Jätin toimistotyön ja lähdin erä- ja luonto-opaskouluun – tällainen oli minun elämänmuutokseni

Sama tunne joka kerta, kun hankalasti kiskon päälleni kovia kokenutta kuivapukuani: kuin pukisin paksumman ihon. Kuin vahvistaisin jotain, mitä todella olen. Olemme lähdössä mieheni kanssa pitkästä aikaa melomaan. On marraskuun alku. Tuulee kaakosta ja etelästä 6 metriä sekunnissa. Espoon saariston vesillä se tietää reitillemme hilpeää vasta- ja sivuaallokkoa. En ole huolissani. Minulla on suojaisa reittisuunnitelma mielessäni ja tiedän meidän melovan lyhyet avoimet osuudet keskittyneesti ja varmasti.

Katselen kiinnostuneena tätä rauhallisesti aaltoihin suhtautuvaa naista. Kuka hän on? Mietin myös jatkuvasti sitä toista naista – kuin katsellen olkani yli – joka pari vuotta sitten meloi jotakuinkin samaa reittiä hädin tuskin hallittavan pelon vallassa väärään saareen.

Miksi luopua menneestä?

Kolme vuotta sitten, jotakuinkin näihin aikoihin, päätin lähteä Partioaitan ohjatulle talvivaellukselle. Elämä oli onnistunut ravistelemaan minua niin, että tunsin itseni siipirikoksi ja kaipasin lomaa omasta olotilastani sekä odotettavaa tulevaisuudelta. Ravistelu sai maaliskuisen vaelluksen lähestyessä uusia muotoja ja yhä lisää liikettä. En sen historian valossa yhtään ihmettele, miten voimakkaasti minuun vaikutti retken alettua Kuusamon talvinen luonto, avarasydämiset retkikumppanit ja oppaamme Teemu ja Niko. Jos olet yhtään metsä parantaa -tyyppistä kirjaa lukenut, niin koin jokaisen niissä listatun lisääntynteen hyvinvoinnin tunteen. Imin ihon läpi kaikki luontolääkkeet ja koin muutamassa päivässä tärähdyttäviä ihmeparantumisia: uni palasi. Ilo tuli takaisin. Samoin fyysinen energiani. Koin syvää, lähes riipaisevaa, yhteenkuuluvuutta luonnon kanssa ja minussa kääntyi uusi lehti.

Kun palasin kotiin ja toimistoon töihin, tiesin aika pian, että aikaisempi elämäntapani oli jonkinlaisessa terminaalivaiheessa. Suhde aikaisemmin palkitsevaan työhön ja elämäntilanteeseen oli kuin avioliiton loppu. En edes yrittänyt korjata mitään, vaan aloin kivuliaasti irrota menneestä ja suunnitella aivan toisenlaista tulevaisuutta.

Pari iltaa verkossa asiaa tutkittuani tiesin, että hakisin eräopaskouluun. Päädyin hakemaan työn ohessa suoritettavalle ruotsinkieliselle linjalle Axxel Brusabyhyn Kemiön saarelle. Päiväkoulu tuntui taloudellisesti mahdottomalta vaihtoehdolta, vaikka myöhemmin selvisi, että sekin olisi kyllä onnistunut. Aikuisopiskelua tuetaan omalla koulutustuellaan.

Miltä tuntuu aloittaa erä- ja luonto-opasopiskelu?

Ensimmäinen retkikurssi oli Lapissa. Katselen muistojani, jossa tunnumme kaikki lähinnä joltain muumitarinoiden liikuttavan pörröiseltä, mutta hämmentyneeltä ötökkälaumalta, joka heitettiin yhteen sattumalta. Mutta ei Muumilaaksoon, vaan jonnekin Lemmenjoen suuntaan.

Niin paljon uutta. Satoi koko ajan, ja kuivattelin sukkia ja kengänpohjallisia paidan alla. Kinasimme suunnistusharjoituksissa ja uimme purossa. Nousimme ylös ruskan värjäämään tunturiin ja siellä oli kaunista. Ylitin huterin jaloin ensimmäisen pienen virtapaikkani. Telttakunnalle syntyi omat pikkurutiininsa ja roolinsa. S. haki vettä ja pystytti teltan R:n kanssa. Minä keittelin ruokaa. Kaadoin aamupuuroon kermaa energian takia, vaikka emme vaeltaneet kovinkaan pitkiä päivämatkoja.

