Iltakävelyllä karhun kanssa ja jälkimietteitä tapahtuneesta

Kertomus vuosien takaa yhdestä tavalliseksi ajatellusta iltakävelystä Kirkkonummen lähimetsissä, vain muutamien satojen metrien päässä lähimmistä ihmisasumuksista. Ja Karhun kohtaamisesta siellä peräti kahteen kertaan!

Tarina on julkaistu alun perin Verkkonummi.fi:ssä 30.5.2014. Tässä revisiossa ovat mukana myös kaikki tapauksen kirjoittajassa herättämät jälkipuntaroinnit. Tämän artikkelin pääkuva on kuvituskuva.

Lähdin kävelylle illansuussa maanantaina 23.7.2012. Tuulettamaan sekä ajatuksia, että kehoa, olon tuntuessa jo­ten­kin liikaa syöneeltä. Keli oli sellainen ”sataako vai eikö sataa” ja sadekuuroja oli jo mennyt yli muutamia iltapäivän aikana. Niinpä pukeuduin mataliin kumisaappaisiin ja vielä aika uusiin kelmusadevaatteisiini, tar­koituksena testailla niidenkin hyvyyttä hiukan lisää. Ja selkään heitin päiväreppuni, jota käytän kaikilla maasto­pyö­räkeikoillani. Nyt se sai kantaa oikeastaan vain paria puhelinta, navigaattorien ominaisuuksissa.

Lähimetsiin Humaljärven eteläpuolella

Otin suunnaksi talostamme vajaan kilometrin suoraan pohjoiseen sijaitsevan pienen metsäalueen, joka kartoissa esiintyy lähinnä nimellä Storkärr. Olenhan senkin poikki kulkenut ehkä pari kolmekin kertaa joskus eri reittejä, mutta jotenkin tuntui, etteivät ne kulmat ole vielä ihan tuttuja ja jotenkin hiukan kiehtovat kallioineen ja synkkine korpimet­si­neen.

En suunnistanut sinne nyt lyhintä reittiä, joka kulkee yli Ingelsinjokeen laskevan pikkupuron laakson, koska en ollut varma kuinka hyvin pääsisin siitä yli lyhyine saappaineni näin märkänä aikana. Vaan tallustin puupor­taita alas muuntoasemalle, siitä Isontammentietä ja sen jatkona olevaa metsäautotietä Frankbäckin met­säpellon laitaan. Ja siitä sitten metsään, suoraan länttä kohti. Nousin ensin alueen suurimman kallion laelle, missä olin näköjään ollut ennenkin. Ja sieltä alas lounaan suuntaan, missä näkyi valoa puiden lomasta. Tulin rinteessä ja rotkelmassa olevan suuren, pitkittäisen hakkuuaukean laitaan, jota jatkoin vähän mat­kaa luoteen suuntaan, kunnes menin takaisin metsän sisään, kääntyen pohjoiseen. Melkein heti havaitsin taas hiukan valoisamman läikän oikealla puolellani metsän keskellä ja menin toki katsomaan sitäkin. No sii­nähän oli pienenpieni soinen metsälampi! Niin pieni, ettei sitä ole merkitty edes peruskarttaan, eikä se näy myöskään nykyisissä satelliittikuvissa. Mutta kasveistaan päätellen kuitenkin sellainen, jossa on vettä aina, tai ainakin suurimman osan sulaa vuotta. Otin siitä tietenkin valokuvan älypuhelimellani. Samalla otin takin pois päältäni ja pakkasin sen reppuun, koska keli oli sen verran lämmin ja ainakin niin kostea, että hikosin liikaa takki päällä.

