Iltasukellus Helsingin edustalla

Kuva: Pekka Tuuri

Tämän blogin tarinoissa mennään aina välillä kokemaan luontoa myös pinnan alle. Meikäläisen sukellusuran reilun tuhannen ”lokitarinan” joukosta kerrottavaa piisaa, mutta yksi asia on osoittautunut niin työlääksi, että harvoin jaksan noiden tarinoiden taittamiseen edes ryhtyä. Kyse on valokuvista, jotka toki aina mitä tahansa tarinoita keventävät ja silmänruokaakin usein tarjoavat. Mutta sellaisten löytäminen vuosikymmenten takaisista seikkailuista on näköjään vaivalloista ja usein jopa mahdotonta.

Niinpä ryhdyn tästä eteenpäin laittamaan blogiini vedenalaisia tarinoita myös ilman mitään niihin liittyviä valokuvia. Toivottavasti ainakin jotkut lukijat osaavat saada mielensä liikkumaan noiden kokemusten maailmaan aivan tekstin välityksellä. Nämä tarinat kertovat kokonaisista retkistä. Niiden keskiössä ovat tietenkin kokemukset veden pinnan alla, mutta sukellusharrastuksen maailma on toki sellainen, että vain ehkä 10–20 prosenttia mihin tahansa retkeen liittyvästä toiminnasta ja ajan käytöstä tapahtuu siellä pinnan alla.

Juuri tämä retki valikoitui julkaisuun taas tikkaa heittämällä. Ja se näkyykin olevan varsin perin pitkä sekä yksityiskohtainen tarina kaikenmoisesta, mitä sukellusretkellä tapahtui. Hämmästyttävästi erilaista säätämistä laitteiden kanssa tuolla kertaa, näin kauan jälkeenpäin katsellen!

Rannalla

Tänään maanantaina messiin Soneran sukelluskerhon veneretkelle, jonne olin buukannut itseni jo kauan sitten. Kohtalainen kiire iski päälle iltapäivällä, kun piti kaiken muun ohella ehtiä viedä ja hakea 2×12 paketti Dive Systemsille nitrox-täyttöön. Lopulta ajeltiin kuitenkin Riston kanssa peräkanaa Puotilan venesatamaan hyvissä ajoin ennen sovittua viittä.  Siellä sitten notkuttiinkin yhteensä toista tuntia ensin paikalle myös ajoissa saapuneiden tyttöjen (Anita & Henna) kanssa, odotellen ensin Timon avaintenhakua ja sitten vielä lastauksen jälkeen veneessä (Räpylä VIII) viimeistä sukeltajaa. Hän osoittautui sitten olevan sukellus- ja valokuvauspiireissä enemmänkin tunnettu Juha Nurminen. 

Venematka

Matka Helsingin selille meni erinomaisen mukavasti tällä kuormalla väljän veneen laajalla takakannella auringosta, tuulesta ja lähes tyynen merenpinnan maisemista nauttien.  Kipparina ja reisun vetäjänä toimiva Timo Ahomäki valitsi lopulta kohteeksi alkuperäisen Gråskärsbådanin sijasta Svartbådanin ja tiilihylyn, koska Coolaroon hylyllä ei kuulemma ollut nyt poijua ja sen hakemisessa voisi kulahtaa suuri osa iltaa. Fair enough, mutta silti pieni pettymys ainakin minulle. Matkalla saatiin sovituksi että me sukellamme viiden ryhmänä siten, että minä vedän, tytöt seuraavat, sitten Jari, Riston tullessa viimeisenä vahtien ettei kukaan jää kyydistä. Myös sovittiin että Timo & Juha menevät kuivapukutreenausdyykille meidän palattua veneeseen. Ankkuroiduttiin luodon länsipuolelle suojaan mainingeilta ja alettiin varustautua dyykille. Tytöt valmistuivat ihan hyvällä ripeydellä, olivat laittaneet märkkärit päälle hytissä jo vähän aiemmin. Minä molskahden mereen ekana, mennen sitten vahtimaan muiden veteentuloa. Vedessä huomasin konsoliletkun jääneen jonnekin puristuksiin ja pyysin Riston kaivamaan sen esiin, lähinnä koska ajattelin käyttää siinä olevaa kompassia. Se vaati melkoista askartelua ja kiskontaa, mutta onnistui. Sitten uitiin yhdessä lähelle luodon pohjoisnokkaa, jossa juuri ennen pinnan alle menoa pyysin vielä Ristoa irrottamaan ilmeisesti edellisessä operaatiossa Bowstonen painovyön kahvan nuppiin tarttuneen narukelan sakkelin. Eikun sukeltamaan.