Olin innoissani kaikesta. Välillä pelon sekaisesti ja toisinaan kuin pieni lapsi. Selviytymiskurssi vei ulkona olon uudelle asteelle. Kun varustelistassa ei lue makuupussia, niin reissusta tulee vähän viileämpi, kuin aikasemmat reissut. En muista koskaan olleeni kolmea päivää syömättä, mutta tulihan nyt sekin kokeiltua. Ja ainakin opin tekemään tulet vähän kosteammissakin olosuhteissa. Tullessamme oli 10 senttiä lunta ja lähtiessä kai saman verran vettä joka paikassa.

Luonnosta tuli nopeasti paikka, missä voi viettää arkeaan, vaikka keittiössä on vähän kosteaa.

Aina matkalla

Ensimmäinen opiskeluvuosi meni matkoilla. Istuin autossa tuhansia kilometrejä. Nukuin laivan lattialla tai hytissä ja yritin saada rinkkaa junan tavarahyllylle. Pakkasin tavaroita ja purin niitä.

Haalin varusteita lainaksi ja ostin käytettynä. Kotiin kertyi suksipareja ja monoja. Ja kohta niitä jo pakattiin autoon matkalla Vaasaan tai Hemavaniin. Kunnes kausi vaihtui ja hyppäsin muutamaksi kuukaudeksi kajakkiin. Pakettiauto ajoi Saaristomerelle, Ahvenanmaalle ja Etelä-Ruotsiin. Englannissa ymmärsin, miksi hyvä melontatekniikka on niin tarpeellista.

Ripustin riippumattoni johonkin Ruotsissa, mutta en muista enää mihin. Mutta siellä kiipeiltiin korkeaa kallioseinää ja olin onnellinen. Kotona oli parisuhdekriisi ja itkin viimeisenä iltana. Ja sitten istuimme taas autossa matkalla Suomeen.

Vuoden ajan elin liikkuvassa linnassa – vigu-bilenissä – koulun pakettiautossa, jossa torkuttiin, soitettiin musiikkia, vaihdettiin ajatuksia, syötiin ja joskus vähän riideltiin. Pissataukoja huoltoasemilla ja tien vieressä. Aikaisia aamuherätyksiä tietymättömillä taipaleilla ja uskomattomia unohtumattomia maisemia.

Ehkä vahvin muisto on se selkeä ja syvä, mutta odottamaton, paikkaan ja tilanteeseen kuulumisen tunne, jonka koin jossain kaukana Ruotsin Lapissa. Auto ajoi kapeaa aurauraa, reunoillaan parimetriset lumipenkat. Oli pimeää ja hiljaista. Ja siinä hetkessä tajusin olevani siellä missä pitääkin. Kuuluvani sinne pohjoiseen pimeyteen lumen läpi puskevaan autoon peräkärryssä lasti talviretkivarusteita.

Jos sinulla on perhe tai kumppani

Kun olin ottanut sen askeleen, että alan opiskella uuteen ammattiin, kaikki meni pian kokonaan uusiksi. Ajoin ajokortin. Jäin opintovapaalle. Muutin maalle. Viikkoa muuton jälkeen tapasin mieheni ja aloimme seurustella.

Ja tosiaan. Seuraavan vuoden olin enimmäkseen reissussa.

Ihan tiedoksi kaikille, jotka oppaan ammattiin haaveilevat opiskelevansa: kannattaa keskustella asiasta myös kotona ja läheisten kanssa.

Jos et muuta kokonaan toiselle paikkakunnalle vuodeksi, olet ainakin viikkoja pois kotoa. Olet perheellesi kaksi viikkoa pilkku GPS-seurannassa, kun vaellat Sarekissa. Olet akun loppumisen jälkeinen hiljaisuus ja hyvän yön toivotukset tuulen kohistessa puhelimen mikrofoniin. Sotket kotiinpaluutasi varten siivotun kodin haisevine kamoinesi kymmenessä minuutissa ja nukut koko seuraavan vuorokauden.