Veret seisauttavia havaintoja

Jatkoin matkaani nyt polkua pitkin koillisen suuntaan, läpi korpimetsän, missä oli tällä kelillä ja tähän aikaan päivästä (klo 19:25) aika hämärää, vaikka aivan kesä olikin. Havaitsin edessäni oikealla kallioseinämän, jollai­sen olemassaoloa täällä ensin ih­met­telin, mutta tajusin sen sitten olevan juuri sen saman kallion jyrkkä luoteisreuna, jon­ka laella olin hetki sit­ten vieraillut. Samoilla hetkillä olin näkevinäni silmäkulmassani jotain pientä liikettä kaukana vasem­mal­la, synkän kuusi­met­sän seassa, missä näytti olevan jotain puiden juurakoita tms. Tällaisia aistimuksiahan tu­lee ja on tullut ainakin minulle silloin tällöin metsissä liikkuessani. Joskus jään tuijottamaan liikkuuko siellä todellakin joku eläin, useimmiten en viitsi. Koska ikinä en ole sitten nähnyt mitään. Tällä kertaa kuitenkin pysähdyin tuijot­ta­maan. Ja näin siellä hahmon, joka voisi olla vaikka karhu! Tumma möykky, joka oli pitempi kuin korkea ja jolla oli niin kuin pääkin oikeassa reunassa, ehkä. Siellä, arviolta noin 150 metrin päässä, muiden tummien hah­mo­jen joukossa. Tällaisiakin havaintoja on olen toki tehnyt useita ennenkin, aina samalla lopputuloksella, joku kannon konkelo. Mutta tällä kertaa, ennen kuin ehdin edes kunnolla silmiäni zoomailla, tuo hahmo nousi pystyyn! En usko montaakaan sekuntia sinne enää tuijottaneeni, mutta ainakin sen aikaa hahmo pysyi taas aivan liikkumat­to­mana.

Ensimmäisen havainnon paikka ja suunta, kuvattuna myöhemmin.

Pakomatkalle mars

Minä lähdin siitä oitis hiljaa kävelemään samaan suuntaan, minne olin ollut menossa. Siis suoraan kohti koil­lista, missä tiesin lähimpänä olevan suurimman väylän – eli pienen metsäautotien. Kävelin hyvin hiljaises­ti ja hiippaillen, katsellen koko ajan enemmän taakseni kuin eteenpäin. Mitään ei siellä kuitenkaan nä­kynyt eikä kuulunut. Eteen tuli hetikohta Frankbäck-puron rotkomainen uoma, jonka sain ylitettyä ja penkan reunaa ylös kiivettyä, nytkin vain taakseni katsellen. Sen jälkeen vauhtia kiihdyttäen eteenpäin, ylös loivaa mus­tikka- ja saniaisrinnettä Frankbäckin niitylle vievälle metsäautotielle. Ja sitä lähdin sitten pohjoiseen, koska halusin tehdä mah­dol­li­simman paljon etäisyyttä äsken tummassa metsässä näkemääni hah­moon.

Frankbäckin puron/metsäojan uoma korpimetsässä.

Jatkoin hyvin vauhdikasta kävelemistä ohi GSM-linkkitornin ja melkein Ingelsintielle saakka. Juuri sitä ennen käännyin oikealle polulle, joka vie Ingelsintien suuntaisesti Lodängenin eteläpuolisille isoille kalliolle, mistä pää­see hyvää polkua pitkin takaisin Neidonkalliolle vievälle metsäautotielle. Siellä kallioilla etäisyyttä äskeisen tapahtuman paikkaan oli jo varmasti kilometrin verran linnuntietä ja hermopaine väheni sen verran, et­tä katsetta uskalsi pitää jo hiukan enemmän etusektorissa. Samalla kyllä toki koko ajan myös oikealle puo­len vilkuillen. Metsäautotietä sitten kävellessäni vasta ekan kerran mieleen tuli mukana oleva älypuhelin ja sen ka­me­ra. Ja se, että voisi soittaa kotiin vaimolle ja kertoa miten jännittäväksi tämä pieni metsälenkki oli muodos­tu­nut. Mutta ajattelin sitten olla hermostuttamatta häntä ja kertoa vasta kotona.

Ja eikun uudelleen!

Lompsin oikein ripeää vauhtia metsäautotien kääntöpaikalle ja siitä ekan mäennyppylän ja pikku notkelman  yli isolle mäelle. Mäkeä alaspäin kävellessäni näin sitten jotain liikettä edessäni, alarinteessä, metsätien oi­ke­alla puolella. Kohdassa, missä metsätien keskellä kulkeva polku tekee pienen mutkan, vaikka itse tie on siinä viivasuora. Ajatukseni kulkivat ratoja; ihminen, koira, peura. Koska tämä metsätie on yksi koko alueen vilkkaimpia ulkoilureittejä. Sattuneesta syystä aistini olivat kuitenkin yhä hyvin herkässä tilassa ja jähmetyin salamannopeasti katselemaan tarkemmin mitä siellä nyt oikein on. Samalla ajatuksissa pyörähti myös se, et­tä eihän tästä paikasta ole varmaan ainakaan kilometriä enempää suoraa etäisyyttä siihen havaintopaikkaani!

Toisen karhuhavainnon paikka metsäautotien varressa. Kuva otettu myöhemmin.