Painiottelu pohjalla

Pudottauduin ensimmäisenä alas kallioiselle rinteelle noin 4.5 metriin.  Näkyvyys tuntui oikein hyvälle, oli varmaan tuollaiset 4–5 metriä ja hyvin valoisaa myös. Katselin kun tytöt tulivat alas ja kyselin heiltä oliko kaikki suurinpiirtein OK. Siltä vaikutti, ja näytin sitten että lähdetäänpä sukeltamaan rinnettä alas hylyn suuntaan, noin koilliseen. Ja samantien tunsin, että oikealta puolelta irtosi painopussi vyöstä. Voi hitto! Koetin ensin muutaman sekunnin potkia räpylöillä saadakseni siitä vielä otteen pohjalla, mutta noste vei aivan liikaa. Ehdin nousta noin 2.5 metriin kunnes sain kaiken ilman pois puvusta ja liivistä ja pystyin kuin pystyinkin potkimaan itseni pohjalle ja saamaan painopussin käteen. Sitten huitomalla sepustus Ristolle, joka näkyikin heti tajuavan mistä oli kyse. Hän ryhtyi laittamaan 6.3 kilon pussia takaisin paikalleen. Piti olla helppo juttu, joka on tehty aiemminkin, jopa yhdessä, mutta nyt se ei onnistunut millään. Mahdoimme olla kokolailla täydellisen omituinen ja huvittava näky painiessamme pohjalla lievän mutapilven keskellä. Nolotti kohtalaisesti, enkä ollut varma kuinka paljon tytöt hämmästyisivät ja ehkä hätääntyisivät moisesta sählingistä, jonka syytä eivät välttämättä voineet edes tajuta? Kun homma ei edes 3 minuutin ankaralla painilla onnistunut, jätin painopussin siihen puoli-irtonaisena, saaden painettua jotain tarranauhaa sitä hiukan paikallaan pitämään. Vasemmalla kädellä tuosta virityksestä varmuuden vuoksi kiinni pitäen, lähdin sitten viemään porukkaa eteenpäin – viimein. 