Läheisesi tsemppaavat kotona, kun olet pois. He ovat huolissaan, mutta eivät aina ymmärrä, mitä kaikkea olet poissa ollessasi kokenut. Elämykset latistuvat, kun yrität sekavasti kertoa, millaista on laskea koskessa, kun kanootti viimein pysyy pystyssä. Tai ei pysy.

Opiskelijan talous on koko ajan kovilla. Kursseja ja matkoja on niin paljon, että jossain vaiheessa kaikki palkalliset lomat on pidetty ja on siirryttävä palkattomiin. Saattaa olla, että venytät omien senttiesi lisäksi kumppanisi tai perheesi senttejä.

Sitä ei helpota, että tuot jämäretkiruokasi kotiin: 2000 km Norjaan ja takaisin ajaneet linssit ja nuudelit. Paljon maailmaa nähneet vuosikertariisit kaapissa eivät pelasta taloutta.

Elämä jatkuu muussa maailmassa, kun itse skinnaa ylös vuoren rinnettä tai meloo surffiaalloissa keskittynyt ilme kasvoillaan. Kahden ja puolen opiskeluvuoteni aikana omia ja opiskelukavereiden läheisiä on sairastunut, kuollut ja syntynyt.

Kotona katsotaan telkkaria, herätään töihin ja laitetaan iltapalaa, kun retkillä oman olemassaolonsa sisään käpertynyt heimo kerääntyy telttojen eteen laittamaan ruokaa ja opiskelemaan vielä lisää navigointia, vaikka pää meinaa painua rinnuksille.

Koti-ikävän kanssa on aina läsnä seikkailun kaipuu. Kotona on valmis jo seuraavaan reissuun ja tien päällä miettii, koska on kotona.

Tarvitaan kuntoa ja kanttia

Harrastin ennen opiskeluita pari vuotta innokkaasti, vaikka huonolla menestyksellä, erilaisia seikkailu- ja multisportkisoja. Muistan, kuinka tunnollisen vakavasti suhtauduin 4–6 tunnin liikuntakoitokseen. Mietin sitä viikkoja etukäteen. Valmistauduin tankaten edellisenä päivänä hiilihydraatteja ja valitsin eväät tarkkaan.

Opiskellessa nauratti kerran jos kaksikin, kun liikkeelläolotunteja kertyi joka päivä viikon ajan kuudesta ylöspäin ja siihen leirielämä, teoriaopiskelut ja varustesäätö päälle. Mikähän niissä seikkailukisoissa oli niin raskasta?

Olen ollut opiskeluiden aikana monessa tilanteessa fysiikkani ja kanttini – jaksamisen, rohkeuden, voiman ja kestokykyni äärirajoilla tai sitten kokonaan jo rajojen yli. Pari kertaa taisin sanoa, että nyt minun osaltani riittää. Riittää lumiluolan katon tuunaaminen 20 tunnin päivän jälkeen. Riittää ahkion kiskominen tunturissa ylämäkeen, kun yrjö nousee väkisin kurkkuun.

Mutta joskus ei riittänyt. Oli halu syöksyä kevättulvaiseen koskeen yhä uudelleen kanootilla, vaikka se tarkoittii yhä uutta uimareissua, kanoottiin kiipeämistä ja kanootin tyhjentämistä. Tunti toisensa perään. Oli imu kiivetä puuhun rakentamaan kahdeksi tunniksi yläköysirataa tai kävellä liikkuvalla tukilla 18 metrin korkeudessa.

Jos joku neuvo nyt pitäisi tässä opasopiskeluista haaveilevalle antaa, niin sanoisin, että pidä kunnostasi huolta, erityisesti kestävyyskunnostasi. Hyvä peruskunto auttaa nauttimaan retkistä ja kursseista. Ja toisaalta, ei tarvita huippukuntoa. Itse olen hitaasti ja varmasti pistänyt menemään keski-ikäisen naisen fysiikallani, kipeällä selällä ja särkevällä milloin milläkin. Mutta se ilo, kun on hiihtovaelluspäivän jälkeen vielä voimia ja oman kajakkinsa lisäksi jaksaa hinata vielä kaverinkin kajakkia.