Nytkin etäisyyttä oli reilut sata metriä. Mutta valoisuus ja näkyvyys paljon paremmat. Jokin tummanruskea siel­lä oli tien oikealla puolella tai osittain ojassa. Liikkui välillä vähäsen, mutten saanut siitä mitään selvää kun tienvieren pensaat ja heinikko peittivät näkyvyyttä. Kunnes hahmo nousi vähän enemmän pystyyn ja näin het­ken ajan aivan selvästi karhun pään ja korvat! Ei voi olla totta! Sama kuvio uudelleen! Myös niin, että aloin hy­vin hiljaa kävellä takaperin. Viimeinen näköhavaintoni oli juuri samanlainen kuin ensimmäinenkin. Joku tuke­van tai pullean näköinen tummanruskea möykky tien oikeassa laidassa, pääosin heinien seassa. Mitään merkkiä en ollut nähnyt siitä, että otus olisi havainnut minut, muttei tuo yhtään rauhoittanut. Luultavasti en sitä edes osannut ajatella silloin, vaan vasta jälkeenpäin tilannetta miettiessäni. Heti päästyäni kunnolla mäen har­jan taakse, lähdin juoksemaan niin kovaa kuin jaksoin kumisaappaissani ja koko ajan olan yli katsellen. Sa­maa kyytiä jatkoin kääntöpaikalta oikealle ja lyhyen polun Dalkullantielle. Siellä vasta jatkoin kävellen, kun en jaksanut juosta pidempään. Tietä kävellessäni olin tuskallisen tietoinen siitä, että suora etäisyys äs­kei­seen paikkaan ei ollut välttämättä 300–400 metriä pidempi ja mitä oli tapahtunut edellisellä, paljon pidemmällä kier­to­len­kil­lä­ni. Mut­ta tuolla taipaleella oli sentään taloja muutaman sadan metrin välein ja suunnittelin koko ajan mihin pihaan juoksisin jos havaitsisin ison otuksen jossain. Tai edes epämääräistä liikettä jossain metsässä!

Loppumatka kotiin

Päästyäni lopulta peltoaukealle ja saatuani ainakin 100 metriä etäisyyttä lähimpään metsään, soitin kotiin ja ker­roin lyhyesti mitä oli tapahtunut. Vaimon numeron ollessa varattu, kerroin isäpapalleni, joka oli meillä kylässä. Jat­koin siitä sitten asfalttitielle (Sepänkyläntie), Gesterbyhyn ja lopulta takaisin Neidonkalliolle. Mat­kaa tälle pienelle iltakävelylenkilleni kertyi lopulta yhteensä melkein kymmenen kilometriä ja jalkani tun­tuivat ki­peil­tä kotona, kun oli tullut vissiin mentyä pitkiä matkoja aika paljon Nokia-saappaiden runkonope­utta ko­vem­paa.

Että semmoinen pieni iltakävely tällä kertaa!

Jälkimietteitä

Tässä vielä jäsenneltynä niitä jälkimietteitä, joita moinen kohtaaminen tosiaankin herätti ja pisti ajatukset pyörimään näissä asioissa usean päivän ja illan ajan.

PS1. Oma käyttäytyminen. Tätä kysyi minulta pari muutamasta erähenkisestä tuttavastani, joille kerroin heti samana iltana kokemuksestani tekstiviestillä. ”Otithan valokuvia?” Ja olen to­ki muutenkin muistellut ja miettinyt tosi monta kertaa sitä, mitä oikein koin ja mietin noiden hetkien aikana. Koetin ne tuntemukset jo parhaani mukaan ylös tuohon kirjailla, mutta pari lisäkettä vielä. Yhtään mitään muuta ajatuskuviota en muista noiden hetkien ajalta, kuin sen että, ”nyt pois täältä mahdollisimman eleettömästi ja hiljaa.” Ja mahdollisimman eri suun­taan. Siinä se. Eivät tulleet mieleen mukana olevat kamerat, eikä yhtään mikään muukaan. Tuon ajatuksen ja käyttäytymismallin syntyäkään en oikein hyvin tiedä. Ainakaan se ei ta­pah­tu­nut minään rationaalisena järkeilynä karhujen käyttäytymisestä ja parhaista survival-tak­tii­kois­ta siellä paikalla. Sen täytyy olla joko: A) Aiemmin alitajuntaan jäänyt malli jostain luetuista ohjeista tai tarinoista, tai B) Ihmisestäkin yhä löytyvä saaliseläimen käyttäytymismalli, jostain aivorungon alaosista. Jälkimmäiseen kallistun, koska en muista näitä asioita koskaan ennen läpi käyneeni.

