Ilveslouhun luola Rautalammin Vuoreisenvuorella

Jossakin vuosisadan alkupuolella laajan Rautalammin pitäjän erämaissa samoilivat vielä metsämiehet etsien riistaa ja monesti myös sitä löytäen.

Riistaeläimiä oli sata vuotta sitten vielä huomattavasti runsaammin liikkeellä kuin nykyään, ja monen eläimen nahka oli kovassa arvossa. Suurpedoista maksettiin aikonaan niin sanottua tapporahaa, ja petoeläimistä nimenomaan ilves (lynx lynx) oli listan kärkipaikoilla. Esimerkiksi jo 1600-luvulta saakka ilveksen arvo ja asema tunnustettiin, ja vieläpä 1960-luvulle asti tapporahojen toivossa ilves metsästettiinkin Suomessa lähes sukupuuttoon. Eläin rauhoitettiin vuonna 1976 kokonaan, mutta nykyään sitä voi poikkeusluvalla taas metsästää.

Hyvän tilipussin – itse asiassa jopa metsätyömiehen kolmen kuukauden palkkaa vastaavan summan – toivossa ilvesjahtiin läksi myös kerran vuosisadan alkupuolella David ”Taavetti” Manninen Rautalammilta. Metsästyskaverinsa kanssa hän suuntasi Rautalammin Vuoreisenvuorelle, jossa tupsukorva oli piiloutuneena Ilveslouhu-nimiseen paikkaan vuoren rinteellä.

Ilvestä väijyessä miehille tuli jossakin vaiheessa nälkä. Kun he olivat evästauolla, töpöhäntä käytti tilaisuuden hyväkseen ja otti hatkat. Sinne meni lihava palkkapussi että hujahti.

Näin kertoi minulle Taavetti Mannisen jälkeläinen Matti Manninen, jonka kanssa pääsin tutustumaan Ilveslouhuun. Mukana meillä oli myös Esa Mehto ja herrojen omat koirat. Ilveksien perään emme nimenomaisesti lähteneet, vaan Matti kertoi, että Ilveslouhulta löytyisi hieno luola. Kun kerran kyseessä oli sellainen paikka, niin meikäläistä ei tarvinnut nahkaremmillä roimia, jotta lähtisin sitä katsomaan.

Vuoreisenvuori sijaitsee melkeinpä Konneveden ja Rautalammin rajalla, juuri ja juuri jälkimmäisen kunnan puolella. Lähellä Lummukan kylää olevalle vuorelle pääsee ajaa jurruuttamaan hyvän tovin sora- ja metsäteitä myöten, joille toki mieluiten olisin lähtenyt ”Lantikalla” tai muulla korkeampimaavaraisella autolla, mutta Matilla oli ihan samanlainen auto kuin minulla, joten uskoin hänen sanaansa, että perille päästään olemassa olevalla kalustollakin.

Tiet olivat onneksi matalammillakin menopeleillä ajettavissa, juuri ja juuri.

Olin ottanut varuiksi mukaan monenlaista luolalla ehkä tarvittavaa varustetta, kuten taittotikkaat ja köyttä. Samaten nyt oli mukana riittävästi valoa antava LED-lyhty, joka ei ollut mikään taskumalli, vaan ihan perinteisen Petromaxin kokoinen ja melkeinpä näköinenkin värkki. Tikkaat olivat ehkä liioittelua, mutta kun kerran semmoiset tuli kerran hommattua ja takaronkkaan mahtuivat, niin what the heck, otin mukaan.

Tikkaiden kannossa Esa Mehto.

Vaikka auton jättöpaikalta louhikolle olikin vain rapiat parisataa metriä, niin tikaspuiden kanniskelu louhikossa rinnettä ylös osoittautui niin hankalaksi kuin turhaksikin. Siispä jätimme ne suosiolla alas ja kipusimme luolan suulle keskenämme, mukanamme kuitenkin vielä köysi kaiken varalta.

Sammalten peittämät kivet olivat liukkaita, ja erilaisia piilokoloja oli siellä täällä.

Ilveslouhun louhikko oli näyttävä ilmestys; suuria lohkareita oli vieri vieressä ja limittäin, ja jyrkät kallionseinämät suojasivat louhikkoa ylhäältä, jatkuen pitkälle oikealle.

Täällä on paljon hyviä piilopaikkoja elämille, mutta parempiakin louhulta löytyy.

Ilveslouhun luolan suuaukkoa ei näe alhaalta, eikä sitä oikeastaan huomaakaan kuin vasta juuri kohdalla, lähellä pystykalliota nuoren pihlajan vieressä.

