakokemus on siis kullekin subjektiivinen, ja itse kukin voi omalta osaltaan säätää elämysnuppia lounaaseen tai kaakkoon sen mukaan, miltä kussakin paikassa itsestä tuntuu. Omasta mielestäni parhaat luolat ovat viime vuonna löydetty luola sekä tämän reissun luolat 2 ja 4.

Jos jokin asia jää jutussa epäselväksi, eli esimerkiksi se, pitääkö luolaan X olla täysi taisteluvarustus vai riitävätkö pelkät simmarit, sammarit, kummarit ja pipo, tätä kautta voi ottaa yhteyttä.

Ja, kuten tiedetään, luolat sijaitsevat Metsähallituksen hallinnoimalla alueella, jossa ovat voimassa kansallispuiston säännöt. Reittejä luolille tai luolien paikkoja ei ole merkitty karttoihin eikä maastoon, eikä niitä ilmoiteta myöskään tämän jutun yhteydessä tarkoin GPS-koordinaatein.

Luoliin voi toki yrittää tutustua itsekin, mutta omalla vastuulla. Maasto on erittäin haastavaa ja paikoin vaarallista niin kesällä kuin talvella. Retkeilijältä edellytetään erittäin suurta varovaisuutta. Nuoruuden into, ketteryys ja voima voivat auttaa louhikoissa ja rinteillä liikkumisessa, mutta mahdollisia pelastustoimia nekään eivät helpota.

Porukalla liikuttaessa kannattaa unohtaa kaikenlainen näyttämisen ja temppuilun halu. Hienoja valokuvia jaettavaksi saa varmasti ottamatta turhia riskejä. Muistetaan vielä lopuksi, että nuotioiden tekeminen ja roskaaminen myös luolissa on kielletty.

Lue myös

Retkipaikan kootut vinkit Etelä-Konneveden kansallispuistoon

Kalajankierros Etelä-Konneveden kansallispuistossa

Etelä-Konneveden kansallispuisto Luontoon.fi-palvelussa

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.