Iihahan mahtava päivä Wanhan Koulun Tallilla Keiteleellä

Kaikkea sitä saa kokea, kun vanhaksi elää. Siinä on sanonta, joka omalta osaltani toteutui Keiteleellä, Vesannontien varrella Hamulassa sijaitsevan Wanhan Koulun Tallin järjestämällä ratsastusretkellä toukokuun viimeisenä perjantaina. Sain nimittäin tilaisuuden lähteä tekemään juttua vaellusratsastuksesta tallin omistavan yrittäjän, Anne-Leena Pellikan ja ratsastuksenopettaja Anu Paanasen ohjauksessa osana Retkipaikan Visit Savo -hankkeen kanssa tehtävää yhteistyötä.

Tiesin joutuvani – en mukavuus- vaan kokemusalueeni – ulkopuolelle, kun hevosista ja nimenomaan niillä ratsastamisesta oli kyse. Olin kuitenkin aivan innoissani päästessäni kokeilemaan jotakin sellaista, jota en esimerkiksi vuosi sitten olisi kuvitellutkaan kokeilevani. Oli vain otettava härkää sarvista ja hevosta suitsista, ja hypättävä rohkeasti mukaan.

Wanhan Koulun Talli on saanut nimensä siitä, että tilan päärakennus on todellakin vanha Hamulan kyläkoulu, jonka Pellikka osti itselleen ja alkoi kehittää koulun ympärille hevostilaa. Koulu on nimittäin myös Pellikan entinen koulu, ja hän on asunut sen päädyssä olevassa huoneistossa. Entisen koulurakennuksen edessä kasvaa myös miehekkään kokoinen petäjä, joka todennäköisesti on istutettu suurin piirtein samoihin aikoihin, kuin Hamulan koulukin valmistui 1890-luvun lopulla.

Hamulan koulu toimi vielä vuoteen 2001 saakka.

Hevostilan pihapiirissä oli jos jonkinlaista karvaista kaveria tietysti hevosten ja ponien lisäksi, kuten kissoja, possuja ja kanoja. Yhdellä laitumella loikoili pieni ponivarsa, ja varsan emä käyskenteli rauhallisena vieressä. Pääsin katsomaan omistajan kanssa varsaa ihan läheltä, ja voi kuinka suloinen se olikaan – ihan kuin jostakin lasten kuvakirjasta.

Anne-Leena Pellikka juttelemassa varsalle.

Anne-Leena Pellikan Wanhan Koulun Talli järjestää siis mm. erilaisia ratsastuskursseja, leirejä ja ratsastusretkiä ja -vaelluksia suomenhevosilla, joita on tällä hetkellä tässä käytössä kuusi. Omalle ratsatusretkellemme mukaan tuli niistä kolme: Aprilli-Tyttö eli ”Hilma”, Aprelli eli ”Elli” sekä Pihlajan Lempi eli ”Lempi”. Itse sain ratsastaa vuonna 2003 syntyneellä Hilmalla, joka on myös Ellin emä.

Kuvassa vasemmalla ”Hilma”, oikealla ”Lempi” sekä keskellä ohjaaja Anu.

Ennen ratsastamaan lähtöä kävimme kahvin ja tuoreiden korvapuustien ääressä läpi muutamia perusasioita ratsastuksesta, mikä olikin tarpeen, sillä en ole tosiaan ennen ollut hevosen selässä. Anne-Leena kertoi myös, että tällä kertaa teemme lyhyemmän ratsastuskierroksen lähialueella juuri aloittelijan tasolle sopivasti, mutta toki pitempiäkin myös yön yli -retkiä asiakkaille järjestetään.

Pellikka tilaa ostopalveluna ratsastuksen opetuksen ja retket sekä ajelutukset, ja Anu Paananen on yksi tallin opettajista. Hän myös lähti vetämään kolmen hengen ratsastusretkeämme, ja minun lisäkseni mukaan lähti tallin vakiokävijä Irene Keskisarja. Haimme hevoset toiselta laitumelta ja veimme ne talliin, jossa harjasimme, laitoimme suitset ja satuloimme ne. Ensimmäinen kerta minulle tämäkin vaihe.

Sen jälkeen päähän kypärä sekä keltainen huomioliivi, joka on kypärän ohella pakollinen varuste. Seuraavaksi suunta ratsastuskentälle, jossa aloin kammeta itseäni hepan selkään. Tämä vaihe olikin helppo, sillä käytössä oli porrasjakkara. Ja kuten myöhemmin saatoin huomata, tuollainen jakkara olisi pitänyt olla matkassa mukana, sillä eihän tällainen jäykkä jätkä suomenhevosen kyytiin pääse ilman nosturia – tai ainakaan ilman jonkinlaista koroketta. Vielä ennen matkaan lähtöä opeteltiin menopelin hallintalaitteet ja käyttäytymisohjeet liikennetilanteissa. Ja sitten menoksi.

Kyllä hevostenkin mieli tekee rannalle.

Ensimmäisenä ylitimme letkassa kantatien ja kävimme tekemässä lyhyen kiepauksen metsässä, jonka jälkeen takaisin tien yli ja kohti Nilakan rantaa ja Hamulanlahtea. Tien ylityksissä Anne-Leena Pellikka oli antamassa ratsuille merkkejä sekä vahtimassa, että tien voi ylittää turvallisesti, eikä autoja tule. Rantaan päästyämme ”Elli” päätti ottaa kesästä ja hienosta kelistä kaiken irti ja kävi porskuttelemassa rantamatalassa. Niinhän siinä kastuivat sitten hevonen kuin ohjaksissa ollut Irene.