Perhe-elämää vieraiden kanssa

Vaikeinta ei ole ollut kuitenkaan mikään fyysinen. Vaikeinta itselleni on ollut elää perheenomaisesti, samasta kattilasta syöden, vierivieressä nukkuen, käytännössä vieraiden ihmisten kanssa ja vielä vieraalla kielellä. (En sitten osannutkaan sitä ruotsia.)

Olen sitä ihmistyyppiä, joka kuormittuu liiasta seuranpidosta, äänistä ja ylipäätään vähän kaikesta, jos sitä on paljon.

Omassa elämässäni pystyn melko hyvin säätelemään aktiivista, vuorovaikutuksessa viettämääni aikaa ja palautumisen tarvettani hiljaisuudessa ja usein yksin. Retkillä eletään tietenkin yhteisön ja kurssin rytmissä, tiiviissä seurueessa. Vaikka luonto rentouttaa ja rauhoittaa, niin väsymys, nälkä ja erilaiset toimintatavat ja odotukset kiristävät tunnelmaa leirissä. Niinkuin perheessä on teltoissa ja lumiluolissa koettu koko tunneskaala. Siellä rähistään, nauretaan, mökötetään, innostutaan, itketään ja jaetaan rooleja. Eikä se ole aina helppoa.

En varmasti ole ollut paras versio itsestäni opiskeluiden aikana. Mutta toisaalta se on ollut opettavaista. En enää koskaan väitä kenellekään olevani kovin sosiaalinen. En ole. Kaipaan seuraa, mutta vain sellaisina annoksina, että pystyn puremaan ja nielemään kaikki elämykset, ajatukset ja tunteet.

Mutta luonnossa on se hienoa, että sinne mahtuvat kaikki tunteet. Siellä voi parhaimmillaan olla seurassa yksin.

Koska tietää, mikä minusta on tullut isona?

Työn ohessa tehtävien opiskeluiden hyvä puoli on se, että ne ovat kestäneet 2,5 vuotta. Sinä aikana ammatti-identiteetti on saanut rauhassa herätä ja kehittyä. Olen tarvinnut koko tuon ajan. Olen oppinut ymmärtämään, mistä oppaan työssä pidän, mikä sopii minulle, missä olen parhaimmillani ja päinvastoin. Pitkät kävellen tehtävät vaellukset eivät ole ensisijainen juttuni, mutta tykkään liikkua pyörällä, meloen ja hiihtäen.

Vaikka en olekaan viimevuosina ollut mitenkään valtavan sosiaalinen, niin pohjimmiltani pidän ihmisistä. Pidän siitä, että voin auttaa ihmisiä rauhoittumaan, energisoitumaan, kokemaan kauneutta, kohtaamaan itsensä ja toisensa sekä nauttimaan luonnon kauneudesta. Tuntuu ihan missiolta, kun voin jotenkin olla mukana prosessissa, jossa luonnossa liikkumisen synnyttämä hyvä olo näkyy ja kuuluu ihmisen olemuksesta tai sanoista.

Valmistuin päivä pari sitten ja olen ottamassa seuraavaa askelta. Perustan oman yrityksen. Se jännittää. Mutta kuluneiden vuosien aikana olen saanut läheltä ja kaukaa seurata pitkän linjan oppaita ja oppaaksi ryhtyviä. On mahtavaa, että voi ihailla ja oppia toisilta ihmisiltä, joita arvostaa. Siihen porukkaan haluan pääni sisällä kuulua.

Uudesta ammatista on tullut uusi nahka. Se on päällä joka päivä ja tuntuu omalta.

1 reply
  1. Juha Valkamo
    Juha Valkamo says:

    Sama homma suosittelen, eerikkilässä 17-18 ja tehnyt eräopashommia, mutta taas välillä toimistohommissa! Live your life!

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.