Tämän maiseman ääreltä on vaikea lähteä – iltaretki ruskaa hehkuvalle Iisakkipään luontopolulle

Vuosien varrella Saariselän hiihtokeskuksen vieressä kohoavasta Iisakkipäästä on tullut minulle paikka, jossa pääsen jo hengittämään erämaata, vaikkei ole mahdollista lähteä kauas tiettömien taipaleiden taakse. Olen kiivennyt Iisakkipäälle ruska-aikaan erämaiden loistaessa keltaista ja punaista, kahlannut sinne ensilumessa hiljentymään siniseen hämärään ja tarponut lumikengillä kevättalven aurinkoa tervehtimään. Huipulla olen kerta toisensa jälkeen lumoutunut tuulen tuivertamasta maisemasta, vetänyt hupun nyörejä tiukemmalle, jäänyt vielä hetkeksi ja todennut, että onneksi taas lähdin.

➡ Iisakkipään luontopolku 7 km
⚫⚫⚪ Keskivaikea reitti
🔥 Ei tulipaikkaa
📌 Lähtöpaikka kartalla

On syyskuun alku kun lähden alkuillasta kulkemaan kohti tunturia. Lasken, että reippaalla vauhdilla ehdin kiertää huipulla käyvän, noin seitsemän kilometrin pituisen luontopolun parissa tunnissa ja olen takaisin ennen hämärää. Otan kaiken varalta kuitenkin otsalampun mukaan.

Iisakkipään luontopolku lähtee Luttojoen ylittävältä jykevältä kaarisillalta. Aivan alkumatkasta polku kulkee yhtä matkaa Auroran päivätuvalle vievän lyhyemmän Aurorapolun kanssa, mutta jos malttaa seurata opasmerkkejä, ei eksymisvaaraa ole. Kierrän reitin aina myötäpäivään. Silloin ylös kiivetessä hiihtohissit, -rinteet ja mökit jäävät selkäni taakse ja huipulta katson kolmeen suuntaan levittäytyvää kansallispuistoa. Alas laskeutuessa taas ylhäällä tunturikoivikko ja alempana mäntymetsä peittää ihmisen rakennelmat – illuusio erämaasta säilyy melkein loppumetreille asti.

Iisakkipään luontopolku lähtee Luttojoen ylittävältä kaarisillalta.
Polku on merkitty selkeillä merkeillä.

Lähden nousemaan kivikkoisessa vanhassa mäntymetsässä kiemurtavaa polkua. Kesä on jo taipumassa syksyn lakaistavaksi. Ilma tuntuu paljaissa sormissa viileältä, jopa kylmältä. Laskeva aurinko piirtää minut hauskana pitkänä varjona rinteeseen ja pysähdyn kuvaamaan näkyä. Sommitellessani kuvaa hätkähdän, kun näen kameran etsimessä toisen varjon laskeutuvan äänettömästi omani viereen. Käännän päätäni varjon suuntaan. Utelias kuukkeli katselee minua takanani olevan männyn vinkuraiselta oksalta. Samassa se jo lennähtää kauemmas ja katoaa puiden sekaan. Pian kuulen sen naukaisun jostain vieressäni putoavan kurun toiselta puolelta. Ehkä metsän aremmat linnut lähettivät sen tarkastamaan, kuka polulla kulkee.

Tunturiin kiipeävän polun varrella on niin paljon kauniita yksityiskohtia, että huipulle on vaikea kiirehtiä. On paksuja keloja, pitkin poikin rinteeseen ja kuruihin jo aikaa sitten kaatuneita puita, lampareita, puroja, keltaiseen ja ruskeaan taittuvia koivun lehtiä, jäkäläkoristeista kivikkoa ja kiinnostavia luontopolun tauluja.

Puurajan yläpuolella maaruska kirjavoi varvikkoa, ja horisonttia kohti vääjäämättä painuva aurinko kehittelee taivaalle pastellisävyjä. Tuuli on tälläkin kertaa erottamaton osa maisemaa. Se viskoo hiuksia kasvoille ja kahisee vaatteissa, humisee ja vinkuu. Jään kuitenkin huipulle kuvaamaan paljon pidemmäksi aikaa kuin olin suunnitellut. Tämän maiseman ääreltä on vaikea lähteä.

Huipulla voi istahtaa ihmettelemään UKK-puistoon avautuvaa maisemaa vaikka tälle jykevälle penkille.
Horisontista voi erottaa Nattasten siluetin
Ilta-auringon maalaama erämaamaisema on aina yhtä unohtumaton näky.

Kun viimein maltan jättää Iisakkipään huipun, ajattelen taittavani loppumatkan ripeästi että ehdin takaisin ennen hyvissä ajoin ennen pimeää. Hylkään suunnitelman kuitenkin saman tien, kun näen miten iltavalo saa tunturin rinteet hehkumaan. Katselen auringon viistoissa säteissä kylpeviä punaisia mustikanvarpuja, muhkeita puolukoita, kiiltäviä variksenmarjoja ja hempeitä kanervankukkia. Kiipeän jopa muutaman kerran polkua takaisin ylemmäs saadakseni kaiken irti tunturia valaisevista viimeisistä auringonsäteistä. Vaikka ruska vasta aloittelee, ovat varvikon värit mykistävän kauniit.

On jo hämärää, kun laskeudun takaisin mäntymetsän katveisiin. Katoava valo luo kiehtovan tunnelman. Oksistoista kuuluu yöpuulle vetäytyneiden pikkulintujen sirahduksia ja kierteiset kelot erottuvat tummina patsaina. Leveänä kulkevaa polkua on onneksi helppo seurata hämärässäkin. Aivan loppumatkasta tosin käännyn epähuomiossa väärälle polulle ja päädyn ylittämään Luttojoen vanhaa siltaa pitkin. Pieni ylimääräinen koukkaus ei kuitenkaan harmita. Tällä retkellä olisin viipynyt pidempäänkin. Ylitettyäni sillan kuulen hämärästä tutun naukaisun. Kenties minua alkumatkasta tervehtinyt kuukkeli raportoi nyt metsälle paluustani.

Lue myös

Reittiesite Luontoon.fi-palvelussa (pdf)

Urho Kekkosen kansallispuisto – Retkipaikan tarinat ja vinkit

Koordinaatit: N=7589427, E=517600

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.