Luolan suulla. Kuvassa oikealla Matti Manninen ja vasemmalla Esa Mehto.

Suuaukolta on usean metrin pudotus luolan pohjalle, ja mukaan ottamamme köysi näyttikin tulleen tarpeeseen. Siitä kiinni pitäen ja kiville huolellisesti jalkani asettaen laskeuduin ensimmäisenä luolan uumeniin.

Taas mennään.

Matti sanoi, että luolan perällä voi olla tungosta; tarkoittaen, että siellä voisi olla ilves. Ainakaan heti kättelyssä ei alkanut kuulua sähinää, joten uskaltauduin alas luolaan. Kun pääsin alas, huomasin, että luola oli hyvin tilava, ja kiilusilmät olisivat ihan hyvin voineet katsella vastaan jostakin luolan perältä.

”Laskeutumispaikalta” luola näytti jakaantuvan useaan suuntaan. Taaksepäin onkalo ulottui silmämääräisesti katsoen noin neljän metrin päähän, eteenpäin jopa 6–7 metriä ja oikealle ylös kolmisen metriä, muodostaen holvimaisen tilan.

Ilveslouhun eteisholvi.

Eteisholvin kohdalla on tilaa vaikka seistä, mutta suurin osa luolasta on niin matala, että ainakin kyyryssä pitää liikkua. Pohja on muodostunut pienemmistä lohkareista, ja lehtiä lukuun ottamatta luola on suhteellisen siisti. Edes saaliseläinten luita ei näkynyt.

Esa ojensi lyhdyn ja laskeutui sitten itse perässä luolaan. Köysi oli hyvänä turvana, mutta ei täysin tarpeellinen sitten kuitenkaan. Sitä kannattaa silti käyttää, jos ei ole täysin varmaa paikkaa käsille ja jaloille tuen ottamiseksi.

Äijää on kohta luola puolillaan.

Kömmin varoen eteisestä luolassa eteenpäin kohti sen toista päätä. Luolan päässä suuaukolle näkyi juuri ja juuri, eikä ulkoa tulevasta valosta ollut enää minkäänlaista apua ainakaan kuvaamisessa. Lyhty ja otsalamput olivat tarpeen.

Vettä tippui luolan katosta monesta eri kohdasta, ja ajattelin, että kovalla sateella luolassa kävisi varmasti melkoinen lotina. Talvella lumikelien aikaan sisällä sitä vastoin saattaisi pysyä hyvinkin kuivana.

Tässä luolassa kamppeet sotkeentuvat tosi nopeasti, joten luolahaalari tai vastaava olisi tarvittu. Semmoista ei sattunut tällä kerralla mukaan, joten takki ja housut näyttivät pian sellaisilta kuin olisi ajanut ravikisan kurakelillä.

Kohti tuntematonta.

Luolan perällä oli lohkarehyllyjä ja syvennyksiä, ja erään hyllyn alla oli reikä, josta luola jatkui vieläkin pidemmälle. Sinne oli esimerkiksi Matti sanonut kahdesti nuorempana miehenä menneensä, mutta minusta reikä näytti sellaiselta, että aikamoinen fakiiri saisi olla, joka siitä mahtuisi.

Täälläkö se ilves sitten piileskelee?

Reikään ahtautuminen vaikutti aluksi hyvin epätodennäköiseltä, ja hetken kuluttua jopa mahdolliselta. Vaikka mukana oli kaksi retkikaveria koirineen, arvelutti ahtaalta näyttävään reikään änkeytyminen kovasti, mutta yritin miettiä, missä asennossa ja miten päin voisin siitä mennä.

Esa seurasi huolellisesti arpomistani.

Olisinko mennyt jalat vai pää edellä, mahallani vai selälläni, vai miten? Teräviä kivensärmiä oli joka puolella, ja reiän yläpuolella arveluttavan näköisiä kiviä, joiden paikallaan pysymisestä en ollut täysin varma.

Kun sitten asettelin jalkojani, onnistuinkin pudottamaan reilun joulukinkun kokoisen kiven sääreni päälle. Onneksi kivi ei pudonnut korkealta eikä kovaa, mutta jos se olisi irronnut silloin, kun pääni olisi ollut kohdalla, luultavasti olisi ilman kypärää voinut tehdä imelää. Ajattelin, että eiköhän se luolan pää ollut minun osaltani tällä kertaa tässä. Turha riskinotto vieraassa luolassa ei kannata.