PS2. Havaintojen varmuus ja todellisuus. Mitään satavarmaa todistettahan minulle ei noista kohtaamisista jäänyt. Ei niitä valokuvia. Jotka olisivat toki parhaimmillaankin olleet jotain vähäis­tä ruskeaa jossain. Koska hyvä tai edes kelvollinen kuva vaatii tarkkaa tähtäämistä, lähi­e­täisyyttä tai pitkää teleobjektiivia, valoa, sekä oikean hetken odottamista. Joista mikään ei to­teutuisi tuol­lai­sessa tilanteessa, vaikka sen kamerankin tajuaisi ja uskaltaisi esiin ottaa (kts. yllä). Vasta kol­me päivää myöhemmin pääsin tutkimaan jälkimmäistä kohtaamispaikkaa met­säautotiellä. Ja löysin kyllä tallaantunutta heinikkoa sekä saniaisia juuri siitä paikasta, missä karhun näin. Mittasin etäisyyden minun havaintopaikastani siihen olevan 125 metriä. Mut­ten löytänyt mi­tään selkeitä jalan tai tassunjälkiä, en karhun enkä muunkaan eläimen. Skan­na­sin myös hiu­kan pusikkoista lähimetsää tien vierellä. Samoin tuloksin, enkä myöskään näh­nyt ainuttakaan isoa paskakasaa siellä. Vain jokusia eri ikäisiä hirven jätöksiä. Siis ei mitään muita todisteita kuin yksi silminnäkijän lausunto. Eli en pysty vakuut­ta­maan ketään satavarmasti siitä, että todella karhun kohtasin. Mutta itselläni on asiasta täy­del­linen varmuus, omiin silmiinsä uskoo varmasti.

PS3. Karhujen käyttäytyminen. Sattuneesta syystä kaivelin sitten seuraavina iltoina pal­jon tietoa suomalaisesta kansalliseläimestämme ruskeakarhusta, latinankieliseltä nimeltään Ursus arctos, sekä sen ja ihmisen kohtaamisista. Ihan kaikki asiat karhun käyttäymisen kuvauksissa sopivat kyllä millilleen minun kokemuksiini. Tässä ne:

  • Karhu välttelee ihmistä. Joka paikassa kerrotaan, miten Karhut välttävät kosketusta ihmisen kanssa parhaansa mukaan. Ne vaeltavat paljon laajoilla reviireillään (50–200 km²) ja niiden sekä ihmisten tiet risteävät luultavasti tuhansia kertoja vuodessa esim. Suomessa. Mutta ihminen ei tiedä noista mitään, koska karhut välttävät kosketusta erittäin tehokkaasti, kts. seuraava kohta. Ja kykenevät liikkumaan metsässä hil­jaa.
  • Karhuilla on erittäin tarkka kuulo ja hajuaisti, mutta varsin huono näkö. Niillä on vaikeuksia havaita esim. liikkumatonta ihmistä. Tätäkään en tietenkään tajunnut silloin metsässä, mutta samana iltana oli helppo havaita, että minä olin molemmilla kohtaamiskerroilla (sekä niiden välissä) koko ajan tuulen alapuolella karhuun nähden. Eli hajuaistimusta minusta ei ole voinut saada, eikä varmaan helposti kuulohavaintoakaan vastatuuleen. Minä nimittäin tykkään liikkua metsissä hiljaisesti. Se on tietenkin huonoin mahdollinen strategia karhujen varalle ja on nyt juuri ankaran puntaroinnin alla. Mutta eiköhän minun karhuntapaamiskiintiöni ole nyt sitten saavu­tettu ja ylitetty, joten hiljainen luonnon havainnointi jatkunee… Paitsi jospa kui­tenkin laitan päiväreppuni vakiovarusteeksi vielä myös jonkun kilikellon, mahdollisia tulevia tosi kaukana tosi yksin -tilanteita varten.
  • Käyttäytyminen. Normaali karhun käytös on sellainen, että kuultuaan tai haistettuaan jotain, ne nousevat pystyyn ja tutkivat ympäristöään hievahtamatta. Juuri noin näytti tapahtuvan siellä hämärässä metsässä ekalla kohtaamisellamme. Toisella taas näytti siltä, että mitään havaintoa ei tapahtunut. Havaittuaan jotain, karhu joko A) Jättää sen sikseen (orava, lintu), B) Hiipsii tiehensä (ihminen), C) Lähtee saalistamaan (peura, hirvi), D) Hyökkää. Viimeisin käyttäytyminen kahdesta mahdollisesta syystä: 1. Pentujen puolustaminen. 2. Säikähdys ja hämmennys. Kakkostapauksia ovat sel­lai­set, joissa ihminen on sattunut onnistumaan yllättämään karhun aivan lähellä (5–30m). Sekalaisista syistä. Ihmiset liikkuvat myös hyvin hiljaa JOSKUS ja karhut voivat olla katveessa tuulen, maastoesteiden yms. vuoksi. Meidän eka kohtaamisemme sopii tietenkin tuohon b-malliin.