Tiiliä

Loivat kalliorinteet viettivät koko ajan alaspäin, valon samalla asteittain vähetessä. Jossain 15 metrissä laitoin 75 Watin valaisimeni päälle, huomaten että näkyvyys alkoi myös pudota siellä syvemmällä. Saavuttaessamme kalliorinteen juuren noin 24 metrissä, oli vesi jo niin hippujen kyllästämää, että valo sirosi pahasti silmiin ja näkyvyys oli ehkä vain metrin, parin luokkaa. Jo kalliorinteellä oli näkynyt jokusia tiiliä, ja nyt pohjalla näimme sekalaisia parrunpätkiä ja lautoja. Olin varsin toiveikas että kohta tulisimme itse ”hylyn” pääosalle, mutta niin ei vain käynyt. Olisi ilmeisesti pitänyt lähteä uimaan kallion juurta oikealle, eikä vasemmalle päin niin kuin minä olin valinnut. Tarkistin tyttöjen ilmatilanteen, joka oli vielä molemmilla satasen tuntumassa. Eli ihan hyvä. Mutta en silti uskaltanut enää viettää niin syvällä juuri pidempään, että varmasti jäisi pelivaraa paluumatkaan. Ja aika synkkää ja kylmääkin siellä alhaalla varmaan oli märkäpuvuissa? Niin lähdettiin letkana nousemaan hiljakseen viistoon ylös kalliorinteitä, havaiten matkalla suuria alueita kokonaan tiilien peitossa.  Osoitin tytöille myös lampun valokiilalla yhden kilkin ja sitten kivinilkan, molemmat kaikkein tyypillisimpiä Itämeren pohjan asukkeja. Matalammassa kalliorinteet olivat ikävästi vihreän töhnän peitossa, eikä puhtaita kuten alempana. Noustiin noin 4 metrin syvyyteen, missä uiskenneltiin hiljakseen turvapysähdystä. Toisella tytöistä (Henna ilmeisesti?) oli vaikeuksia pysyä pohjalla siinä matalassa ja tarjosin välillä kättä ankkuriksi. Sitten kokonaisajalla 23 minuuttia sovittiin pintautuvamme.

Pinnalla ja veneessä

Oltiin luodon nokan länsipuolella, ihan siinä missä olin arvellutkin. Sukelluksen kokemuksia jo siinä pinnassa vaihtaen uitiin kaikki veneelle. Jari valitti hänellä olevan aivan liian paljon painoa, liivi turvoksissakaan ei meinannut pysyä pinnalla. Niinpä niin, 10/300-pullolla saa pudottaa 3–4 kiloa pois siitä mitä tarvitsee esim. 12/200:n kanssa. Timo ja Juha lähtivät omalle sukellukselleen samalla kun me riisuimme varusteitamme. Seuraavat parisen tuntia menivät sitten jutustellen veneen kannella ja paluumatkalla sisällä kajuutassa. Henna oli ainoa, joka oli näköjään enemmän kylmettynyt sukelluksella, hänkin sai pikkuhiljaa lämpönsä takaisin paluumatkan aikana. Juhan kanssa jutellessa kävi ilmi hänen olevan nykyään naimisissa VA-kuvaajakurssilta minullekin tutun Marjo Toivasen kanssa. Onpa maailma ja ainakin Suomi pieni! 

Laitesukellus on roudarin unelmalaji

Puotilan venesatamassa oltiin reilusti kymmenen jälkeen, sitten kamojen pakkailua, tyttöjen pudottaminen matkan varrelle, pikapoikkeama työpaikalla Vallilassa. Kotona kamojen roudausta, vähän pesua, dyykkilokin kirjailua, jne. Nukkumaan jo ennen kello kahta. Tässä kohtaa pitäisi taas kysyä itseltään mitä järkeä sukeltamisessa oikein on?  Mutten kysy, sillä kaikki sepustukset vaikuttaisivat joka tapauksessa aivan naurettaville. 

–Kari

Sukelluslokin dataosa

• #567    27.05.2002      Helsinki, Svartbådan, “Tiilihylky”
• Type:  EAN#194 – Maisemasukelluksen veto 2-3 tuoreemmalle sukeltajalle nitroxilla (EAN40)
• Gear:  Apeks 2/2, Transpac, 905, Atomic Splitfin, 24/200, 12.6kg, Abyss, MLS2
• Weather:  Aurinkoinen ja melkein tyyni, vain lieviä maininkeja idästä, t= +14 C
• Down/Surf:   19:31 – 19:54
• Depth/Time: 24.9 m / 23 min
• Visib/Temp:  4…1 m / 7 C
• Gas:          (180 – 130) * 24 = 1200 ltr (EAN40)
• Buddy:       Anita Willman, Henna Hauta-Heikkilä + (Jari Kiukas, Risto Huostila)
• Hours tot:   362h00  (EAN 141h14)

Juttu on julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.