Matkamme jatkui kohti Hamulan- ja Masunniemeä sora- ja metsäautoteitä pitkin. Anu yhdessä ”Lempi”-hevosen kanssa piti huolen, että vastaan tulevat autoilijat huomasivat ratsukkomme hyvissä ajoin. Onneksi kaikki kohtaamamme autoilijat olivat huomaavaisia ja varovaisia, ja pysähtyivät odottamaan, kunnes pääsimme heidän ohitseen. Kiitos hyvästä liikennesilmästä heille.

Anu ja Irene menossa edellä.

Masunniemessä olikin sitten sellaiset järvimaisemat ja hiekkaranta, että oksaset pois. Näkymät menivät heittämällä rantamaisemien ainakin itselläni top kymppiin. Masunniemen hiekkarantaa nimittäin riittää reilusti kolmattasataa metriä pituussuunnassa, ja rantamatalikkoakin on muutama kymmenen metriä. Ja sininen on sinistä!

Hienoa hiekkarantaa on yli 200 metriä.

Vesi oli vielä kohtalaisen ylhäällä, joten voi vain kuvitella, miltä paikka näyttäisi normaalivedenkorkeuden aikana. Mutta kahlata saa pitkälle kaikesta huolimatta ennen kuin edes napa kastuu. Eikä kuulemma ole edes paikkakunnan hienoin hiekkaranta, joten miten paljon parempia ne muut sitten ovat, jos tämäkin näyttää tältä.

Uskomattoman hieno paikka.

Rannalta jatkoimme vielä hyvän matkaa pitkin metsäteitä ja -polkuja, ja otimme ”jopa” muutaman kymmenen metrin matkan raviakin. Tosin viimeistään siinä vaiheessa meinasin lipsahtaa satulasta sivuun, kun alkoi äkkinäistä pomputtaa, mutta pysyin kuitenkin kyydissä. Tulipahan kokeiltua sekin, ja varsin mukavaahan se oli. Hevosille tietysti reitti oli lyhyt ja helppo, mutta tällaiselle aloittelijalle oli ihan riittävän haastavia paikkoja ylä- ja alamäissä. Mutta kyllähän hevonen kulkemisesta huolehtii, kun ohjastaja ei liikoja hötkyile eikä temmo ohjaksista.

Helppokulkuiset ja rauhalliset metsätiet sopivat aloittelijoille.

Muutaman kerran piti nousta hevosen selästä ensinnäkin kuvaamaan ja toisekseen vähän jaloittelemaan, sillä satulassa istuminen alkoi äkkinäisellä tuntua istumaluissa. Ja janokin tuli, vaikka itse ei tarvinnut kuin istua kyydissä ja huolehtia hevosen hallinnasta. Olin sentään ottanut kenttäpulloon vettä, ettei ihan Kari Grandi -meiningiksi mennyt.

Takaisin talleille päästyämme, riisuttuamme satulat ja juotettuamme hevosemmekin, Anne-Leena tarjosi vielä pihalla vastaleipomiaan sämpylöitä ja korvapuusteja, jotka kyllä maistuivat. Tilan kissatkin olisivat halunneet jaolle, tai ainakin kova hinku niillä oli syliin.

Wanhan Koulun Tallilla tapahtuu kovasti kaikenlaista ja kaiken aikaa, ja vielä ratsastuspäivänä Helmi-nimiselle hevoselle oli kovasti tulollaan jälkeläisiä, ja tilan väki odotti malttamattomina varsomista. Vielä silloin ei varsa kuitenkaan syntynyt, mutta vasta kesäkuun toisena päivänä. Lisää vilinää ja vilskettä siis, ja uusi hieno hevosenalku pääsi ottamaan ensiaskeleitaan.

Taka-alalla vielä kuvaushetkellä varsomistaan odottanut Helmi-tamma.

Voin ihan katu-uskottavuuteni menettämisen uhalla (jos sellaista on koskaan ollutkaan) sanoa, että tilan kissat, possut, kanit ja kanat sekä hevoset ovat minusta tosi kivoja, vaikka vanha käpy jo saatan monen mielestä ollakin. Ja enkä vielä vuosi tai pari kuukauttakaan sitten olisi uskonut olevani tässä elämänvaiheessa hevosen selässä. Yleensä tässä iässä taidetaan olla jo ärjyn kaksipyöräisen kyytiin ennemminkin kapuamassa.

Hevosten kanssa liikkumisessa tuntuu olevan ihan eri meininki kuin esimerkiksi omin jaloin tai maastopyöräillen. Tuntuu, että ajan taju katoaa täysin, eikä ainakaan itselläni tulleet työ- eikä muutkaan huolet mieleen mahtavalla reissulla aurinkoisena ja lämpimänä toukokuun lopun perjantaina. Hevoset olivat lempeitä ja rauhallisia, tahti verkkainen, henkilökunta ystävällistä ja iloista sekä sää ja maisemat aivan upeita. Tämä päivä jäi mieleen!