PS4. Julkinen tiedottaminen. En soittanut viranomaisille. Päätös syntyi jo saman iltana ja pysyi, vaikka kävin kovan keskustelun asiasta tyttäreni kanssa, jolle kohtaamisestani kerroin. Ku­ten kerroin myös aivan lähipiirilleni, tässä asiassa mukaan lukien muutamat eräkaverini. Vir­kavallalle kertomista voi perustella tietenkin yleisellä turvallisuudella ja sellaisilla skenarioilla, että miltä tuntuu sitten, jos karhu raatelee jonkun lapsen lähiseudulla seuraavien päi­vi­en aikana. Alla riskianalyysi, jonka perusteella minä pidän tiedotusta ja virkavallankin asi­aan sotkemista huonona ajatuksena, enkä pelkää tuota lastenraatelun kauhuskenaariota ollenkaan:

  1. Raatelutkin mukaan lukien, vakavia ihmisen kohtaamisia karhun kanssa on tapahtunut Suomessa viimeisten 50 vuoden aikana noin 20–30 kpl. Hyvää tilastoa ei tahdo löytyä. Siis alle 1/vuosi viittä miljoonaa ihmistä kohden! Lisäksi tapauksia syödyistä tai raadelluista lapsista ei tunneta lainkaan.
  2. Yhdeksi vertailukohdaksi edelliseen vain se, että liikenteessä meitä suomalaisia kuolee noin 300 ja vakavasti vammautuu noin 3000 joka vuosi.
  3. Yhden ihmisen näköhavaintojen luotettavuus on aika pieni, ainakin viranomaisten kannalta.
  4. Poliiseilla on enemmän kuin tarpeeksi sellaistakin tehtävää, missä voi aikaansaada hyötyjä.
  5. Otus on joka tapauksessa jo kaukana. Ne kulkevat laajasti kymmenien tai jopa satojen neliökilometrien reviireillään.
  6. Siellä se ja ne ovat kulkeneet jo vuosia tai aina. Ja kulkevat vastakin. Kukaan ei vaan yleensä näe eikä tiedä. Eivätkä näin suotta hermostu asiasta.
  7. Ne pysyvät mahdollisimman hyvin erossa ihmisistä. Kaikkein varmimmin ääntä pitävistä ihmisistä, kuten lapset.

PS5. Ilmahavaintoja. Matkustaessani työmatkalla autolla jonnekin pohjoisen suuntaan vähän myöhemmin syyskesällä, kävin lounaalla paikassa, jonka nimi oli muistaakseni ”Karhunpesä”. Siellä kun oli kaikkea aiheeseen liittyvää hirsirakennuksen seinillä, niin kerroin sitten paikan pi­tä­jäl­le minun uskomattomasta kokemuksestani tuolla ruuhka-Suomessa. Tämä rouva helähti nau­ramaan, sanoen hänen kyllä tietävän miten paljon karhuja liikkuu eteläisenkin Suomen met­sissä. Miehensä kun harrastaa kuumailmapallolla lentämistä ja kertoo kuulemma joka vuosi seuraavanlaisista havainnoista kesällä ja erityisesti syyskesällä: alhaalla metsissä nä­kyy siellä täällä marjastajia selät kippurassa tai kävelemässä. Ja heidän välissään pujot­te­le­mas­sa karhu! Mi­tään havaintoja eikä raportteja noista ei koskaan tule, koska kukaan siellä alhaalla ei tiedä asi­asta mitään. Siis kukaan muu kuin se karhu, joka siellä menestyksekkäästi harjoittaa iki­ai­kaista elämistään – nykyään enemmin ja enemmin ihmisten seassa.

-Kari

Kuvituskuva.

Juttu on julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa. Alkuperäisestä julkaisusta löydät myös karttaotteet tapahtumapaikoista.

Kuvituskuvat: Jonna Saari

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.