Parempi olla yrittämättä kylmiltään liikoja, ettei joudu luolan vangiksi.

Kun vain valoa saadaan tarpeeksi, paljastuvat tutkijalle perimmäisetkin pimeät nurkkaukset. Reiän toisella puolella olisi kuulemma odottanut tilava kammio, jossa mahtuisi jopa liikkumaan. Reiän kohdalla pelivaraa ei juuri ollut, eikä tilaa liikkua olisi ollut kuin eteen tai taakse.

Vaikka nyt luolan loppuun asti tutkiminen jäikin, on Ilvesluolassa silti hieno seikkailla, ja tutkittavaa riittää joka tapauksessa.

Ilveslouhu on mainio seikkailukohde muutenkin luolarikkaalla Rautalammilla.

Esa häippäsi luolasta, mutta minä jäin vielä jälkeen ottamaan kuvia kaikessa rauhassa. Tällä kertaa ei ollut onneksi kiire pois, ja aikaa kuvaamiseen oli riittävästi. Mieleen tuli jopa pienen videon ottaminen, koska sellaista ei ainakaan tietääkseni tästä paikasta ollut vielä kuvattu.

Muutenkaan Ilveslouhu ei ole kuulemma laajalti tunnettu, eikä sen nimeä näy edes kartassa. Tuhansia vuosia nämä kivet ovat olleet samoilla sijoillaan ja kätkeneet sisäänsä erään Rautalammin hienoimmista luolista.

Vaimea valo kajastaa luolan suulta.

Ilveksistä ei ollut havaintoja, mutta toisaalta eipä haitannutkaan, sillä jos luolassa olisi sellainen ollut, laastarille ja sidetaitoksille olisi saattanut tulla kysyntää. Ilveksen kanssa ei parane käydä leikkimään, sillä sehän ei ole söpöydestään huolimatta mikään kotikissa.

Ilveslouhun luolan suulta avautuvaa näkymää arviolta jonnekin Pirttimäen suuntaan.

Pois nouseminen luolasta onnistui ilman köysiä ja ilman hampaan- ja kynnenjälkiä naamassa. Totesin Matille ja Esalle, että onpas hieno paikka, ja kiitin kovasti saatuani nähdä sen. Taas yksi kohde, jonne tulen varmasti toistamiseen – ja voin jopa muillekin sitä suositella.

Miten Ilveslouhulle pääsee

No sillehän pääsee kattavan tieverkoston ansiosta melkeinpä mistä vain, ja sisseimmäthän kulkevat vaikka poikkimain läpi soiden ja syvänteiden. Autokuntamme sen sijaan ajoi Konneveden suunnasta Siikakosken yli Sirkkamäentielle, josta entisen Sirkkamäen koulun kohdalta Säkinmäentielle, Säkinmäentieltä Lummukantielle, josta noin kilometrin ajon jälkeen kääntyi nimetön metsätie. Metsätietä pitää rompsutella nelisen kilometriä ennen kuin alkaa olla niin sanotusti huudeilla. Kartasta katsomalla myös muita valinnaisia suuntia löytyy.

Laskeuduttuamme turvallisesti alas Ilveslouhulta palasimme takaisin autoille ja menimme läheiselle kodalle evästelemään. Itse asiassa metsätien varrelta löytyy kaksikin kotaa, joista lähellä Lummukantietä oleva lautaseinäinen kota on vapaassa käytössä.

Tien varrella on kaksi kotaa, joista ensin vastaan tuleva on vapaassa käytössä ja toinen ei. Vapaassa käytössä oleva kota on lähellä Lummukantietä, vain noin 700 metrin päässä.

Lautakota sisältä.

Olin erittäin tyytyväinen päivän antiin, ja mikäpäs sen parempi kuin sai tehdä reissun kuivana. Nimittäin mennessä ja tullessa satoi vettä, mutta ollessa ei ensinkään. Ehkä se sinisen repun kirous ei sittenkään ollut enää voimassa. Jos vaikka Mannisen Matin isoisän isällä oli huono mäihä saaliin suhteen, niin pelkästään tällaisen luolan näkeminen ilman sen asukkia oli itselleni syksyn paras saalis. Talvella paikkaan voisi ehkä tulla lumikengillä, jolloin ilveksen näkeminenkin saattaisi olla todennäköisempää. Silloin sitä on hyvä väijyä vain kameran linssin läpi kohteliaalta etäisyydeltä.

KARTTA

Sijainti: N=6933528, E=475448 (ETRS-TM35FIN)

Retki toteutettiin 28. lokakuuta 2016.